Avainsana-arkisto: sota-aika

Lumoavaa mikrohistoriaa

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan jokainen teos on suomalaisen kirjallisuuden helmi. Kähkönen osaa kirjoittaa niin pakahduttavan kauniisti, kuivan toteavasti kuin raikkaan humoristisestikin. Hänen kaikki henkilönsä — ja heitä on sarjan mittaan paljon ja erilaisia — ovat eläviä, todellisia, uskottavia. Sarjan edetessä osa heistä tuntuu melkein ystäviltä, osaa ei sellaisiksi halua. Toisaalta jokainen teoksista on luettavissa itsenäisenä romaanina.

Kuopio-sarjassa on (toistaiseksi?) kuusi osaa:

  • 1920- ja 30-luvuilla tapahtuvassa romaanissa Mustat morsiamet (Otava, 1998; 288 sivua) keskiössä on maalta Kuopioon palvelijaksi muuttava nuori ja viaton Anna, jonka elämän muuttaa tutustuminen Lassi Tuomeen ja liittyminen Tuomen sukuun. Sen pitkä aikajänne poikkeaa sarjan muista osista. Se on nuoren naisen kasvukertomus, joka luo jykevän pohjan sarjalle.
  • Rautayöt (Otava, 2002; 281 sivua) sijoittuu vuoden 1940 kesään, jolloin talvisota on tuoreessa muistissa ja uudesta jo huhutaan. Tuomen suvun naiset pitävät pystyssä perhettä ja taloa, sillä miehet ovat joko kadonneet, kuolleet tai sotakokemustensa jähmettämät. Kaikesta on pula, mutta naiset ovat neuvokkaita ja ahkeria.
  • Jään ja tulen kevät (Otava, 2004; 382 sivua) -romaanissa eletään välirauhan aikaa. Keskeisiä henkilöitä on useita, mutta aikuisista eniten syvennytään Annan kälyyn Hilda Tuomeen. Toisaalta keskiössä ovat lapset ja heidän selviytymisensä erilaisten myllerrysten keskellä.
  • Lakanasiivet (Otava, 2007; 398 sivua) on yhden päivän romaani. Se kertoo helteisestä heinäkuisesta päivästä vuonna 1941, ainoasta, jona Kuopiota pommitettiin jatkosodan aikana. Kertomukseen ilmaantuu uusia henkilöitä ja näkökulmia on lukuisia, mutta romaani on ehjä kokonaisuus. Kaikki muuttuu entistäkin riipaisevammaksi.
  • Neidonkenkä (Otava, 2009; 358 sivua) kuvaa kesäkuuta vuonna 1942, raskaan talven jälkeen. Lapset, naiset ja vanhukset elävät puutteen keskellä parhaan kykynsä mukaan, sota-aikaan jo täysin puutuneina. Omat miehet ovat rintamalla, mutta Kuopiossa kuljeskelee saksalaisia sotilaita, ja äidit ovat tyttäristään huolissaan. Murheellisuuden ja epätietoisuuden voittaa kuitenkin ystävyys, tämän teoksen kantava ajatus.
  • Hietakehto (Otava, 2012; 336 sivua) sijoittuu elokuuhun 1943 ja tapahtuu kaupungin ulkopuolella, Selma Kelon kesäpaikassa, jonne on vetäydytty Anna ja Hilda Tuomen emännöimään omavaraistalouteen. Vaikka Lassi Tuomi ilmaantuukin rintamalta tähän eräänlaiseen idylliin ja useimmille aikuisille tapahtuu suuria, ovat tämänkin romaanin päähenkilöitä lopulta lapset: miten he näkevät ja kokevat sota-ajan, sotauutiset ja sen miten aikuiset sodasta puhuvat. Ja huomataanko, huomioidaanko heidät?

Kähkönen on taitava paitsi ihmisten — sarjan edetessä erityisesti lasten — kuvaajana myös asuntojen, pihojen, katujen, kaupungin, luonnon, sään… Lisäksi hän osaa vaihtaa näkökulmaa tehokkaasti, kuljettaa tarinaa lukuisin erilaisin keinoin. Lahjakkaasti hän piirtää tapahtumien taustoille maailman tapahtumien suuria kaaria, vaikka kaiken ytimessä ovat tavalliset ihmiset pienine iloineen ja suurine suruineen. Ilman minkäänlaista paatosta tai vähäisintäkään saarnaa hän asettuu pienen ihmisen puolelle, aina.

Kähkönen kirjoittaa suoran kerronnan soljuvalla, modernilla yleiskielellä, mutta vuorosanat niin kuin ihmiset puhu(i)vat, murteella. Kuopiolaiset puhuvat kuopiolaisittain enkä osaa erottaa, puhuuko riistavetinen Anna savoa toisin. Karjalaisevakot puhuvat omaa murrettaan, parempi väki yleiskieltä tai virheellistä mukamasmurretta, jotkut. Aluksi murteen käyttö hieman oudoksutti, mutta pian aloin lukiessani ikään kuin kuulla Tuomien ja muiden henkilöiden puheen; taitavaa.

Tarinan jatkuessa Kähkönen tuo aina siihen erilaisia näkökulmia ja elävöittää, kasvattaa henkilöhahmoja entisestään. Sarja on koukuttava ja lumoava, kertakaikkisen hieno.

Mainokset

Vanhanaikaisen valloittavaa

Älkää antako teennäisen suomenkielisen nimen tai kirjeromaaniformaatin karkottaa.

Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin romaani Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Otava 2010; The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society 2008, suom. Jaana Kapari-Jatta) on koskettava ja mielenkiintoinen kirja.

Se on myös romanttinen – ei siirappinen, vaan ironisen janeaustenmaisesti ihmissuhteissa viisas – ja hauska; sanain ja tapahtuimain käänteet naurattavat välillä lähes ääneen. Samaan aikaan se on myös surullinen ja vakava, koska sota- ja miehitysajan ihmiskohtalot ja kovat koettelemukset koskettavat aidosti. Elävästi kuvattujen henkilöiden kohtalot ikävässä, nälässä ja uutispimennossa tulevat lähelle. Ihaltava rohkeus ja peräänantamattomuus johtavat jotkut heistä vankeuteen, leireille ja kuolemaan.

Lisäksi se on sivistävä. En tiennyt yhtään mitään siitä, mitä Kanaalisaarilla tapahtui toisen maailmansodan aikana. Natsi-Saksa miehitti niitä kesäkuusta 1940 toukokuuhun 1945. Teos on myös hyvällä tavalla vanhanaikainen, mihin vaikuttavat sekä kirjeromaanimuoto, tapahtuma-aika että päähenkilöiden luonteet ja ominaisuudet, jotka ovat hyvin kaukana aikamme itsekkäästä, yksilökeskeisestä kaikki-mulle-heti-tänne-nyt-ajattelusta. Eivät kirjan henkilöt silti enkeleitä, yli-ihmisiä tai ihannekuvia ole; ovatpahan vain ihmismäisiä ja inhimillisiä.

Vaikka romaani on helppolukuinen, ei se ole kevyt tai tyhjänpäiväinen. Siispä se on hyvin kirjoitettu, ja suomennoskin on mainio. Teos on myös voimakkaasti kirjallinen; tai oikeastaan kirjallisuudellinen, sillä juuri kirjat tuovat tämän tarina ihmiset yhteen. Suosittelen lämpimästi kaikille hyvän kirjallisuuden ystäville.

Kuolemaa Kiirunassa

Åsa Larsson kirjoittaa rikosromaaneja, jotka sijoittuvat Pohjois-Ruotsiin, paikkoihin, joissa puhutaan paitsi ruotsia myös meänkieltä, ja joissa monilla ihmisillä on suomenkielinen nimi.

Kunnes vihasi asettuu (Otava 2008 ) on neljäs romaani, jonka pääosassa on kiirunalaislähtöinen, Tukholmassa uransa luonut, juristi Rebecka Martinson, joka sarjan aikana on kokenut todella kovia ja työskentelee nyt syyttäjänä Kiirunassa ja yrittää pitää yllä etäsuhdetta ex-pomoonsa. 

Romaanin joissakin luvuissa kertojaminänä on rikoksen uhri, sukeltamassa ollut nuori nainen, jonka paluun jään alta murhaaja on julmasti estänyt. Larsson kirjoittaa kuolleita henkilöiksi kirjoihinsa tuomatta niihin kuitenkaan välttämättä mitään yliluonnollista; ainakaan vastoin lukijan tahtoa. Mutta kukaan ei ehkä tutkisi tätä hukkumisonnettomuudeksi luultua tapausta tarkemmin, ellei vainaja tunkisi itseään ihmisten uniin.

Larsson kuljettaa tarinaa oikein sujuvasti; antaa mukavasti erilaisia vinkkejä matkan varrella; paljastaa pikkuhiljaa paloja menneisyydestä, joka voi selittää nykyisyyttä. Alusta asti on selvää, että kaikki juontuu sota-aikaan asti, ja että Krekulan perheellä ja kuljetusliikkeellä on jotakin tekemistä tapahtumien kanssa. Mutta miten, millaisten tapahtumaketjujen kautta ja miksi? 

Myös henkilökuvauksessa Larsson on hyvä. Tyylissä sekoittuvat hurmaavalla tavalla realismi ja surrealismi. Hän kirjoittaa runollisesti – erityisesti kuvatessaan pohjoista luontoa ja maisemaa – ja samalla karusti, kaunistelematta – erityisesti kuvatessaan ihmisten julmuutta, ahneutta ja muita alhaisia tunteita. Silti hänen teoksissaan myös pahoilla on pehmeä puolensa, arat kohtansa. Eikä kukaan hyvistä ole lumivalkoinen. 

Sanna Mannisen suomennos on pääosin hyvää työtä, mutta sitä jäin miettimään, miksi hän päätyi verbiin kylpeä kertoessaan eksentrikko-naturisti-erakon ympärivuotisesta jokapäiväisestä joessa tai järvessä pulikoinnista; olkoonkin, että ruotsiksi sana on bada, sanoisin itse ukon uineen tai käyneen uimassa. Lillukanvarsia, tiedän sen.