Suru

Marja-Leena Tiaisen Sydänystäväni Kirsti (Icasos, 2020; 279 sivua) kertoo keski-ikäisen pankkivirkailija Sirkan surusta ja masennuksesta.

Aiheen ei pidä anna säikäyttää. Kyseessä ei ole sairauskertomus, vaan romaani ystävyydestä, surun kanssa elämisestä ja ystävän äkkikuolemasta selviytymisestä. Läheisen sielunsiskon ja hauskan matkakumppanin menettäminen ei yksin Sirkan masennusta laukaise, vaan useamman samanaikaisen murheen ja huolen kasautuminen. Sirkalle tapahtuu liikaa samaan aikaan ja hänen voimansa ehtyvät.

Sirkka ei osaa purkaa sydäntään muille kuin Kirstille, joten tämän haudalla hän puhuu huolistaan: ikääntyvästä äidistään, väistelevästä miehestään, aikuisten lastensa elämänmuutoksista ja työongelmistaan. Lopulta painetta kasautuu kerralla liian paljon.

Kirjan loppupuolella Sirkka, ja samalla myös lukija, oppii lohenkalastustermejä: muun muassa titti ja kojamo tulevat tutuiksi. Muuten Tiainen kirjoittaa tuttuun tapaansa selkeää ja helppolukuista perusproosaa.

Myrsky vankilassa

Se on teatteria, Felix protestoi nyt omassa päässään. Aitojen illuusioiden taidetta! Tietenkin siinä käsitellään traumaattisia tilanteita! Loihditaan esiin demoneita, jotta ne voidaan manata pois!

Margaret Atwood on yksi niistä kahdeksasta tunnetusta kirjailijasta, jotka versioivat Shakespearen näytelmäklassikoita nykyromaaneiksi. Noidan sikiö – Shakespearen Myrsky omin sanoin (Johnny Kniga, 2019; Hag-Seed, 2016; suomentanut Kristiina Drews; 355 sivua) kuuluu siis kustantajan Shakespeare-sarjaan, joka on alkujaan Hogarth Pressin luomus.

Luin alkuteoksen Hag-Seed – The Tempest Retold (Vintage, 2016; 293 sivua) jo kesällä 2019 ja suomennoksen viime toukokuussa. Shakespearen Myrsky-näytelmää en ole lukenut, mutta ainakin jonkin lukuisista elokuvasovituksista muistan nähneeni.

Tietenkin hänellä oli päämäärä. Avaamaton rasia, kätketty jonnekin kiven alle, kannessa kirjain K niin kuin Kosto. Hän ei vielä nähnyt selvästi mihin suuntaan oli menossa, mutta pakko uskoa että hän oli menossa jonnekin.

Atwoodin myrskysovitus on moninkertainen. Romaani on Myrskyn versio, mutta romaanissa myös harjoitellaan ja esitetään – kahdellakin tavalla – Myrskyn sovitus. Shakespearen näytelmän päähenkilö on syrjäiselle saarelle karkotettu Prospero, Milanon hallitsija. Atwoodin romaanin päähenkilö on teatterifestivaalin johdosta irtisanottu ohjaaja Felix, joka päätyy tekemään Shakespeare-projekteja vankien kuntoutusprojekteina, lopulta myös Myrskyn.

Esitykset olivat ehkä rosoisia, mutta ne tulivat suoraan sydämestä. Felix toivoi, että olisi saanut ammattinäyttelijöistä esiin yhtä paljon tunnetta silloin aikoinaan. Parrasvalot loistivat vain lyhyen aikaa ja oudosta kulmasta, mutta ne loistivat.

Felix on menettänyt tyttärensä Mirandan, mutta elää silti erakkomökissään tyttären haamun tai muiston kanssa. Prosperon Miranda-tytär taas on isänsä kanssa vankina saarella.

Tarinan aikajänne on pitkä eikä Felixin viha laimene. Hänellä on aikaa ja kärsivällisyyttä suunnitella kostonsa huolellisesti. Riemastuttava näytös siitä syntyykin

Felix on huolella rakennettu päähenkilö, mutta ilman joukkojaan/näyttelijöitään/vankikatrastaan hän ei voisi toteuttaa suunnitelmiaan. Ja millaisen henkilögallerian kirjailija onkaan vangeista (ja muutamasta muusta) luonut! He ovat yksilöitä taustoineen, tarinoineen, luonteineen – toki rikoksineen ja tuomioineen myös.

”Sinä olet hullu”, Tony sanoo.
”Se on eri asia”, Felix sanoo. ”No niin, te olette juuri saaneet kokea elämyksen, josta käytetään termiä ’immersiivinen teatteri’.

Atwood osoittaa tässäkin teoksessa tarinoijan taitavuutensa ja näyttää mielikuvituksensa lennon. Noidan sikiö on upea romaani kaiken menettämisestä, hitaasta paluusta ja unohtumattomasta kostosta.

Kääntäjälle romaani tuskin on ollut helpoimmasta päästä lauluineen, runoineen, räppeineen. Hienoa työtä.

Ban-ban, Ca-Caliban,
Don’t need no master, I am not your man!
So stuff it up your hole, gimme back what you stole,
Tellin’ you it’s late, I’m fillin up with rage,
I’m gettin’ all set to go on a ram-page!
Ain’t gonna work for less than minimum wage –
Live in shack and piss in a pail,
You earn yourself money by puttin’ me in jail!

Ban, Ban, Ban, Caliban!
En kaipaa herraa, hommat lopetan!
Ne tunge hanuriis! Minkä ryöstit, anna siis:
Calibanin kello käy, raivo nousee jos ei näy
saatavia sukkelaan – silloin pannaan haisemaan!
En tyydy palkkaan minimaaliseen,
en kurjaan murjuun pissapottineen –
sä käärit tuotot, minä hommat teen!

Lukekaa Atwoodia, lukekaa sarjan muita Shakespeare-sovituksia, lukekaa Shakespearea. Minä olen lukenut tästä sarjasta Anne Tylerin Äkäpussin ja Jeanette Wintersonin Aikakuilun. Ian McEwanin Pähkinänkuori ei kuulu sarjaan, mutta moderni Shakespeare-romaanisovitus sekin on.

Kuopio-sarja jatkuu hienosti

Sirpa Kähkönen jatkaa Kuopiossa tapahtuvaa, 1930-luvulta alkanutta romaanisarjaansa kesään 1972 sijoittuvalla hienolla romaanilla Muistoruoho (Otava, 2019; 347 sivua). Se on naisten tarina, joka moniäänisenä tuo lähelle niin kahdeksanvuotiaan Hilla-tytön kuin hänen molemmat noin 60-vuotiaat mummonsakin — sekä näiden ystävät ja muutaman muunkin kertojan, kuten asunnon A21.

Romaanin rakenne syntyy lomittaisista kertojanäänistä ja sen vaikuttavuus näiden äänten herättämistä tunteista ja ajatuksista. Lassi Tuomi on kuollut ja — niin vaikea kuin hänen kanssaan olikin elää — Anna kaipaa ja suree itsensä melkein näännyksiin. Helvi-ystävä osaa kuitenkin auttaa oikealla tavalla:

Mutta en minä lähde Annaa peilikuvastaan erottamaan väkivalloin, hiljaa hivuttamalla se pitää tehdä, houkutella takaisin hämäristä päivänvaloon.

Hillakin ikävöi rakasta ukkiaan ja mummon itku pelottaa häntä. Eikä hän haluaisi pioneerileirille, jolle isä hänet haluaa lähettää.

Ukki antoi minulle paljon neuvoja tässä elämässä. Ne ovat vähän niin kuin minun merimiessäkki.
Minä ajattelin, että kassin ja makuupussin lisäksi minulla on oma neuvosäkki mukana ja on sen kanssa leirillä pärjättävä jos merilläkin, ja ranta näkyi ja minua alkoi jännittää ja itkettääkin, niin äkkiä vain tunsin että ukki on mukana myös.

Leirillä on kuitenkin mukavaa, sillä lähinnä aikuisten kanssa aikaansa viettävä Hilla löytää sieltä heti ystävän. Pioneerius jää lapselle vieraaksi, mutta tyttöä miellyttävät leirin rutiinit.

Hillan toinen mummo Ida on Sortavalan evakko. Kodin jättämiseen ja sota-aikaan liittyvät vaikeat muistot nousevatkin kirjassa keskeisiksi. Idan menneisyys on monella tapaa raskas. Hänen tukenaan ja ystävänään on lapsuudesta asti tuttu Siiri, hänkin yksi kirjan äänistä.

Uutiset Vietnamin sodasta tuovat itse koetun sodan elävänä sotavuodet eläneiden mieliin, mutta myös osaksi lasten kokemusmaailmaa.

Silti kirja on myös hauska:

Ei ole taipumusta askarteluunkaan, vaikka mummot on minulla niin kätevät. Pistot longertavat pitkin säkkikangasta, enkä ymmärrä miksi viilipurkista ja pahvirullasta pitää tehdä Puijon torni. Mummot virkkaavat illassa kuusi kilometriä pitsiä ja neulovat Naapurilähiön aikana sukkaparin.

Näin toteaa Hilla, jolla on terävä pää ja käytännöllinen mieli:

Minä otan kaikki muoviolennot hiekalle ja Sole alkaa tutkia ja käännellä niitä. Kaadan kävyt vielä purkin pohjalta samaan kasaan. Kun Sole ihmettele että mitä varten käpyjä pitää olla, niin sanon että ne ovat naisia. Ja kysyn onko Sole ikinä, milloinkaan nähnyt yhdessäkään muovi-ihmispaketissa naisia. Sole ei osaa sanoa, joten minä vastaan itse: ei ole naisia paketeissa.
On vain sotaukkoja ja avaruusukkoja ja eläimiä. Tämän olen itse selvittänyt torilla sekä myös Partasen leikkikalu- ja muovitavarakaupassa jossa ihanan väkevä haju kun siellä käy.

Kähkönen on taitava ihmisten, ja mielestäni erityisesti lasten, tunteiden ja ajatusten kuvaajana, ja osaa kuljettaa tarinaa mitä moninaisin keinoin. Kähkösen ihmiset ovat tavallisia, samastuttavia, tärkeitä. Muistoruoho on romaani niin surusta ja kaipauksesta kuin ilosta ja selviytymisestäkin.

Sirpa Kähkönen Jukka Petäjän haastateltavana Helsingin kirjamessuilla 2019