Naistenviikko 2021: Wivi

Valo muovaa tiloja. Valo tekee tilat näkyviksi, piirtää seinät esiin. Hän miettii valoa aina, kun piirtää seiniä. Miettii, miten valo tulee huoneeseen, mihin piirtäisi ikkunat, oviaukot, miten saisi valon kuljetettua rakennuksen läpi, miten sen tunkeutumaan mahdollisimman syvälle rakennukseen. Sillä vasta valosta huoneet syntyvät.

Wivi (oik. Olivia Mathilda) Lönn (1872-1866) oli nainen ja arkkitehti aikana, jolloin naiset vasta alkoivat voida ja saada ja uskaltaa luoda uraa. Hän oli ensimmäinen suomalainen nainen, jolla oli oma arkkitehtitoimisto.

Pirkko Soinisen kirjoittama Valosta rakentuvat huoneet (Bazar, 2021; 381 sivua) ei ole Lönnin elämäkerta, vaan hieno historiallinen romaani, joka perustuu Lönnin elämään ja uraan.

Wivi istuu Sulkulan kartanon ruokasalissa ja hahmottelee Savonlinnan kansakoulun plaania. … Hän piirtää porrastetun ovisyvennyksen juhlasalin sisäänkäyntiin, lisää juhlavuutta, onhan kansakoulu koko kansan opinahjo, siellä pitäisi sytyttää lasten mieleen oppimisen ilo ja etuoikeus. … Rauha – sen hän tähän rakennukseen piirtäisi, rauhan oppia, rauhan syventyä, rauhan keskittyä.

Minunkin kouluani Wivi siinä piirtää. Siitä tulee kaupungin ydinkeskustaan kaunis koulurakennus. Vuonna 1926 rakennetussa talossa tosin ei enää käydä koulua. Savonlinnaan Lönn suunnitteli myös NNKY:n talon vuosina 1929-30 (nykyisen hotellin), johon hän ainakin Soinisen mukaan oli niin tyytymätön, ettei osallistunut edes rakennuksen vihkiäisiin vuonna 1933.

Savonlinnan 1. kaupungniosa, kortteli 4, tontti 4. Tähän se pitäisi piirtää, loivaan rinteeseen, nelikerroksinen kivitalo. … Hän vannoo, ettei suostu enää tämän jälkeen piirtämään yhtään mitään. … Ei häntä lohduttanut, ettie kukaan muu pitänyt sitä epäonnistumisena. Itse hän tiesi parhaiten. Rytmi, tasapaino, harmonia.

Wivi Lönn oli erittäin lahjakas ja käsittämättömän ahkera. Kotitöistä hänen ei äitinsä ja palvelijan vuoksi tarvinnut huolehtia, ja usein hän unohtikin syödä, jos jäi itsekseen. Lomaa hän sentään malttoi toisinaan viettää ja matkusti useinkin jopa kuukauksiksi eri puolille Eurooppaa – malttamatta kuitenkaan alkuaikoina olla yhdistämättä työtä ja huvia.

Wivillä oli läheiset välit äitinsä, sisarustensa ja näiden lasten kanssa; usein suvun jouluja ja muita juhlia vietettiin Wivin kotona. Läheisin ystävyyssuhde (tai rakkaus-, kuka tietää) hänellä oli Hanna Parviaiseen, maamme ensimmäiseen kauppaneuvoksen arvon saaneeseen naiseen, jyväskyläläiseen teollisuuspatruunaan.

Lönn koki, että hänet on määritelty nimenomaan koulujen suunnittelijaksi, ja niin tulkitsee Kansallisbiografiakin, mutta kun tutkii hänen työluetteloaan, huomaa ajatuksen hieman virheelliseksi. Monta oppilaitosta toki, mutta myös paloasemia, huviloita ja kerrostaloja, pankkeja ja apteekkeja, tehdas- ja toimistorakennuksia, lastentaloja ja -tarhoja, Estonia-teatteri, observatorio.

Soinisen romaanin Wivi Lönn on yksityishenkilönä ujo mutta rakennustyömailla voimakastahtoinen, erinomaisesti yksin viihtyvä mutta myös pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita solmiva, äidin sovinnaisen vanhanaikaiseen maailmankuvaan sopeutuva mutta usein hyvin moderni ja erittäin omapäinen nainen.

Tuijata

Salome Virta jatkaa tutkimuksiaan

Punainen vaate (Bazar, 2019; 287 sivua) on Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kolmas dekkari sarjassa, jossa Berliiniin asettunut suomalainen boheemi dokumenttiohjaaja Salome Virta selvittää taideteoksiin liittyviä mysteereitä meidän ajassamme samalla kun teoksista ja niiden tekijöistä kerrotaan niiden syntyaikoina.

Tällä kertaa keskiössä on Elin Danielson-Gambogin vaikuttava Omakuva vuodelta 1903. Salome törmää maalauksen väärennökseen Berliinissä. Seuraa vauhtia ja vaarallisia tilanteita taideväärennöskaupan jäljillä.

Teoksen tekijän elämää ja teoksen synnyn taustaa valaistaan Danielson-Gambogin ja hänen entisen oppilaansa Dora Wahlroosin kuvitteellisen kirjeenvaihdon avulla.

Minä maalaan naisen arkea, sitä suurien maailmanpoliittisten tapahtumien ulkopuolelle jäävää elämää, joka kuitenkin on meille naisille niin tuttua ja jokapäiväistä.

Saksassa, Suomessa, Italiassa, Ranskassa ja Puolassa tapahtuva dekkarin ja kirjeromaanin yhdistelmä on aika viihdyttävä, mutta sarjan aiempien teosten tavoin myös melko hupsu.

Danielson-Gambogin Omakuva sen sijaan on vangitseva.

Kaikki, mitä ajattelen, näkyy omakuvasta, jonka viimeistelin eilen. Kasvoiltani näkyy, että tiedän, mitä olen tekemässä ja että seison oman päätökseni takana.

Pari huomautusta kielestä: En ole koskaan ennen kuullut döder kebabista – sana on döner ja tarkoittaa pyörivää sillä tavoin kuin kebap- (tai kebap-) liha siinä vartaassa kypsyessään pyörii. Kun vieraskielisen sanan, kuten S-Bahn ja S-Bahn, kirjoitusasu ja ääntöasu päättyvät konsonanttiin, käytetään taivuttaessa sanan ja päätteen välissä i-kirjainta. S-Bahnassa näyttää hassulta, mutta toki sen voi jotenkin ymmärtää, jos sanoo sanan ääneen siten, että se ääntyy ”baanassa”. Silti itse sanoisin ”bahnissa”.

Dekkariviikko 2016 — taiteellinen tapaus

Nainen parvekkeella (Bazar, 2016; 299 sivua) on Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen tiheätempoinen jännitystarina, jonka keskipisteessä on Albert Edelfeltin maalaus nimeltä ”Nainen parvekkeella”. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1884 Pariisissa sekä nykyaikaan Suomessa ja Pariisissa.

Vuoden 1884 tapahtumat nähdään portinvartijarouva Hortensen silmin. Hän pääsee talossaan seuraamaan läheltä tietyn temperamenttisen suomalaisen taidemaalarin ja tämän perheen — ranskalaisen mallin ja (mahdollisen) vaimon sekä kahden lapsen — elämää.

Nykyajassa dokumenttiohjaaja Salome Virta matkustaa Berliinistä Pariisiin selvittääkseen Nainen parvekkeella -teoksen luonnoksiin ja syntyyn liittyviä salaisuuksia, ja ottaa samaan aikaan kirjeitse yhteyttä suomalaiseen taidekeräilijään A. S. Joenniemeen, jonka uskoo omistavan maalauksen.

Nykyaikaan sijoittuvat tapahtumat kerrotaan Virran ja Joenniemen välisen (sähköposti)kirjeenvaihdon keinoin, sekä minäkerrontana Joenniemen pojan — äkkirikastuneen, Euroopassa huitelevan Tuomaan — näkökulmasta. Hän epäilee Salomea huijariksi ja isänsä alkaneen dementoitua. Isän pyynnöstä hän antaa kuitenkin Salomen asua Pariisin kämpässään, koska pääsee vakoilemaan naista salaa.

Sekä taiteellinen aihepiiri että kirjeromaanin muoto ovat dekkarigenressä melko harvinaisia ilmestyksiä. Sujuvasti etenevässä romaanissa jännitys tiivistyy vähitellen. Eri henkilöiden, eri näkökulmien ja eri aikakausien tekstien tyylit eroavat selkeästi toisistaan. Vähitellen niistä muodostuu aivan toisenlainen tarina kuin aluksi vaikuttaa.

Oksan hyllyltä haastoi Dekkariviikolle