Avainsana-arkisto: suku

Tyttö katoaa

Dekkariviikon logo

Älä tähti putoa (WSOY, 2015; 23s sivua) on Marja-Liisa Heinon toinen dekkari, jonka pääosassa on rikosylikonstaapeli Karli Eerola, romanina kummajainen pikkukaupungin poliisivoimissa. Tällä kertaa selvitetään iranilaistaustaisen Farahanin perheen teini-ikäisen Tara-tyttären katoamista.

Heinon tyyli on kiinnostavan omaperäinen ja personaallinen, mutta paikoin jopa haastava, kun näkökulma vaihtuu hyvinkin tiuhaan. Kestää joskus hetken ennen kuin huomaa, kenen silmin tapahtumia kulloinkin katsellaan. Tyyliin sisälle päästyäni kyllä miellyin siihen.

Poliisityön ohessa kuvataan Eerolan yksityiselämää, joka on virkistävän erilaista kuin useimpien kirjallisten poliisien. Myös Taran veli Kia nousee yhdeksi päähenkilöksi kiinnostavassa tarinassa, jossa jännitys syntyy ja kasvaa psykologisesti, ei raakuuksien avulla.

Mainokset

Saaren salaisuudet

Viveca Sten sijoittaa dekkarinsa kesäsaarelleen Sandhamnille, Tukholman ulkosaaristoon. Hän kirjoittaa niihin paitsi jännitysjuonen myös paljon perhe- ja muihin ihmissuhteisiin liittyvää sekä menneisyydestä että nykyisyydestä. Tällä kertaa ehkä liikaakin.

Pinnan alla (WSOY, 2014. I grunden utan skuld, 2010, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 352 sivua) on kolmas osa dekkarisarjasta, jonka päähenkilöitä ovat rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson ja hänen ystävänsä juristi Nora Linde. Noran yksityiselämä junnaa ikävästi lähes entisissä, järin rasittavissa, kuvioissaan, mutta Thomasilla menee sentään vähän aiempaan paremmin.

Tarina alkaa nuoren naisen katoamistapauksesta, joka osoittautuu murhaksi. Pääosaan nousee kuitenkin menneisyys ja sieltä nuoren Thorwaldin rankka elämäntarina viime vuosisadan alusta. Sitä kerrotaan rinnan nykyaikaan sijoittuvan rikostutkinnan kanssa, joten on selvää, että henkilöillä ja tapahtumilla on yhteys; ja sen myötä murhan hieman epäuskottava selitys.

Dekkarina Pinnan alla on kelvollinen mutta aika niukka, koska muut asiat — ihmisten väliset suhteet ja sukuhistoriat — valtaavat teoksesta suurimman osan. Ei se kirjasta huonoa tee, mutta muuta odotettuani vähän petyin.

(Tämä on toinen johtolanka.)

Rakkautta sodan varjossa (insalata)

Anilda Ibrahimin toinen romaani Ajan riekaleita (Tammi, 2013; L’amore e gli stracci del tempo, 2009, suomentanut Helinä Kangas; 328 sivua) kertoo Balkanin sodan jalkoihin jäävän nuorenparin tarinan kauniin pakahduttavasti.

Albaaniperheen tytär Ajkuna ja serbiperheen poika Zlatan ovat kosovolaisia ystäväperheiden lapsia ja lapsuudenystäviä — kuin sisar ja veli — kunnes heistä tulee rakastavaisia. Sitten sisällissota tempaa heidät eroon toisistaan.

He pitävät kiinni nuoruuden lupauksistaan läpi pakolaisvuosien ja uusien ihmissuhteiden, mutta kantaako suurinkaan rakkaus läpi rankkojen sotakokemusten ja yli ajan, joka väistämättä muuttaa ihmistä?

Albanialaissyntyinen italialaiskirjailija Anilda Ibrahimi kirjoittaa kauniisti ja lämmöllä, joten traagista tarinaa ei ole raskas lukea. Henkilökuvaus on luontevaa. Erityisen läheiseksi tulee Ajkuna, joka kätkee ahdistuksensa ahkeruuteen ja piilottaa pelkonsa sääntöjen tarkkaan noudattamiseen.

Romaanin tunnelma on kauniin surumielinen.

 

Tämä on kuudes kirja-annos omassa Italia-haasteessani.

 

’Ndranghetan naisten kapina (secondo)

Oma ateriahaasteeni on edennyt pääruokaan asti. Lirio Abbaten Mafian naisissa (Atena, 2014; Fimmine ribelli. Come le donne salveranno il paese dalla ’ndrangheta, 2013; suomentanut Tary Nyström) olikin pureskelemista.

Italian saappaankärjessä Calabriassa toimiva väkivaltainen rikollisjärjestö ’Ndrangheta hallitsee muun muassa Euroopan kokaiinikauppaa. Sitä pidetään Italian suurimpana rikollisorganisaationa, vaikka Napolin seudun Camorra ja etenkin Sisilian Cosa Nostra eli mafia — josta on tullut rikollisjärjestöä tarkoittava yleisnimi —  ovatkin tunnetumpia.

Abbaten kirja keskittyy ’Ndranghetan naisten asemaan ja kertoo erityisesti muutamasta naisesta, jotka ovat nousseet kapinaan ja ryhtyneet henkensä uhalla yhteistyöhön oikeuslaitoksen kanssa. 1800-luvun lopulla perustetun ’Ndranghetan sääntöjä voi sanoa keskiaikaisiksi tai takapajuisiksi — 2010-luvun Euroopasta niiden ei uskoisi olevan.

’Ndrangheta-sukuun kuuluvan naisen pitää totella isäänsä, veljiään ja aviomiestään. Naimisiin hän menee nuorena, koska tavanomainen seurustelu ei ole mahdollista. Usein nuoripari, jonka mies tosin on tyttöä huomattavasti vanhempi, karkaa ja karkumatka päättyy ns. korjaavaan avioliittoon. Myös sukujen välillä sovitut avioliitot ovat yleisiä.

Nainen on siis suvun omaisuutta, ei sen jäsen. Naisen käyttäytyminen määrittää perheen ja suvun kunnian. Kunniaton nainen — joka liikkuu kaupungilla yksin tai liittyy Facebookiin — maksaa rikkomuksestaan kovan hinnan. Väkivalta on arkipäivää silloin, kun mies ei ole vankilassa. Kun mies sitten on vankilassa, vahtii suku naista vangiten hänet kotiin. Vapaus ei koita edes miehen kuollessa, sillä leski kantaa surupukua omaan kuolemaansa — joka näissä oloissa usein saapuu ennen aikojaan jopa oman veljen tai pojan kädestä — saakka, voimatta koskaan solmia uutta miessuhdetta.

Noustakseen mieli- ja väkivaltaa vastaan nainen tarvitsee oikeuslaitoksen suojelua. Saadakseen sitä hän kertoo elämästään rikosllisjärjestössä ja paljastaa rikoksia paitsi itseään myös muita kohtaan. Suku painostaa palaamaan kotiin ja kiristää etenkin lasten avulla luvaten antaa kaiken anteeksi, jos nainen peruu puheensa. Oikeuslaitoksen suojasta poistuminen tarkoittaa kuitenkin yleensä kuolemantuomiota ja teloitus naamioidaan itsemurhaksi tai katoamiseksi.

Organisoitunut rikollisuus ja naisten rooli sen paljastamis- ja kukistamisyrityksissä ovat kiinnostava aihe, mutta kirjallisuutena teos ei edusta erityistä sujuvuutta tai kerrontataitoa. Abbaten kyvyt toimittajana muodostuvat enemmän rohkeudesta aihevalinnoissa kuin terävästä kynästä. Tyyli on yksityiskohtainen, toteava, toistava ja luetteleva — joskus myös sekava. Rohkeiden naisten elämäntarinat eivät nouse esille, vaan sekoittuvat hieman puuduttavaan tekstimassaan.

Myös syntymämaakuntansa Sisilian mafiasta kirjoittanut Lirio Abbate on vuodesta 2007 elänyt viranomaisten suojeluksessa. Tutkivan journalistin henki on Italiassa vaarassa siinä missä mafian naistenkin.

Kikkailematon poliisiromaani

Vain yksi elämä (Karisto, 2014; Kun ét liv, 2007; suomentanut Virpi Vainikainen) on kotimaassaan Tanskassa suursuoritun Sara Blædelin toinen suomennettu dekkari.

Nimimerkki Prinsessasta (2013) tuttu poliisi Louise Rick kutsutaan Kööpenhaminasta Holbækin pikkukaupunkiin avustamaan nuoren maahanmuuttajatytön murhan tutkimuksissa. Viisitoistavuotias Samra on löydetty rantavedestä betonilaatta vyötäisilleen sidottuna.

Käy ilmi, ettei tytön elämä pohjoismaisen ja jordanialaisten kultturin välissä ole ollut yksinkertaista, mutta mitään motiivia murhaan ei ilmene. Tutkimukset eivät juuri etene ennen kuin toinenkin tyttö löytyy tapettuna.

Louisen ystävä Camilla on toimittaja, joka yrittää kirjoittaa kulttuurieroista – esimerkiksi kunnian ja häpeän käsitteistä – asiallisesti. Hänen henkilöhahmonsa avulla Blædel onnistuu rikosjuonen ohessa osallistumaan maahanmuuttokeskusteluun kiihkotta.

Dekkarina teos on kikkailematonta peruslaatua, muttei mitenkään maitamullistava.