Sankareita kaikki?

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (Minerva, 2014; Au revoir là-haut, 2013; suomentanut Sirkka Aulanko; 546) on mukaansatempaava historiallinen romaani, jossa on lempeän satiirinen ote, surullinen pohjavire ja paljon mustaa huumoria.

Välittömästi koukuttava tarina alkaa ensimmäisen maailmansodan mutaisissa ja väsyneissä loppumelskeissä, kun ranskalaisen luutnantti d’Aulnay-Pradelle, ilkeä ja julkea mies, ylennyksen toivossa haluaa vallata vielä yhden kukkulan eikä saa miehiään saksalaisten kimppuun muuten kuin tappamalla pari omaa miestä vihollisen piikkiin. Pahaksi onnekseen tarinan keskushenkilö Albert Maillard, varovainen ja säikky mutta ehdottoman oikeudentuntoinen rivimies, huomaa tavan, jolla loppuunajelut miehet saatiin mukakostohyökkäykseen, ja tulee elävältä haudatuksi. Vielä pahemmaksi onnekseen Édouard Péricourt, rikkaan porvarisperheen lahjakas ja vallaton vesa, onnistuu kaivamaan rintamatoverinsa pinnalle ja herättämään tämän henkiin.

Miehet ovat pääsemättömissä toisistaan, sillä Edouard haavoittuu kammottavalla tavalla, ja Albert kokee velvollisuudekseen auttaa häntä. Millaiseen juontenkieputukseen se johtaakaan! Miten se saattaakaan luutnantin tekemisiin Péricourtin suvun kanssa. Miten luontevasti kaikki kietoutuu yhteen sen kanssa, että 1,3 miljoonaa kaatunutta ja enimmäkseen taistelukentille miten kuten haudattua ruumista olisi saatava laajoille sotilashautausmaille. Ja miten tarina nostaa esiin muun muassa sen ristiriidan, että kaatuneille pystytetään muistomerkkejä ja osoitetaan kunniaa, mutta vammautuneet kotiinpalanneet saavat osakseen kunnioituksen sijaan korkeintaan sääliä, ovat usein menettäneet työpaikkansa ja joutuvat pärjäämään omillaan.

Enemmittä paljastuksitta lupaan, että tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi lainkaan kiinnostunut sodasta tai historiasta — saati sitten jos on! Lemaitre on huippulahjakas kertoja, joka osaa kirjoittaa niin, että tarina vie maailmaansa ja niin, että henkilöt elävät ihmisinä. Ei ihme, että tämä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Pariisiin sijoittuva sota-, seikkailu-, suku-, rakkaus-, huijaus- ja ystävyysromaani sai Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Goncourtin vuonna 2013.

 

Mainokset

Kovaa peliä Viipurissa

En olisi tullut lukeneeksi sotahistorioitsijana tunnetun Mikko Porvalin Karelia noir -sarjan kakkososaa Veri ei vaikene (Atena, 2016; 339 sivua), ellei Suomen dekkariseura olisi palkinnut sitä Vuoden johtolangalla. Onneksi palkitsi, sillä olisin muuten jäänyt paitsi asiantuntevaa ajankuvaa 1930-luvun Viipurista, kiehtovaa toden ja keksityn sekoitusta sekä pelottavia rinnastuksia romaanin kuvaaman sotaa ennakoivan vastakkaisasettelun ajan ja nykymaailman tapahtumien välillä. Viimeisimmältä haluaisinkin välttyä, mutta eihän siltä voi silmiään ummistaa.

Romaanin tapahtumat alkavat tositapahtumista eli 1930-luvun tunnetuimpiin kuuluvasta muilutuksesta, jonka uhri oli heinjokelainen suutari Erik Mättö. Romaanin tapahtumat  päättyvät talvisodan pommituksiin Viipurissa. Siihen väliin mahtuu valtavasti sisältöä: lapualaisten uho ja kyyditykset, kommunistien tihutyöt, viinatrokarien väkivalta, poliisimurhat, poliittinen epävarmuus ja vastakkainasettelu, kieltolain kumoamisen seuraukset, poliisin resurssipula, päähenkilöiden yksityiselämän mullistukset, koko kuohuva ja räjähdysaltis kolmikymmenluku.

Kertojana on Jussi Kähönen, etsiväkomisario, joka kertoo omasta sekä esimiehensä ja työparinsa Salomon Eckertin työstä ja elämästä. Oli yllättävän kiinnostavaa lukea rikospoliisin toiminnasta ja rikostutkimusmenetelmien kehittymisestä 1930-luvulla. Niistä kirjoittaessaan Porvali on parhaimmillaan, samoin Viipurin historiaa rikkain yksityiskohdin kuvatessaan. Ihmissuhteiden kuvaaminen sen sijaan on paikoin hieman raakilemaista.

Myös romaanin sisäinen tasapaino tuntuu jääneen vähän vinksalleen. Alkuosan lähes päiväntarkasti etenevä, faktapohjainen juonenkuljetus toimii hienosti. Erilaisilla keinoilla ansiokas keskiosa, jossa Kähönen joutuu tutkimaan Eckertin ampumista, vaikuttaa siihen verrattuna harppovan eteenpäin. Talvisodan pommituksia Viipurissa kuvaava loppuosa on enemmän sota- kuin rikosromaani, mutta tavattoman konkreettinen ja koskettava. Kokonaisvaikutelmaksi jäi melkein kuin olisi lukenut kaksi tai kolmekin romaania yksissä kansissa. Onneksi hyvää romaania.

Pudonnut vainaja lammessa, kadonnut tyttö… missä?

Erlendur Sveinsson on islantilaisdekkaristi Arnaldur Indriðasonin luoma poliisipäähenkilö, jonka aikaa nuorena poliisina 1970-luvun Reykjavikissa kirjailija on siirtynyt kuvamaan sen jälkeen, kun kirjoitti teokseen Menneet ja kadonneet (2012) sellaisen lopun kuin kirjoitti.

Vuoteen 1979 sijoittuvassa romaanissa Muistin piinaamat (Blue Moon, 2016; Kamp Knox, 2014; suomentanut Seija Holopainen; 295 sivua) Erlendur tutkii päällikkönsä Marion Briemin kanssa hankalaaksi osoittautuvaa tapausta. Lämpövesivoimalan lauhdelammesta — nyttemmin Sinisenä laguunina tunnettu ja suosittu kuuma lähde — löytyy miehen ruumis, joka näyttää pudonneen korkealta. Jutun jäljet johtavat Keflavikiin, Yhdysvaltojen sotilastukikohtaan, eli Islannin poliisin toimivallan ulkopuolelle siitä huolimatta, että uhri on islantilainen.

Samaan aikaan katoamisista perin kiinnostunut Erlendur tekee myös omia tutkimuksiaan vanhan katoamistapauksen parissa. Pian sodan jälkeen kadonneen Dagbjörtin kohtalo vaivaa häntä. Miten kiltti lukiolaistyttö voi tuona aikana hävitä jäljettömiin heti lähdettyään kotoa kouluun? Tämäkin tapaus sivuaa amerikkalaisten ristiriitaisia ajatuksia herättävää läsnäoloa maassa, jolla ei ole omaa armeijaa. Tytön reitti kulki ohi USA:n armeijan hylkäämän Kamp Knoxin, sodan jälkeisessä asuntopulassa köyhälistön asuinalueeksi muuttuneen parakkikylän, ja nuoriso sai kaipaamiaan äänilevyjä mustan pörssin kauppana sotilaiden kautta.

Tapauksilla on temaattinen yhteys, mutta muuten ne ovat erillisiä. Kumpikin etenee omaan tahtiinsa siten, että tuoreempi huipentuu Marion Briemin ja vanhempi Erlendurin voimin. Jännitys tiiviistyy alun verkkaisuudesta vähitellen kohti varsin tiheätunnelmaisia loppuratkaisuja. Arnaldurin dekkareissa ajankuva, arki ja miljööt eivät ole pelkkää taustaa, vaan tärkeä osa romaanien kiehtovuutta yhdessä tarkasti kuvattujen henkilöiden — sivuhenkilötkään eivät ole pelkkiä hahmotelmia — ja juonen kanssa. Tämä sarja on rikoskirjallisuuden parhaimmistoa.