Avainsana-arkisto: sota-aika

Elämä elämältä -romaanin hieno rinnakkaisteos

Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli upea lukukokemus ja melkein pelotti tarttua sen sisar- tai rinnakkaisteokseksi mainittuun Hävityksen jumalaan (Schildts & Söderströms, 2016; A God in Ruins, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 494 sivua) — jospa se ei imaisisikaan.

Aluksi tuo varovaisuus oli kostautua ja tuntui, ettei tarina oikein ala elää. Henkilöt olivat tuttuja Ursula Toddin elämäntarinaa lähes loputtomasti varioivasta edeltäjästä ja nyt pääosaan nousee Ursulan pikkuveli Teddy, keskeiseksi tapahtuma-ajaksi toinen maailmansota, jolloin Teddy on lentäjä, ja toistuvaksi tapahtumapaikaksi pommikoneen ohjaamo.

Pian olin kuitenkin kirjailijan luoman maailman ja Toddin suvun ihmisten lumoissa. Vaikka tapahtumat kiertyvät päähenkilön lentäjävuosien ympärille, on romaani valtavan paljon muutakin kuin kertomus siitä, miten Britannian ilmavoimat toisen maailmansodan aikana pommittivat Saksaa. Silti juuri nuo tapahtumat ovat sen ydin samaan tapaan kuin Lontoon pommitukset ovat Ursulan tarinan keskiössä.

Teddy on sankarilentäjä, joka ei usko sodanjälkeiseen elämään. Kun se kuitenkin koittaa, hän päättää olla aina ystävällinen. Äitinsä lempilapsesta ja siskojensa suosikkiveljestä tulee luotettava aviomies, omistautuva isä ja rakastava isoisä. Teddystä toinen mahdollisuus on käytettävä niin hyvin osaa, mutta ei se pelasta hänen läheisiään onnettomuudelta tai sairaudelta eikä häntä itseään surulta ja murheelta.

Hävityksen jumalassa ei jossitella eli tarjota lukuisia vaihtoehtoja elämän käänteille samaan tapaan kuin Elämä elämältä -teoksessa, mutta kyllä Atkinson silti osaa kieputtaa tarinaa ja henkilöitään ajassa ja paikassa sekä järjestää tällä kertaa loppuyllätyksen, joka lähes pakottaa aloittamaan kaiken alusta. Hieno romaani.

 

”En minä tätä kohtaloa valinnut”

Viktor Kärppä -sarjan kirjoittajana ja Ylen uutistoimittajana tutuksi tullut Matti Rönkä on kirjoittanut sukupolviromaanin, jonka nimihenkilö on Eino — Joonaksen Ukki. Eino (Gummerus, 2015; 234 s.) on miesten kirja. Ukkia ennen oli Pappa ja hänen jälkeensä Joonaksen Isä. Naiset jäävät sivurooleihin.

Romaanissa näkökulma on vuoroin Einon, vuoroin Joonaksen, mutta pää- ja keskushenkilö on ristiriitainen yhdeksänkymppinen Eino, jonka tarinaa ja kohtaloa vähitellen keritään auki, kun Eino joutuu sairaalaan aivoverenkiertohäiriöiden vuoksi. 

Siellä Joonas sattumalta näkee Ukin vanhat ampuma-arvet ja saa kuulla, etteivät ne ole sodassa tulleet. Hän kiinnostuu menneisyyden tapahtumista ja siitä, millainen mies Ukki oikein on (ollut). Innostusta lisäävät vanhojen valokuvien avulla naapurilta saadut tiedot.

Eino on romaani vanhuudesta ja nuoruudesta, totuudesta ja salaisuuksista, mahdottomista valinnoista ja niiden ikuisista seurauksista. Pitkästä elämästä vaiettujen asioiden vartijana.

Rönkä kirjoittaa hyvin; sujuvuudessa ei ole moittimista. Tarina on kiinnostava, mutta jotenkin etäisiksi teoksen ihmiset jäävät — ehkä tarkoituksella. Syvää tunnejälkeä romaani ei minuun jättänyt, vaikka siitä pidinkin.

Lumoavaa mikrohistoriaa

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan jokainen teos on suomalaisen kirjallisuuden helmi. Kähkönen osaa kirjoittaa niin pakahduttavan kauniisti, kuivan toteavasti kuin raikkaan humoristisestikin. Hänen kaikki henkilönsä — ja heitä on sarjan mittaan paljon ja erilaisia — ovat eläviä, todellisia, uskottavia. Sarjan edetessä osa heistä tuntuu melkein ystäviltä, osaa ei sellaisiksi halua. Toisaalta jokainen teoksista on luettavissa itsenäisenä romaanina.

Kuopio-sarjassa on (toistaiseksi?) kuusi osaa:

  • 1920- ja 30-luvuilla tapahtuvassa romaanissa Mustat morsiamet (Otava, 1998; 288 sivua) keskiössä on maalta Kuopioon palvelijaksi muuttava nuori ja viaton Anna, jonka elämän muuttaa tutustuminen Lassi Tuomeen ja liittyminen Tuomen sukuun. Sen pitkä aikajänne poikkeaa sarjan muista osista. Se on nuoren naisen kasvukertomus, joka luo jykevän pohjan sarjalle.
  • Rautayöt (Otava, 2002; 281 sivua) sijoittuu vuoden 1940 kesään, jolloin talvisota on tuoreessa muistissa ja uudesta jo huhutaan. Tuomen suvun naiset pitävät pystyssä perhettä ja taloa, sillä miehet ovat joko kadonneet, kuolleet tai sotakokemustensa jähmettämät. Kaikesta on pula, mutta naiset ovat neuvokkaita ja ahkeria.
  • Jään ja tulen kevät (Otava, 2004; 382 sivua) -romaanissa eletään välirauhan aikaa. Keskeisiä henkilöitä on useita, mutta aikuisista eniten syvennytään Annan kälyyn Hilda Tuomeen. Toisaalta keskiössä ovat lapset ja heidän selviytymisensä erilaisten myllerrysten keskellä.
  • Lakanasiivet (Otava, 2007; 398 sivua) on yhden päivän romaani. Se kertoo helteisestä heinäkuisesta päivästä vuonna 1941, ainoasta, jona Kuopiota pommitettiin jatkosodan aikana. Kertomukseen ilmaantuu uusia henkilöitä ja näkökulmia on lukuisia, mutta romaani on ehjä kokonaisuus. Kaikki muuttuu entistäkin riipaisevammaksi.
  • Neidonkenkä (Otava, 2009; 358 sivua) kuvaa kesäkuuta vuonna 1942, raskaan talven jälkeen. Lapset, naiset ja vanhukset elävät puutteen keskellä parhaan kykynsä mukaan, sota-aikaan jo täysin puutuneina. Omat miehet ovat rintamalla, mutta Kuopiossa kuljeskelee saksalaisia sotilaita, ja äidit ovat tyttäristään huolissaan. Murheellisuuden ja epätietoisuuden voittaa kuitenkin ystävyys, tämän teoksen kantava ajatus.
  • Hietakehto (Otava, 2012; 336 sivua) sijoittuu elokuuhun 1943 ja tapahtuu kaupungin ulkopuolella, Selma Kelon kesäpaikassa, jonne on vetäydytty Anna ja Hilda Tuomen emännöimään omavaraistalouteen. Vaikka Lassi Tuomi ilmaantuukin rintamalta tähän eräänlaiseen idylliin ja useimmille aikuisille tapahtuu suuria, ovat tämänkin romaanin päähenkilöitä lopulta lapset: miten he näkevät ja kokevat sota-ajan, sotauutiset ja sen miten aikuiset sodasta puhuvat. Ja huomataanko, huomioidaanko heidät?

Kähkönen on taitava paitsi ihmisten — sarjan edetessä erityisesti lasten — kuvaajana myös asuntojen, pihojen, katujen, kaupungin, luonnon, sään… Lisäksi hän osaa vaihtaa näkökulmaa tehokkaasti, kuljettaa tarinaa lukuisin erilaisin keinoin. Lahjakkaasti hän piirtää tapahtumien taustoille maailman tapahtumien suuria kaaria, vaikka kaiken ytimessä ovat tavalliset ihmiset pienine iloineen ja suurine suruineen. Ilman minkäänlaista paatosta tai vähäisintäkään saarnaa hän asettuu pienen ihmisen puolelle, aina.

Kähkönen kirjoittaa suoran kerronnan soljuvalla, modernilla yleiskielellä, mutta vuorosanat niin kuin ihmiset puhu(i)vat, murteella. Kuopiolaiset puhuvat kuopiolaisittain enkä osaa erottaa, puhuuko riistavetinen Anna savoa toisin. Karjalaisevakot puhuvat omaa murrettaan, parempi väki yleiskieltä tai virheellistä mukamasmurretta, jotkut. Aluksi murteen käyttö hieman oudoksutti, mutta pian aloin lukiessani ikään kuin kuulla Tuomien ja muiden henkilöiden puheen; taitavaa.

Tarinan jatkuessa Kähkönen tuo aina siihen erilaisia näkökulmia ja elävöittää, kasvattaa henkilöhahmoja entisestään. Sarja on koukuttava ja lumoava, kertakaikkisen hieno.