Avainsana-arkisto: sota-aika

Ruth Gallowayn tutkimuksia

Elly Griffithsin arkeologi Ruth Gallowaysta kertovaa sarjaa suomennetaan vauhdilla. Viime vuonna ilmestyi kaksi osaa, tänä keväänä kolmas osa Jyrkänteen reunalla (Tammi, 2018; The House at Sea’s End, 2011; suomentanut Anna Lönnroth; ) ja jo syksyllä on tulossa neljäs. Mikäpä siinä. Viihdyttävän pehmodekkarin parissa viihtyy laillani moni.

Eroosion kalvamalta Norfolkin rannikolta paljastuu kasa ihmisluita, joita juuri äityiyslomalta palannut Ruth kutsutaan tutkimaan. Luut voidaan ajoittaa toisen maailmansodan aikaan, jolloin rannikolla pelättiin Saksan joukkojen maihinnousua. Mitä jyrkänteen päällä nyt asuvan mepin talossa tapahtui sotavuosina? Tuolloin sitä hallitsi hänen kodinturvajoukkoja johtanut isänsä. Löytö johdattaa poliisit jututtamaan vanhoja ihmisiä vanhoista asioista, mutta saa myös tappajan aktivoitumaan.

Ruthin ja komisario Harry Nelsonin suhde on enemmän kuin mutkikas, mutta onneksi yhteistyö sentään onnistuu. Murhatutkimuksen vastapainoksi kuvataan Ruthin tasapainoilua äitiyden ja työn vaatimusten välillä (esiintyy työhyvinvointikyselyissä nimellä työ- ja yksityiselämän yhteensovittaminen) sekä palataan Ruthin menneisyyden kokemuksiin Bosnian sodan joukkohautojen esiinkaivamisessa ja uhrien tunnistamisessa. Se on mielestäni hieman irrallista, ellei sillä sitten pohjusteta tulevia osia. Kuten aiemmissakin sarjan kirjoissa, myös muiden henkilöiden yksityiselämä ja ihmissuhteet saavat paljon tilaa tarinassa. Usein ne kuitenkin jollain tavoin kytkeytyvät rikostutkintaan.

Jyrkänteen reunalla on kelpo ajanvietettä, jota lukee ahmimalla. (Nillitykset jälkikirjoituksessa.)

 

P. S. Oliko saksalaisryhmän johtaja majuri (s. 123) vai kapteeni (s. 236)? Miksi Nelsonin täytyy arvailla Irene Hastingsin ikää, vaikka tämä aivan selkeästi kertoo olleensa 20-vuotias mennessään naimisiin vuonna 1937? Jos yli 90-vuotiasta kuvaillaan vanhahkoksi, niin vasta satavuotiasko on vanha? Miksei kirjailija ole tehnyt Ruthin opettajasta Erikistä suomalaista, kun hänestä kerran kerrotaan näin: ”Norjassa kaikki käyvät saunassa. — ajattelee Erikiä, jolla oli sauna järvenrantamökillään. Hän muistaa mustan taivaan, valkoisen lumen, puiden lomassa kirmaavat alastomat vartalot.” Kuulostaa suomalaiselta. Norjassa kaikki eivät käy saunassa. Onko ollut ihan pakko valita suomennokselle nimi, joka on jo yhdellä hienolla suomennosdekkarilla?

Mainokset

Tuntemattomat naiset

Toinen tuntematon (WSOY, 2017; 376 sivua) on Johanna Catanin ja Lari Mäkelän toimittama kahdenkymmenenkahden kirjoittajan — Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Venla Hiidensalo, Mikko Kalajoki, Katja Kettu, Tommi Kinnunen, Tapio Koivukari, Juha-Pekka Koskinen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Taina Latvala, Jenni Linturi, Laura Lähteenmäki, Mooses Mentula, Inka Nousiainen, Riikka Pulkkinen, Niina Repo, Minna Rytisalo, Petri Tamminen, Tuula-Liina Varis ja Hanna Weselius — novellikokoelma, jossa nykykirjailijat ovat tarttuneet Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) vähäisiin naishahmoihin kertoakseen vaimoista, äideistä, rakastetuista, lapsista, sisarista, naapurintytöistä, ystävistä, lotista, petroskoilaisnaisista…

Tekstit ovat ikään kuin vastaus Väinö Linnan romaanille, mutta myös sen tulkintaa ja soveltamista. Ehkä voidaan puhua jopa fanifkitiosta? On luultavasti hyvä olla ennen tätä tuntemattomansalukenut, mutta toki voi käydä niinkin päin, että tämä kokoelma saa kiinnostumaan Linnan tekstistä. Itse ajattelin lähiaikoina lukea Sotaromaanin (2000), joka on Tuntemattoman sotilaan lyhentämätön versio.

Jokaista novellia edeltää lainaus Tuntemattomasta sotilaasta, joten lukija tietää, kenet (ja missä tilanteessa) kirjailija on ottanut novellinsa lähtökohdaksi. Novellit ovat luonnollisesti tyyliltään ja lähestymistavaltaan hyvinkin erilaisia niin kuin kirjoittajansakin. Joitakin tosin yhdistää yksi hahmo: kävellen tai polkupyörällä lähestyvä pappi mustassa asussaan tulossa tuomaan surusanomaa.

Jokaisen lienee helppo löytää näistä kertomuksista itselleen ainakin yksi mieluinen. Minua teksteistä koskettivat eniten Sirpa Kähkösen ”Kesän 1939 poutapilvet”, Tommi Kinnusen ”Nuku nurmelle hyvälle”, ja Laura Lähteenmäen ”Tummuva vihreys”. Entä sinua?

 

 

 

Erinomainen esikoinen

Lempi (Gummerus, 2016; 234 sivua) on Minna Rytisalon esikoisromaani. Eipä uskoisi ensimmäiseksi. Niin taitava se on. Kerrassaan hieno.

Kirjailijan oivallus on kuvata nimihenkilöä kolmen muun ihmisen näkökulmasta ja jättää siihen. Rovaniemen kauppalan kauppiaan kaunis ja kopea tytär Lempi jää osittain arvoitukseksi niin kuin elämässä jokainen jää kaikille muille. Kukin on vain oman elämänsä päähenkilö.

Lapin sodan vuosiin sijoittuvassa teoksessa on kolme osaa ja näkökulmaa. Ensimmäinen, lyhyin ja sokein on rintamalta palaavan Viljamin, joka lähes poikasena, mutta jo nuorena isäntänä, rakastuu Lempiin, saa tämän — suureksi ihmeekseen — vaimokseen, mutta joutuu pian rintamalle. Viljamin kautta Lempi koetaan lähes täydellisenä.

Toisessa osassa puheenvuoron saa Elli, Viljamin ja Lempin piika, jonka näkemys päähenkilöstä on täydellisessä ristiriidassa ensimmäisen kanssa. Ellille isännän vaimo on kilpailija ja kiusanhenki, kaikkea muuta kuin ihana ja ihmeellinen. Lempi on Ellille kaikkea sitä mitä hän itse ei ole. Miten katkeran ja julman se Ellistä tekeekään!

Viimeisen ja pisimmän puheenvuoron saa Sisko, Lempin kaksonen, joka tuntee hänet paremmin kuin kukaan, on melkein yhtä hänen kanssaan. Eikä kuitenkaan ole. Sisko muistelee Lempiä kietoen hänet omaan elämäntarinaansa. Hänestä ei tullut sota-aikana maatilan emäntä vaan saksalaissotilaan nainen. Siskon tarina melkein varastaa huomion Lempiltä — vai olisiko sanottava lemmeltä?

Herkkää ja rankkaa. Yllätyksellistä ja salaperäistä. Lukunautinto.

Elämä elämältä -romaanin hieno rinnakkaisteos

Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli upea lukukokemus ja melkein pelotti tarttua sen sisar- tai rinnakkaisteokseksi mainittuun Hävityksen jumalaan (Schildts & Söderströms, 2016; A God in Ruins, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 494 sivua) — jospa se ei imaisisikaan.

Aluksi tuo varovaisuus oli kostautua ja tuntui, ettei tarina oikein ala elää. Henkilöt olivat tuttuja Ursula Toddin elämäntarinaa lähes loputtomasti varioivasta edeltäjästä ja nyt pääosaan nousee Ursulan pikkuveli Teddy, keskeiseksi tapahtuma-ajaksi toinen maailmansota, jolloin Teddy on lentäjä, ja toistuvaksi tapahtumapaikaksi pommikoneen ohjaamo.

Pian olin kuitenkin kirjailijan luoman maailman ja Toddin suvun ihmisten lumoissa. Vaikka tapahtumat kiertyvät päähenkilön lentäjävuosien ympärille, on romaani valtavan paljon muutakin kuin kertomus siitä, miten Britannian ilmavoimat toisen maailmansodan aikana pommittivat Saksaa. Silti juuri nuo tapahtumat ovat sen ydin samaan tapaan kuin Lontoon pommitukset ovat Ursulan tarinan keskiössä.

Teddy on sankarilentäjä, joka ei usko sodanjälkeiseen elämään. Kun se kuitenkin koittaa, hän päättää olla aina ystävällinen. Äitinsä lempilapsesta ja siskojensa suosikkiveljestä tulee luotettava aviomies, omistautuva isä ja rakastava isoisä. Teddystä toinen mahdollisuus on käytettävä niin hyvin osaa, mutta ei se pelasta hänen läheisiään onnettomuudelta tai sairaudelta eikä häntä itseään surulta ja murheelta.

Hävityksen jumalassa ei jossitella eli tarjota lukuisia vaihtoehtoja elämän käänteille samaan tapaan kuin Elämä elämältä -teoksessa, mutta kyllä Atkinson silti osaa kieputtaa tarinaa ja henkilöitään ajassa ja paikassa sekä järjestää tällä kertaa loppuyllätyksen, joka lähes pakottaa aloittamaan kaiken alusta. Hieno romaani.

 

”En minä tätä kohtaloa valinnut”

Viktor Kärppä -sarjan kirjoittajana ja Ylen uutistoimittajana tutuksi tullut Matti Rönkä on kirjoittanut sukupolviromaanin, jonka nimihenkilö on Eino — Joonaksen Ukki. Eino (Gummerus, 2015; 234 s.) on miesten kirja. Ukkia ennen oli Pappa ja hänen jälkeensä Joonaksen Isä. Naiset jäävät sivurooleihin.

Romaanissa näkökulma on vuoroin Einon, vuoroin Joonaksen, mutta pää- ja keskushenkilö on ristiriitainen yhdeksänkymppinen Eino, jonka tarinaa ja kohtaloa vähitellen keritään auki, kun Eino joutuu sairaalaan aivoverenkiertohäiriöiden vuoksi. 

Siellä Joonas sattumalta näkee Ukin vanhat ampuma-arvet ja saa kuulla, etteivät ne ole sodassa tulleet. Hän kiinnostuu menneisyyden tapahtumista ja siitä, millainen mies Ukki oikein on (ollut). Innostusta lisäävät vanhojen valokuvien avulla naapurilta saadut tiedot.

Eino on romaani vanhuudesta ja nuoruudesta, totuudesta ja salaisuuksista, mahdottomista valinnoista ja niiden ikuisista seurauksista. Pitkästä elämästä vaiettujen asioiden vartijana.

Rönkä kirjoittaa hyvin; sujuvuudessa ei ole moittimista. Tarina on kiinnostava, mutta jotenkin etäisiksi teoksen ihmiset jäävät — ehkä tarkoituksella. Syvää tunnejälkeä romaani ei minuun jättänyt, vaikka siitä pidinkin.