Sankareita kaikki?

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (Minerva, 2014; Au revoir là-haut, 2013; suomentanut Sirkka Aulanko; 546) on mukaansatempaava historiallinen romaani, jossa on lempeän satiirinen ote, surullinen pohjavire ja paljon mustaa huumoria.

Välittömästi koukuttava tarina alkaa ensimmäisen maailmansodan mutaisissa ja väsyneissä loppumelskeissä, kun ranskalaisen luutnantti d’Aulnay-Pradelle, ilkeä ja julkea mies, ylennyksen toivossa haluaa vallata vielä yhden kukkulan eikä saa miehiään saksalaisten kimppuun muuten kuin tappamalla pari omaa miestä vihollisen piikkiin. Pahaksi onnekseen tarinan keskushenkilö Albert Maillard, varovainen ja säikky mutta ehdottoman oikeudentuntoinen rivimies, huomaa tavan, jolla loppuunajelut miehet saatiin mukakostohyökkäykseen, ja tulee elävältä haudatuksi. Vielä pahemmaksi onnekseen Édouard Péricourt, rikkaan porvarisperheen lahjakas ja vallaton vesa, onnistuu kaivamaan rintamatoverinsa pinnalle ja herättämään tämän henkiin.

Miehet ovat pääsemättömissä toisistaan, sillä Edouard haavoittuu kammottavalla tavalla, ja Albert kokee velvollisuudekseen auttaa häntä. Millaiseen juontenkieputukseen se johtaakaan! Miten se saattaakaan luutnantin tekemisiin Péricourtin suvun kanssa. Miten luontevasti kaikki kietoutuu yhteen sen kanssa, että 1,3 miljoonaa kaatunutta ja enimmäkseen taistelukentille miten kuten haudattua ruumista olisi saatava laajoille sotilashautausmaille. Ja miten tarina nostaa esiin muun muassa sen ristiriidan, että kaatuneille pystytetään muistomerkkejä ja osoitetaan kunniaa, mutta vammautuneet kotiinpalanneet saavat osakseen kunnioituksen sijaan korkeintaan sääliä, ovat usein menettäneet työpaikkansa ja joutuvat pärjäämään omillaan.

Enemmittä paljastuksitta lupaan, että tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi lainkaan kiinnostunut sodasta tai historiasta — saati sitten jos on! Lemaitre on huippulahjakas kertoja, joka osaa kirjoittaa niin, että tarina vie maailmaansa ja niin, että henkilöt elävät ihmisinä. Ei ihme, että tämä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Pariisiin sijoittuva sota-, seikkailu-, suku-, rakkaus-, huijaus- ja ystävyysromaani sai Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Goncourtin vuonna 2013.

 

Mainokset

Kovaa peliä Viipurissa

En olisi tullut lukeneeksi sotahistorioitsijana tunnetun Mikko Porvalin Karelia noir -sarjan kakkososaa Veri ei vaikene (Atena, 2016; 339 sivua), ellei Suomen dekkariseura olisi palkinnut sitä Vuoden johtolangalla. Onneksi palkitsi, sillä olisin muuten jäänyt paitsi asiantuntevaa ajankuvaa 1930-luvun Viipurista, kiehtovaa toden ja keksityn sekoitusta sekä pelottavia rinnastuksia romaanin kuvaaman sotaa ennakoivan vastakkaisasettelun ajan ja nykymaailman tapahtumien välillä. Viimeisimmältä haluaisinkin välttyä, mutta eihän siltä voi silmiään ummistaa.

Romaanin tapahtumat alkavat tositapahtumista eli 1930-luvun tunnetuimpiin kuuluvasta muilutuksesta, jonka uhri oli heinjokelainen suutari Erik Mättö. Romaanin tapahtumat  päättyvät talvisodan pommituksiin Viipurissa. Siihen väliin mahtuu valtavasti sisältöä: lapualaisten uho ja kyyditykset, kommunistien tihutyöt, viinatrokarien väkivalta, poliisimurhat, poliittinen epävarmuus ja vastakkainasettelu, kieltolain kumoamisen seuraukset, poliisin resurssipula, päähenkilöiden yksityiselämän mullistukset, koko kuohuva ja räjähdysaltis kolmikymmenluku.

Kertojana on Jussi Kähönen, etsiväkomisario, joka kertoo omasta sekä esimiehensä ja työparinsa Salomon Eckertin työstä ja elämästä. Oli yllättävän kiinnostavaa lukea rikospoliisin toiminnasta ja rikostutkimusmenetelmien kehittymisestä 1930-luvulla. Niistä kirjoittaessaan Porvali on parhaimmillaan, samoin Viipurin historiaa rikkain yksityiskohdin kuvatessaan. Ihmissuhteiden kuvaaminen sen sijaan on paikoin hieman raakilemaista.

Myös romaanin sisäinen tasapaino tuntuu jääneen vähän vinksalleen. Alkuosan lähes päiväntarkasti etenevä, faktapohjainen juonenkuljetus toimii hienosti. Erilaisilla keinoilla ansiokas keskiosa, jossa Kähönen joutuu tutkimaan Eckertin ampumista, vaikuttaa siihen verrattuna harppovan eteenpäin. Talvisodan pommituksia Viipurissa kuvaava loppuosa on enemmän sota- kuin rikosromaani, mutta tavattoman konkreettinen ja koskettava. Kokonaisvaikutelmaksi jäi melkein kuin olisi lukenut kaksi tai kolmekin romaania yksissä kansissa. Onneksi hyvää romaania.

Novelleja sadan vuoden takaa

Olen — sattuneesta syystä — lukenut vuosia sitten (lähes) kaikki kansalliskirjailija Joel Lehtosen (1881-1934) teokset, mutta mielessäni on usein käynyt ajatus palata näihin klassikoihin uudelleen.

Nyt lukemiseksi valikoitui novellikokoelma Kuolleet omenapuut, mutta terveitä ihmisiä, s.o. moukkia ja moukkaherroja suloisessa rauhassa, myös hiukan sodassa, Muttisen Aapelin ympärillä; runollista proosaa vuonna 1918 (sarjassa Kootut teokset, osan VII alkupuoli. Otava, 1935; 128 sivua) kotini kirjahyllystä, johon se on puolison perintönä päässyt. Novellikokoelmasta puhutaan Putkinotko-sarjan toisena osana, koska sitä edeltäneessä romaanissa Kerran kesällä (1917) ja seuranneessa alun perin kaksiosaisena (Putkinotkon metsäläiset, 1919 ja Putkinotkon herrastelijat, 1920) ilmestyneessä romaanissa Putkinotko kohdataan samoja henkilöitä samoilla tapahtumapaikoilla eli maalla Putkinotkossa (Lehtosen Inha-niminen tila Säämingissä) ja nimettömässä itäsuomalaisessa pikkukaupungissa (Savonlinna).

Kokoelmassa on kymmenen novellia. Pääosaa lähes kaikissa esittää kirjakauppias Muttinen, joka on juuri ostanut Putkinotkon tilan. Niin hänen ystävättärensä Lyygia  — suloisessa aloitusnovellissa ”Muttisen onni eli laulu Lyygialle” — kuin tilanhoitajansa Juutas Käkriäinenkin — herkullisessa ”Herra ja moukka eli mitä kylvää, sitä korjaa”-novellissa — kuvataan tässä teoksessa ensimmäistä kertaa.

Alkupuolen tarinoiden lähes idyllisistä, joskin ironian sävyttämistä, tunnelmista siirrytään kuin vaivihkaa lopun sisällissota-aiheisiin, joista Lehtonen siis kirjoitti heti tapahtuma-aikana. ”Muttisen Aapeli sodassa eli lapsettoman Mannun kosto” kuvannee hyvin myös kirjailijan itsensä ristiriitaisia ajatuksia suomalaisten ryhdyttyä tappamaan toisiaan. Myös sankarimyyteille liioitellen irvaileva ”Bongmanin kuolema eli …pro patria mori” liittyy sotateemaan, josta kirjailija näyttää heti sodan jälkeen ilmestyneessä kokoelmassa pystyneen kirjoittamaan eri osapuolten aseman oivaltaen, mutta kummankaan raakuksia hyväksymättä.

Tapansa mukaan Lehtonen ei ole henkilöilleen erityisen lempeä, vaan lähinnä ankara. Novellit piirtävät pilakuvia, joiden huumori on usein suorastaan ilkeää. Liioitteleva hupailu ”Urheilija Tommola” on kuitenkin varsin hauskaa luettavaa ja ”Parturi Kikka eli runoilija ynnä Don Juan” sekin aika hupaisa, kun taas juopon elämästä kertova ”Heitukan kohtalo eli muuan maalaisäiti” on varsin surumielinen, ”Lauri Falk ja Svea eli rakkauden kuvitteluvoima” suorastaan julma lakonisuudessaan ja pilkallisen melankolinen ”Pikku Liisa eli romantiikan prinsessa” aika ankea. Niminovelli ”Kuolleet omenapuut tai miksikä ei perunoita?” on sekin alaviereinen, mutta myös realistinen kuvaten hienosti Muttisen elämänasennetta ja luonnetta.

klassikkohaaste4

Osallistun tällä tekstillä Kirjabloggaajien neljänteen klassikkohaasteeseen, jonka ohjeet kuuluvat näin:

  1. Valitse jokin klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään.
  2. Lue valitsemasi klassikko.
  3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2017.Linkitä postauksesi koontipostaukseen.
  4. Kehu itseäsi: selätit klassikon — ja ehkä jopa nautit siitä! Toista kohta neljä, useasti.

Ei tässä hienossa novellikokoelmassa mitään varsinaista selättämistä ollut. Ainoa hankala paikka olivat lukuisat kolmet pisteet,  joita Lehtonen viljeli nykylukijan mielestä paikoin ylenpalttisesti. Kehun siis itseäni kolmen pisteen liioittelevan käytön sietämisestä ja siitä, että uusien kirjojen tulvan keskellä sain luettua tämän klassikon — ja toki nautin siitä. Nautin jopa sekä kokoelman että novellien ritirampsuisista nimistä, joiden kaltaisiin Lehtonen oli tuohon aikaan mieltynyt:

Mutta toiselle sisälehdelle tahtoisin jälleen (samoin kuin mainitussa romaanissa, jonka olette lukenut) vanhamuotoisen, arkaaisen selittelyotsikon, lisärubriikkeineen. – kirje Kalle Carlstedtille

Tiedoksi vielä, että kirjan tuorein painos on ilmestynyt vuonna 1995 SKS:n Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa — saatavana ainakin kirjastoista. E-kirjana teoksen voi ladata maksutta Projekti Lönnrotista tai Elisa-kirjasta. Kannattaa tutustua.