Dekkariviikko 2018: 1 — Kadonnut vai kuollut?

J. S. Monroen Löydä minut (Tammi, 2018; Find Me, 2017; suomentanut Arto Schroderus; 431 sivua) on saa käyttövoimansa paitsi salaliittoteorioista ja vainoharhaisuudesta myös rakkaudesta ja sinnikkyydestä. Psykologisen trillerin päähenkilö on Jar, nuori lontoolainen toimittaja, jonka tyttöystävä Rosa on tehnyt itsemurhan viisi vuotta sitten. Tai niin uskotaan — siitä huolimatta, ettei sillalta hypänneen nuoren naisen ruumista koskaan löydetty.

Jar uskoo Rosan olevan elossa, mutta hänen tunteensa ja havaintonsa tuomitaan kaipaukseksi ja vainoharhaisuudeksi. Muiden mielestä Rosan itsemurha vaikutti ymmärrettävältä, koska hänelle hyvin läheinen isä oli kuollut juuri ennen kuin tytär aloitti opintonsa Cambridgen yliopistossa.

Jar muistaa kuitenkin kahden opiskelijan rakkauden ja onnen, ei epätoivoa. Onko hän siis seonnut? Niin hän uskoo jo itsekin, kunnes saa viestin ”Löydä minut”. Oliko Rosan itsemurha lavastus ja jos niin miksi? Missä Rosa on ja voiko hänet vielä löytää? Sen jälkeen Jaria ja lukijaa kieputetaan huimissa koukeroissa ja juoneenkäänteissä niin, että hitaampia — ja pian myös herkimpiä — hirvittää.

Tunnelma on tiivis koko 430 sivun ajan, henkilöhahmot mielenkiintoisia ja juoni…? Uskottavuuden rajoilla, mutta tavattoman mukaansatempaava, jännittävä, monimutkainen, vauhdikas ja — välillä — suorastaan kammottava. Psykologisissa trillereissä on usein niukasti raakuuksia ja väkivaltaa, mutta tässä niiltä ei vältytä. Pidä siis varasi, jos et kestä ajatusta koe-eläimistä, saati ihmisistä sellaisina.

Suomennos on laadukas. J. S. Monroe on brittiläinen journalisti ja kirjailija, joka on julkaissut vakoojaromaaneja oikealla nimellään Jon Stock.

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018

 

Mainokset

Berliininpoppelit-trilogian neljäs osa

Berliininpoppeleilla alkanut ja trilogiaksi alunperin jäänyt Anne B. Ragden kirjoittama norjalainen sukutarina on saanut jatkoa. Perintötila (Tammi, 2017; Alltid tilgivelse, 2016; suomentanut Katriina Huttunen; 277 sivua) on sarjan neljäs kirja.

Neshovin sikatila on autiona, lukuunottamatta osaa, jota hautausurakoitsija Margido käyttää arkkuvarastona. Tilan perinyt Torunn kärvistelee neljänkympinkriisissä Oslossa, kunnes saa tarpeekseen kaikesta ja lähtee katsomaan, mitä tulikaan perittyä. Erlendin ja Krummen elämä on muuttunut täysin, kun Jytte ja Lizzi ovat saaneet heidän kanssaan yhteensä kolme lasta.

Ragde jatkaa samalla kirpeänlempeällä tyylillä kuin aiemminkin. Teos ei jää viihdyttävyydessä ”alkutrilogiasta”, mutta sen hauskaa yllätyksellisyyttä ja raadollista realismia tässä saisi olla enemmän.

Suosittelen sarjan aiempien osien lukemista ennen tätä. Ilman taustoja henkilöistä ja heidän suhteistaan voi olla vaikea päästä perille. Tämä on selkeästi mitä-heille-kuuluu-nyt-kirja. Lisääkin on luemma luvassa.

 

Leppoisa kesädekkari

Eppu Nuotion uusi dekkarisarja Ellen Lähteen tutkimuksia alkaa Myrkkykeiso-nimisellä (Otava, 2017; 252 sivua) kepeällä kesätarinalla, jossa eletään Turussa ja Kemiönsaarella.

Mirkka Kairikko on lähtenyt kesämökille Kemiönsaareen valvoakseen siellä tehtävää remonttia ja päästäkseen hetkeksi arjen pyörittämisestä. Hänen miehensä Timo on aivan pulassa parivuotiaan tyttärensä kanssa, mutta onneksi marttojen kotiapu Ellenin hahmossa tulee hätiin. Sitten käy ilmi, että Mirkka on kadoksissa. Ja pysyy. Viikkoja.

Ellenin lisäksi keskushenkilönä toimii naapurissa asuva Samuel, jonka teinikipuilua seurataan oheisjuonena. Yllättäen siihen kytkeytyy venäläislähtöisen äidin suuri salaisuus. Veikkaan, että Ellen ja Samuel tekevät jatkossakin yhteistyötä.

Ellen Lähde (niin sitten jään) on hupaisa nimi. Pidän Ellenin liki kuusikymppisestä marttahahmosta enemmän kuin Nuotion aiemman dekkarisarjan nuoresta ja superongelmaisesta Pii Marinista, mutta mitä ihmettä kirjailija oikein on tarkoittanut kirjoittaessaan järki-ihmiseksi kuvatun kartanpiirtäjä- ja puutarhuripäähenkilönsä pohtimaan näin:? ”Ammatti toisensa jälkeen katoaa, miespolvet vaipuvat unholaan. Pian ammattikalastajia ei enää ole lainkaan, Ellen ajattelee, eivätkä tulevat sukupolvet tiedä, että kala nousi joskus merestä eikä purkista.” Kalastetaanko tulevaisuuden purkkikalat jo nyt vai kalastavatko niitä harrastajat vai materialisoituvatko kalat jostakin suoraan purkkiin?

Muilta osin kirja on helppoa luettavaa, joskaan en täysin voi niellä sitä, etteivät poliisit muka Mirkkaa ennen Elleniä löydä. Lepposan kesädekkarin juoni on heppoinen, mutta sen verran sujuvasti Nuotio kirjoittaa, ettei tästä oikein voi olla pitämättäkään.