Elofin elämä

Ann-Luise Bertellin Oma maa (Tammi, 2021; Heiman, 2020; suomentanut Vappu Orlov; 394 sivua) on Ikävän jälkeen -kirjeromaanilla alkaneen Botnia-trilogian toinen osa.

Oma maa on sukuromaani, joka ulottuu 1930-luvulta 1980-luvulle. Se voisi olla myös kasvutarina, ellei päähenkilö olisi Elof, sillä hän on kymmenvuotiaana vastuuntuntoisempi kuin koskaan myöhemmin.

Isän kuoltua tuberkuloosiin Elof ja hänen pikkuveljensä joutuvat lähtemään kototilalta, vaikka sen omistavatkin. He saavat kodin isovanhempiensa luota, mutta Elof ei ole enää lapsi. Toisaalta hänestä ei ehkä koskaan tule ihan aikuistakaan.

Elof palaa aikanaan sukutilalle. Hänen tapansa olla ja elämänasenteensa näyttävät kepeiltä, mutta sisällään hän kantaa raskasta painoa – ellei useampaakin. Jatkosodan rintamalla tehty päätös ei jätä häntä koskaan, vaikka omantunnon äänen miten yrittäisi hukuttaa kotipolttoiseen.

Elof on ristiriitainen ihminen: tiedonjanoinen, työteliäs ja seurallinen, mutta myös vastahankainen, huolimaton ja juro. Hänen tarinansa on yhtäältä perisuomalainen maaseudun miehen muotokuva sotamuistoinen, ryyppäämisineen ja työssä raatamisineen, mutta myös jotain enemmän tai hieman salaperäisempää. Mitään ei kirjoiteta puhki, vaikka romaani laaja onkin.

Trilogian kolmas osa Ikuinen kaipuu ilmestyy ensi kuussa ja olen kirjaston varausjonossa.

Ebba Stenbockin elämä

Millaista oli suomalaisen aateliston elämä 1500-luvulla? Oliko naisilla vaihtoehtoja tai valtaa?

Anu Lahtisen asiantunteva elämäkertateos Ebba, kuningattaren sisar (Atena, 2021; 196 sivua) valottaa asiaa Ebba Stenbockin (k. 1614) – leskikuningatar Katarinan sisaren, Kustaa Vaasan kälyn ja Klaus Flemingin vaimon sekä kuuden lapsen äidin – kautta.

Anu Lahtinen kertoo niukkaan kirje- ja asiakirjalähteistöön nojautuen kiinnostavalla tyylillä 1500-luvun maailmasta ja elämästä. Hän kuvaa lämpimiä ja läheisiä perhesuhteita lasten ja vanhempien sekä sisarusten välillä, mutta myös sukulaisten armottomia kuolemantuomioita. Stenbockin ja Flemingin suvut kuuluivat valtakunnan mahtavimpiin. Aikakausi kuohui poliittisia juonitteluja, omaisuusriitoja ja maanpetturuustuomioita, joissa päitä putoili tiuhaan tahtiin.

Kaikkea muuta kuin kansan rakastama Klaus Fleming kukisti nuijasodan, mutta sen jälkeen Ebba jäi leskeksi. Ruotsin puolella valta oli jo Kaarle-herttualla (myöhemmin Kaarle IX), mutta Ebba ei voinut miehensä jäljiltä muuta kuin olla laillisen, joskin Puola-Liettuassa lymyävän, kuningas Sigismundin puolella. Niin hän joutui johtamaan Turun linnan puolustusta. Leski oli vielä tuolloin, ennen vahvaa keskusvaltaa, suvun arvovaltaisin edustaja miehensä jälkeen, kunnes uusi päällikkö valittiin.

Kuten niin usein on käynyt aikojen saatossa, Ebban pyrkimykset valuivat suurelta osin tyhjiin. Hänen ja hänen lastensa elämästä kului monta pitkää vuotta vankeudessa ja sen jälkeen oikeuksista kamppaillessa. 1590-luvun tapahtumat jättivät jälkensä vuosikymmeniksi eteenpäin, ja vielä 1620-luvulla kiisteltiin Anna Flemingin ja Klaus Flemingin perillisten oikeuksista suvun maaomaisuuteen.
Voi toki olla, että nämä kamppailut eivät sävyttäneet jokapäiväistä arkea, joka saattoi olla valoisampaa.

Lahtinen luo Ebbasta niin monipuolisen ja kokonaisen kuvan kuin 400 vuoden takaisesta henkilöstä lie mahdollista. Kirja saa toivomaan, että olisi mahdollista tietää enemmän tuon aikakauden ihmisten arkielämästä ja ajatuksista – muustakin kuin valtataisteluista ja sodista, joita historiankirjoitus on pullollaan.

Kirjan kannessa on Helene Schjerfbeckin maalaus ”Ebba Stenbock” (1879) ja hänet on maalattu myös Albert Edelfeltin teokseen ”Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista”. Oikeasti emme tiedä, miltä hän näytti, sillä elinaikana tehtyä muotokuvaa ei ole säilynyt.

Kirjan kuvituksena on muun muassa otteita kirjeistä, joita ei tosin pysty asiaa opiskelematta lukemaan. 1500-luvun ruotsinkielisten käsialojen tulkitseminen ei käy keneltä vain, mutta Anu Lahtinen lukee tekstejä sujuvasti. Tekoälykin voidaan siihen ehkä joskus opettaa.

Pitkä marssi

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa (WSOY, 2020; 351 sivua) on kauniisti kirjoitettu romaani rumasta vaiheesta maamme historiassa.

On kesä 1945. Joukko naisia kävelee halki poltetun Lapin. He ovat päässeet pois norjalaiselta vankileiriltä ja ovat matkalla kotiin. Menneestä he eivät puhu, eivät voi puhua, eivät tiedä mitä puhua. Tulevaisuudestakaan he eivät puhu, eivät uskalla ajatella mikä heitä kotona odottaa, tai tiedä, onko heillä vielä, koskaan enää, koti.

He läksivät töihin, he tekivät töitä aseveljille, ehkä mielessään seikkailu, ehkä vain palkka. Nyt tilanne on kääntynyt ylöalaisin ja nurinniskoin. Sota-ajassa tehdyistä oikeista valinnoista on tullut rauhan aikana vääriä ja tuomittavia. Naisten valinnoista on päätetty tehdä yksilöiden valintoja, mutta miehet ovat vain totelleet käskyjä.

Kävellessä on aikaa ajatella ja olla ajattelematta, pelätä ja luopua pelosta, katua ja olla katumatta, olla toiveikas ja epätoivoinen. Kengät hiertävät, yöpaikkoja ei ole, on vain tie.

Matka on raskas, lukukokemus ei. Riipaiseva aihe, vavahduttava romaani.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 9000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: