Sukutarina

Itävaltalaisen Monika Helferin romaani Roskaväkeä (Huippu, 2021; Die Bagage, 2020; suomentanut Anne Kilpi; 185 sivua) on kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos ja kirjailijan sukellus sukunsa menneisyyteen, erityisesti isoäitinsä tarinaan.

Moosbruggerin perhe asuu viime vuosisadan alussa pienen itävaltalaisen vuoristokylän laidalla vaatimattomissa oloissa, mutta omanarvontuntoisena – perheen isä Josef jopa jollain tapaa ylpeänä karuista oloista. Äiti Maria on kaunotar, joka rakastaa upeita kankaita. Heidän lapsistaan jokainen on omalla tavallaan persoonallinen: esimerkiksi yksi viihtyy hoitamassa tilan eläimiä ja toinen ottaa perheenpään paikan, kun syttyy sota ja Josef saa kutsun rintamalle.

Sodan jälkeen yksi lapsista on Josefille ilmaa.

Muita neljää lasta kohtaan isä oli lempeä, hän oli yleisesti ottaen lempeä, ja sitä hän olisi myös kahdelle myöhemmin syntyvälle. Vain tätä tyttöä hän kammoksui, Margaretheä, josta tulisi äitini, koska hän ajatteli, ettei tämä ollut hänen lapsensa. Ei hän tyttöä kohtaan vihaa tuntenut, ei raivoa: hän kammoksui tätä, tyttö yökötti häntä, aivan kuin tässä olisi elämänsä loppuun saakka tunkeilijan haju. Hän ei koskaan lyönyt tyttöä. Muita lapsia joskus. Greteä ei koskaan. Hän ei halunnut koskettaa tätä edes lyömällä. Hän käyttäytyi kuin tyttöä ei olisi ollut olemassakaan. Hän ei eläessään puhunut tälle koskaan sanaakaan. Eikä tyttö koskaan huomannut isän katsovan häntä. Näin äitini minulle kertoi, kun olin vasta kahdeksan vanha.

Miten tähän päädytään ja mitä kaikkea siitä seuraa, kulkee omaperäisen sukutarinan punaisena lankana. Helfer kuvailee vuoroin perheen yhä köyhemmäksi käyvää elämää satakunta vuotta sitten ja vuoroin sen lapsia aikuisina: millaisia heistä kasvoi ja miten minäkertoja heidät seuraavan sukupolven lapsena näki ja koki. Lapsuudenmuistot hän lypsi yli 90-vuotiaaksi eläneeltä Katherine-tädiltään. Perheen ja parisuhteen lisäksi myös kyläyhteisö, joka tuomitsi perheen roskaväeksi, kuvataan tarkkanäköisesti ja intensiivisesti, eläytyen.

Romaani on lyhyt ja tiivis, mutta kertoo suuren ja lavean tarinan, sellaisen, joka jää mieleen.

Arvostelukappale (poikkeus)

Ruth Gallowayn tutkimuksia

Elly Griffithsin arkeologi Ruth Gallowaysta kertovaa sarjaa suomennetaan vauhdilla. Viime vuonna ilmestyi kaksi osaa, tänä keväänä kolmas osa Jyrkänteen reunalla (Tammi, 2018; The House at Sea’s End, 2011; suomentanut Anna Lönnroth; ) ja jo syksyllä on tulossa neljäs. Mikäpä siinä. Viihdyttävän pehmodekkarin parissa viihtyy laillani moni.

Eroosion kalvamalta Norfolkin rannikolta paljastuu kasa ihmisluita, joita juuri äityiyslomalta palannut Ruth kutsutaan tutkimaan. Luut voidaan ajoittaa toisen maailmansodan aikaan, jolloin rannikolla pelättiin Saksan joukkojen maihinnousua. Mitä jyrkänteen päällä nyt asuvan mepin talossa tapahtui sotavuosina? Tuolloin sitä hallitsi hänen kodinturvajoukkoja johtanut isänsä. Löytö johdattaa poliisit jututtamaan vanhoja ihmisiä vanhoista asioista, mutta saa myös tappajan aktivoitumaan.

Ruthin ja komisario Harry Nelsonin suhde on enemmän kuin mutkikas, mutta onneksi yhteistyö sentään onnistuu. Murhatutkimuksen vastapainoksi kuvataan Ruthin tasapainoilua äitiyden ja työn vaatimusten välillä (esiintyy työhyvinvointikyselyissä nimellä työ- ja yksityiselämän yhteensovittaminen) sekä palataan Ruthin menneisyyden kokemuksiin Bosnian sodan joukkohautojen esiinkaivamisessa ja uhrien tunnistamisessa. Se on mielestäni hieman irrallista, ellei sillä sitten pohjusteta tulevia osia. Kuten aiemmissakin sarjan kirjoissa, myös muiden henkilöiden yksityiselämä ja ihmissuhteet saavat paljon tilaa tarinassa. Usein ne kuitenkin jollain tavoin kytkeytyvät rikostutkintaan.

Jyrkänteen reunalla on kelpo ajanvietettä, jota lukee ahmimalla. (Nillitykset jälkikirjoituksessa.)

 

P. S. Oliko saksalaisryhmän johtaja majuri (s. 123) vai kapteeni (s. 236)? Miksi Nelsonin täytyy arvailla Irene Hastingsin ikää, vaikka tämä aivan selkeästi kertoo olleensa 20-vuotias mennessään naimisiin vuonna 1937? Jos yli 90-vuotiasta kuvaillaan vanhahkoksi, niin vasta satavuotiasko on vanha? Miksei kirjailija ole tehnyt Ruthin opettajasta Erikistä suomalaista, kun hänestä kerran kerrotaan näin: ”Norjassa kaikki käyvät saunassa. — ajattelee Erikiä, jolla oli sauna järvenrantamökillään. Hän muistaa mustan taivaan, valkoisen lumen, puiden lomassa kirmaavat alastomat vartalot.” Kuulostaa suomalaiselta. Norjassa kaikki eivät käy saunassa. Onko ollut ihan pakko valita suomennokselle nimi, joka on jo yhdellä hienolla suomennosdekkarilla?

Tuntemattomat naiset

Toinen tuntematon (WSOY, 2017; 376 sivua) on Johanna Catanin ja Lari Mäkelän toimittama kahdenkymmenenkahden kirjoittajan — Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Venla Hiidensalo, Mikko Kalajoki, Katja Kettu, Tommi Kinnunen, Tapio Koivukari, Juha-Pekka Koskinen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Taina Latvala, Jenni Linturi, Laura Lähteenmäki, Mooses Mentula, Inka Nousiainen, Riikka Pulkkinen, Niina Repo, Minna Rytisalo, Petri Tamminen, Tuula-Liina Varis ja Hanna Weselius — novellikokoelma, jossa nykykirjailijat ovat tarttuneet Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) vähäisiin naishahmoihin kertoakseen vaimoista, äideistä, rakastetuista, lapsista, sisarista, naapurintytöistä, ystävistä, lotista, petroskoilaisnaisista…

Tekstit ovat ikään kuin vastaus Väinö Linnan romaanille, mutta myös sen tulkintaa ja soveltamista. Ehkä voidaan puhua jopa fanifkitiosta? On luultavasti hyvä olla ennen tätä tuntemattomansalukenut, mutta toki voi käydä niinkin päin, että tämä kokoelma saa kiinnostumaan Linnan tekstistä. Itse ajattelin lähiaikoina lukea Sotaromaanin (2000), joka on Tuntemattoman sotilaan lyhentämätön versio.

Jokaista novellia edeltää lainaus Tuntemattomasta sotilaasta, joten lukija tietää, kenet (ja missä tilanteessa) kirjailija on ottanut novellinsa lähtökohdaksi. Novellit ovat luonnollisesti tyyliltään ja lähestymistavaltaan hyvinkin erilaisia niin kuin kirjoittajansakin. Joitakin tosin yhdistää yksi hahmo: kävellen tai polkupyörällä lähestyvä pappi mustassa asussaan tulossa tuomaan surusanomaa.

Jokaisen lienee helppo löytää näistä kertomuksista itselleen ainakin yksi mieluinen. Minua teksteistä koskettivat eniten Sirpa Kähkösen ”Kesän 1939 poutapilvet”, Tommi Kinnusen ”Nuku nurmelle hyvälle”, ja Laura Lähteenmäen ”Tummuva vihreys”. Entä sinua?