Posliinikupin tarina

Helen Mosterin esikoisromaani Hylky (Avain, 2011) oli positiivisesti yllättävä lukukokemus. Kirjailija liikuttelee eritaustaisia ja -ikäisiä henkilöitä taitavasti kahdella eri aikakaudella ja erilaisissa piireissä & sfääreissä.

Yksi päähenkilöistä on vanheneva keisarinna Katariina Suuri, joka tilaa astiaston Meissenista ja maalauksia Wittenbergistä. Toinen on juuri äitinsä menettänt 15-vuotias Arne Arnesen, joka joutuu isänsä mukana merille, vaikka haluaisi vain maalata ja piirtää kotona Rotterdamissa. Onneksi hän pääsee sentään posliinimaalaamoon ja taitelijan ateljeehen. He elävät samassa ajassa, 1700-luvun lopussa. Arnen isä on kapteenina laivalla, joka kuljettaa aarteita Katariinalle.

Kolmas päähenkilö on nykysuomalainen historiantutkija Anton Saksa, joka alkaa harrastaa sukellusta. Tarinat kohtaavat – se on selvää alusta asti.

Ne kohtaavat monella tavalla ja monella tasolla. Konkreettisesti ja symbolisesti ruusukuvioidun posliinikupin muodossa, temaattisesti lasten ja vanhempien välisten suhteiden ja vanhempien lapsiinsa asettamien toiveiden kautta.

Valitettavaa kirjassa on vain paikoitellen hieman kömpelö, joskus virheellinenkin kieli; suomentajalta ja toimittajalta on lupa odottaa parempaa. Aiankin kongruenssivirheet luulisi koneenkin osaavan korjata, vaikka tyyliseikkoihin tarvitaankin ihminen.

Lyhyessä romaanissa Moster onnistuu luomaan monta kiinnostavaa kohtaloa ihmisille, joista haluaisi tietää enemmänkin. Aineksia olisi varmasti ollut laajempaankin historialliseen lukupakettiin, mutta Hylky toimii hienosti juuri näin.

Kuolemaa Kiirunassa

Åsa Larsson kirjoittaa rikosromaaneja, jotka sijoittuvat Pohjois-Ruotsiin, paikkoihin, joissa puhutaan paitsi ruotsia myös meänkieltä, ja joissa monilla ihmisillä on suomenkielinen nimi.

Kunnes vihasi asettuu (Otava 2008 ) on neljäs romaani, jonka pääosassa on kiirunalaislähtöinen, Tukholmassa uransa luonut, juristi Rebecka Martinson, joka sarjan aikana on kokenut todella kovia ja työskentelee nyt syyttäjänä Kiirunassa ja yrittää pitää yllä etäsuhdetta ex-pomoonsa. 

Romaanin joissakin luvuissa kertojaminänä on rikoksen uhri, sukeltamassa ollut nuori nainen, jonka paluun jään alta murhaaja on julmasti estänyt. Larsson kirjoittaa kuolleita henkilöiksi kirjoihinsa tuomatta niihin kuitenkaan välttämättä mitään yliluonnollista; ainakaan vastoin lukijan tahtoa. Mutta kukaan ei ehkä tutkisi tätä hukkumisonnettomuudeksi luultua tapausta tarkemmin, ellei vainaja tunkisi itseään ihmisten uniin.

Larsson kuljettaa tarinaa oikein sujuvasti; antaa mukavasti erilaisia vinkkejä matkan varrella; paljastaa pikkuhiljaa paloja menneisyydestä, joka voi selittää nykyisyyttä. Alusta asti on selvää, että kaikki juontuu sota-aikaan asti, ja että Krekulan perheellä ja kuljetusliikkeellä on jotakin tekemistä tapahtumien kanssa. Mutta miten, millaisten tapahtumaketjujen kautta ja miksi? 

Myös henkilökuvauksessa Larsson on hyvä. Tyylissä sekoittuvat hurmaavalla tavalla realismi ja surrealismi. Hän kirjoittaa runollisesti – erityisesti kuvatessaan pohjoista luontoa ja maisemaa – ja samalla karusti, kaunistelematta – erityisesti kuvatessaan ihmisten julmuutta, ahneutta ja muita alhaisia tunteita. Silti hänen teoksissaan myös pahoilla on pehmeä puolensa, arat kohtansa. Eikä kukaan hyvistä ole lumivalkoinen. 

Sanna Mannisen suomennos on pääosin hyvää työtä, mutta sitä jäin miettimään, miksi hän päätyi verbiin kylpeä kertoessaan eksentrikko-naturisti-erakon ympärivuotisesta jokapäiväisestä joessa tai järvessä pulikoinnista; olkoonkin, että ruotsiksi sana on bada, sanoisin itse ukon uineen tai käyneen uimassa. Lillukanvarsia, tiedän sen.