Avainsana-arkisto: suru

Kuopio-sarja jatkuu hienosti

Sirpa Kähkönen jatkaa Kuopiossa tapahtuvaa, 1930-luvulta alkanutta romaanisarjaansa kesään 1972 sijoittuvalla hienolla romaanilla Muistoruoho (Otava, 2019; 347 sivua). Se on naisten tarina, joka moniäänisenä tuo lähelle niin kahdeksanvuotiaan Hilla-tytön kuin hänen molemmat noin 60-vuotiaat mummonsakin — sekä näiden ystävät ja muutaman muunkin kertojan, kuten asunnon A21.

Romaanin rakenne syntyy lomittaisista kertojanäänistä ja sen vaikuttavuus näiden äänten herättämistä tunteista ja ajatuksista. Lassi Tuomi on kuollut ja — niin vaikea kuin hänen kanssaan olikin elää — Anna kaipaa ja suree itsensä melkein näännyksiin. Helvi-ystävä osaa kuitenkin auttaa oikealla tavalla:

Mutta en minä lähde Annaa peilikuvastaan erottamaan väkivalloin, hiljaa hivuttamalla se pitää tehdä, houkutella takaisin hämäristä päivänvaloon.

Hillakin ikävöi rakasta ukkiaan ja mummon itku pelottaa häntä. Eikä hän haluaisi pioneerileirille, jolle isä hänet haluaa lähettää.

Ukki antoi minulle paljon neuvoja tässä elämässä. Ne ovat vähän niin kuin minun merimiessäkki.
Minä ajattelin, että kassin ja makuupussin lisäksi minulla on oma neuvosäkki mukana ja on sen kanssa leirillä pärjättävä jos merilläkin, ja ranta näkyi ja minua alkoi jännittää ja itkettääkin, niin äkkiä vain tunsin että ukki on mukana myös.

Leirillä on kuitenkin mukavaa, sillä lähinnä aikuisten kanssa aikaansa viettävä Hilla löytää sieltä heti ystävän. Pioneerius jää lapselle vieraaksi, mutta tyttöä miellyttävät leirin rutiinit.

Hillan toinen mummo Ida on Sortavalan evakko. Kodin jättämiseen ja sota-aikaan liittyvät vaikeat muistot nousevatkin kirjassa keskeisiksi. Idan menneisyys on monella tapaa raskas. Hänen tukenaan ja ystävänään on lapsuudesta asti tuttu Siiri, hänkin yksi kirjan äänistä.

Uutiset Vietnamin sodasta tuovat itse koetun sodan elävänä sotavuodet eläneiden mieliin, mutta myös osaksi lasten kokemusmaailmaa.

Silti kirja on myös hauska:

Ei ole taipumusta askarteluunkaan, vaikka mummot on minulla niin kätevät. Pistot longertavat pitkin säkkikangasta, enkä ymmärrä miksi viilipurkista ja pahvirullasta pitää tehdä Puijon torni. Mummot virkkaavat illassa kuusi kilometriä pitsiä ja neulovat Naapurilähiön aikana sukkaparin.

Näin toteaa Hilla, jolla on terävä pää ja käytännöllinen mieli:

Minä otan kaikki muoviolennot hiekalle ja Sole alkaa tutkia ja käännellä niitä. Kaadan kävyt vielä purkin pohjalta samaan kasaan. Kun Sole ihmettele että mitä varten käpyjä pitää olla, niin sanon että ne ovat naisia. Ja kysyn onko Sole ikinä, milloinkaan nähnyt yhdessäkään muovi-ihmispaketissa naisia. Sole ei osaa sanoa, joten minä vastaan itse: ei ole naisia paketeissa.
On vain sotaukkoja ja avaruusukkoja ja eläimiä. Tämän olen itse selvittänyt torilla sekä myös Partasen leikkikalu- ja muovitavarakaupassa jossa ihanan väkevä haju kun siellä käy.

Kähkönen on taitava ihmisten, ja mielestäni erityisesti lasten, tunteiden ja ajatusten kuvaajana, ja osaa kuljettaa tarinaa mitä moninaisin keinoin. Kähkösen ihmiset ovat tavallisia, samastuttavia, tärkeitä. Muistoruoho on romaani niin surusta ja kaipauksesta kuin ilosta ja selviytymisestäkin.

lava, haastattelu, kirjamessut, yleisö

Sirpa Kähkönen Jukka Petäjän haastateltavana Helsingin kirjamessuilla 2019

Putoamiset, sattumat ja iskut

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus, 2015; 222 sivua) on joko romaani tai neljän novellin sarja.

Luvut (tai novellit) ”Seinään haudattu tyttö”, ”Hamish MacKayn viisi salamaa”, ”Merenneito loiskii” ja ”Sen pituinen se” kertovat perheestä, jonka äiti kuolee, kun hänen päälleen putoaa taivaalla lentävästä lentokoneesta jäälohkare.

Jäljelle jäävät Saara-tyttö ja hänen isänsä, jotka asuvat tytön sahanpurutaloksi nimittämässä ikuisessa remonttikohteessa, ja tytön täti, kartanossa asuva kaksinkertainen lottovoittaja, joka käy kirjeenvaihtoa skotlantilaisen Hamishin kanssa. Hamishiin on iskenyt salama viisi kertaa. Myöhemmin kuvaan tulee mukaan isän uusi nainen.

Näkökulma on pääosin Saaran ja jotekin sadunomainen. Isä ei surultaan pysty toimimaan, joten äiditön perhe muuttaa tädin luo kartanoon. Täti auttaa ensin, mutta nukkuu sittemmin kolme viikkoa voitettuaan toisen kerran loton jättipotin.

Teos on hienosti kirjoitettu, mutta jättää silti viileän olon. Tapahtuu surullisia, kauheita asioita, mutta ne eivät kosketa. Satumaisuus etäännyttää.

(Kielipoliisi minussa vastustaa kirjan nimeä. Opin jo koulussa, että vain nesteet tippuvat, eikä asia ole mitään konkreettista, joka voisi tippua, tai edes pudota.)

Henkilökohtaista

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017; ei sivunumerointia) on hämmentävää luettavaa. Tuntuu kuin pääsisi/joutuisi kurkistamaan hyvin (liian?) syvälle toisen ihmisen mieleen ja vieraiden ihmisten parisuhteeseen. Minäkertojanainen kuvaa miehensä katoamista eli muuttumista naiseksi omasta näkökulmastaan, intiimisti, sydänverellä, surren, luopuen, vihaisena, lannistuneena, kapinoiden.

Toisella kerronnan tasolla päähenkilönä on löytöretkeilijä Kristoffer Kolumbus — lukuisine eri nimimuotoineen, syntymäpaikkoineen, ulkonäköineen ja väärine karttoineen — eli mies, joka purjehti Espanjasta Väli-Amerikkaan, mutta uskoi sitkeästi tulleensa Intiaan, koska oli lähtenyt etsimään meritietä sinne. 

Nainen on löytänyt miehen, joka osoittautuukin naiseksi. Löytöretkeilijä on löytänyt Intian, joka osoittauukin uudeksi mantereeksi. Naisen on vaikea sanoa miehen uusi nimi. Me sanomme alkuperäisiä amerikkalaisia yhä intiaaneiksi.

Ahava kirjoittaa upeasti. Teoksen rakenne on loistava ja kieli riipaisevan kaunista. Tämän kirjan lukeminen sai minut haluamaan lukemaan hänen aikaisemmankin tuotantonsa, vaikka aiemmin vaikkapa sellaisen nimen kuin Taivaalta tippuvat asiat saanut teos ei ole saanut minua kiinnostumaan ollenkaan. Nyt on pakko selvittää, miten asiat oikein voivat tippua…