Klassikkotuunaus ja Naistenviikko 2018 — Emilia

Vilja, Tuulia, Satu, Emilia (Emily), Ilse, Laura, Elisabet, Norah, Lucy, Maud… Ei osu yksikään näistä nimistä suomalaiselle naistenviikolle, mutta silti teos nimeltä Emilia Kent: Runotytön tarina jatkuu (WSOY, 2018; 308 sivua) sopii tälle viikolle loistavasti.

Tuntuu minusta nimenomaan naisten jutulta kirjoittaa fanifiktiota nuoruuden kirjasuosikista. Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies ovat yhdistäneet voimansa kertoakseen (ehkä ensin itselleen ja sitten) meille, mitä Emilia Byrd Starrille, Teddy Kentille, Ilse Burnleylle ja kaikille muille L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogian hahmoille tapahtui aikuisina.

Toki hieman hirvitti aloittaa kirjan lukeminen, koska Pieni runotyttö (1928; Emily of New Moon, 1923), Runotyttö maineen polulla (1948; Emily Climbs, 1925) ja Runotyttö etsii tähteään (1949; Emily’s Quest, 1927) kuuluvat niihin kirjoihin, jotka luin lapsena/nuorena moneen kertaan ja jotka muistan täydellisinä lukukokemuksina.

Eivät muistot onneksi menneet pilalle. Ehkä jopa uskaltaudun lukemaan alkuperäiset Runotytöt uudelleen, vaikka olen vältellyt nuoruuden suosikkien lukemista aikuisiällä. Ei Emilia Kent samalla tavalla unohtumaton lukukokemus ole, mutta aivan mainio teos kuitenkin. Kirjailijat ovat tehneet taustatyönsä perusteellisesti ja luoneet alkuperäisen trilogian pohjalta oikealla tavalla ihanan vanhanaikaisen mutta nykylukijan kannalta riittävän modernin romaanin.

Naistenviikon nimet:

  • 18.7. Riikka
  • 19.7. Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
  • 20.7. Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
  • 21.7. Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
  • 22.7. Leena, Matleena, Leeni, Lenita
  • 23.7. Olga, Oili
  • 24.7. Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Tuijatan Naistenviikkohaaste

naistenviikko-2018

Tuijatan klassikkotuunaushaaste

klassikkotuunaus_banneri

Taiteilijaelämää

Hyvä kirjallisuus, niin kuin kaikki hyvä taide, saa uskomaan elämän perimmäiseen kauneuteen. Sanat, värit lipuvat ohi kevyesti, mutta äkkiä tuntee kaiken painon ja merkityksen.”

Mila Teräs on kirjoittanut romaanin Helene Schjerfbeckistä, yhdestä Suomen tunnetuimmista taiteilijoista. Jäljet (Karisto, 2017; 285 sivua) alkaa Saltsjöbadenin kylpylähotellissa, Tukholman lähellä, syyspäivänä vuonna 1945. Helene Schjerfbeck piirtää yhtä viimeisistä omakuvistaan. 

Samalla hän keskustelee mielessään jo edesmenneen Helena Westermarckin kanssa eli palaa muistoissaan ensin köyhään, kipeään lapsuuteensa, sitten nuoruusvuosiin, jolloin pääsi piirustuskouluun ja maailmalle, myöhemmin ankariin vuosiin Hyvinkäällä kaksin äidin kanssa, mutta myös Tammisaaren aikoihin, kun teokset alkoivat kiinnostaa taidekauppiaita ja -keräilijöitä.

Firenze on kenties kaunein kaupunkin, jonka olen koskaan nähnyt, mutta ainoastaan silmille, ei sydämelle. Jotain kolkkoa ja painostavaa siinä kaikesta huolimatta on. Kaupunki on liian täydellinen, liian rikas taideaarteista ja siksi sitä on lopulta vaikea rakastaa.”

Schjerfbeckin elämän aikana tapahtui valtavia poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Maailma muuttui, elämä oli enimmäkseen raskasta, kivut raastoivat ja työlle oli aina liian vähän aikaa, mutta taitelija pyrki näkemään kauneuden ja hyvyyden sekä etsimään totuutta viivan ja värin kautta.

Otan luonnoskirjani ja kävelen korkeiden, pilarimaisten puiden alle. Tammisaaressa muistan St Ivesin. Molemmat paikkakunnat hellivät aisteja pienine taloineen, puutarhoineen, meren ja merilintujen äänineen.”

Teräs pääsee mielestäni hienosti niin päähenkilönsä nahkoihin kuin mieleenkin. Jäljet on kauniisti kirjoitettu, riipaiseva, lämmin ja lähelletuleva taiteilijaromaani.

Äiti on poissa, jotta eivät sammu värit, katkea viivat, laannu myrskyt, pölyty taidekirjat ja romaanit, haperru unelmat, hukuta tiskivesi: olen jättänyt äitini, jotta voin vielä elää.

Talvella asumme taas äidin kanssa yhdessä Hyvinkäällä, mutta nyt imen suoniini puiden sakeutta ja elinvoimaa.”

Taiteilijaromaanihaaste https://tuijata.wordpress.com