Sininen valo läppärin yläreunassa

Pauliina Suden Takaikkuna (Tammi, 2015; 555 sivua) sai Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon, joten odotukseni sen suhteen olivat (liian) korkealla. Valitettavasti hieman petyin, vaikka kyseessä kelpo jännäri onkin.

Päähenkilöitä on useita ja heidän välilleen kudotaan monimukainen verkko.

Sosiologi Leia Laine joutuu verkkourkinnan — sekä tietokoneen että puhelimen kautta — ja niin digitaalisten — varastetuksi ilmoitettu luottokortti, tyhjennetty bussikortti, muokatut terveystiedot — kuin lopulta fyysistenkin hyökkäysten kohteeksi. Alussa hän on täysin tietämätön siitä, että ylipäänsä on uhri; niin kuin kuka tahansa puhelimen ja tietokoneen peruskäyttäjä kai olisi. Vaikka ehkä siihen nettikameran valoon olisi kannattanut kiinnittää heti huomiota… Lopussa Leia saa pelätä niin oman kuin teini-ikäisen tyttärensäkin hengen edestä.

Urkinta ja jahti liittyvät toisen keskeisen henkilön eli Viivi-tyttären nettihölmöilyyn, mutta sitä ei tiedä äiti eikä tytär. Huomio kiinnittyy nimittäin ensin siihen, että Leia on juuri esiintynyt televisiossa ProMen-nimisen seksipalveluita ostavia miehiä auttamaan pyrkivän hankkeen toiminnanjohtajana ja saa päälleen valtavan määrän netin enemmän ja vähemmän sekopäisten kommentoijien lokaa, jota kaikenmaailman trollit innoissaan lietsovat.

Kolmas näkökulmahenkilö on Land-o-niminen verkkovelho, joka rankan avioeron jälkeen kaipaa poikaansa ja elää monitoreiden keskellä sotkuisessa pikkukolmiossa käyttäen kaiken aikansa ilmeisen tuottoisaan hakkerointiin. Hänen kauttaan näytetään, ettei kukaan, joka käyttää nyky-yhteiskunnassa mitään tietoverkkoja, ole suojassa verkon roistoilta. Suojautuakseen muilta kaltaisiltaan nörtti itse maksaa aina käteisellä eikä huoli minkäänlaisia jäsenkortteja, mutta riittääkö se, jos on kuitenkin esimerkiksi rekisteröinyt auton, vieläpä kalliin ja huomiotaherättävän?

Neljäs päähenkilö on vastenmielisen puolueen vastenmielinen tuore oikeusministeri Tarmo Häkkilä Savosta. Kotona ovat nuori vaimo ja lapsikatras, pääkaupungissa vastapainoksi komenteleva avustaja Valtti Nyman, ravintoloiden houkutukset ja poikamiesboksin yksinäisyyttä lievittävä nettiseksi.

Takaikkuna on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu ajankohtainen, yhteiskunnallinen trilleri. Mutta jännitystä tarinaan ei oikein synny, koska näkökulmat vaihtelevat liikaa ja lukijalle paljastetaan niin paljon enemmän kuin henkilöille. Ministerin perheasiat eivät lopulta liity oikein mihinkään; romanikerjäläisepisodista puhumattakaan. Muutakin pientä sälää on sen verran liikaa, että romaani on paisunut liian laajaksi. Olisin arvostanut tiivistämistä.

P. S. Susi on käyttänyt runsaasti lähdekirjallisuutta Internet-ajan rikoksiin liittyen ja niin autojen kuin kipsaamisenkin asiantuntijoita. Harmi, ettei myös murreasiantuntijaa. Miemittelyalueelta Kuopioon muuttaneena minua häiritsee, että kuopiolaisministeri puhuu ja kuulee mietä ja sietä vaalipiirissään piipahtaessaan.

 

Mainokset

Minne tytöt kadonneet?

Otsikon tähän kirjoitukseeni lainaan Leena Lehtolaisen uusimmasta dekkarista, mutta intialaisen Kishwar Desain Pimeyden lapset (Like, 2010; Witness the Night, suom. Terhi Kuusisto) on huomattavasti synkempää ja rankempaa tekstiä maailman tyttöjen kovista kohtaloista kuin uusin Maria Kallio -dekkari.

Pimeyden lapsistakin voi puhua murhamysteerinä, mutta oikeasti se on järkyttävä kuvaus tyttölasten asemasta Intiassa. Laittomien, sukupuolen määritykseen perustuvien aborttien vuoksi heitä syntyy paljon vähemmän kuin poikia. Vauvaiässä heitä kuolee enemmän kuin poikia, koska heitä ei ruokita eikä hoideta kunnolla. Heitä myös surmataan, poltetaan, syövytetään hapolla, kaupataan, orjuutetaan ja suljetaan laitoksiin.

Teoksen päähenkilö on vapaaehtoissosiaalityöntekijä Simran Singh. Hänet kutsutaan entiseen kotikyläänsä Punjabissa auttamaan Durgan tapauksen selvittämisessä. 14-vuotias Durga on tutkintavankeudessa murhista epäiltynä. Tytön koko perhe, 13 ihmistä, on tapettu yhdessä yössä ja talo yritetty polttaa. Durga on raiskattu, mutta hän ei suostu puhumaan yön tapahtumista.

Kun Simran alkaa selvitellä tapauksen taustoja voidakseen auttaa Durgaa, johtavat jäljet muun muassa korruptoituneitten poliisien pakeille, Durgan ja hänen kadonneen sisarensa hurmaavan kotiopettajan luo, sanoinkuvaamattomaan mielisairaalaan ja yksityisille aborttiklinikoille.

Vähitellen Durga alkaa luottaa Simraniin, joka kauhistuu arvostetun ja rikkaan sikhiperheen salaisuuksista. Valitettavasti perheen tapa surmata tai abortoida tyttövauvat sekä kohdella hengissä selvinneitä huonosti on pitkälti myös maan tapa, erityisesti maaseudulla. Tyttövauvoja tapetaan, koska heistä ei ole taloudellista hyötyä. Vanhemmat myös ajattelevat, että tyttöjä on turha kouluttaa, koska he menevät naimisiin ja hyödyttävät miehen perhettä. Intialainen äiti voi lapsensa surmatessaan kokea vapauttavansa tyttären kurjasta naisen elämästä.

Pimeyden lapset on romaani, mutta se perustuu todellisuuteen. Todellisuuteen, jonka toivoisi olevan sepitettyä.

Pientä keveyttä romaanin tuo Simranin itseironinen ja itsenäinen hahmo.