Putoamisvaara

Arnaldur Indriđasonin vakikomisario Erlendur jatkaa lomaansa Islannin itäosissa ja uusimman romaanin Jyrkänteen reunalla (Blue Moon, 2011; Svörtuloft, 2009, suomentanut Seija Holopainen) päähenkilö on hänen nuorempi kollegansa Sigurđur Óli. Jo edellisessähän komisariosta ei kuultu mitään, ja päätutkijana toimi kollega Elinborg. Tässä romaanissa eletään osittain samaa ajankohtaa.

Tarinan alussa Sigurður Ólin ystävä pyytää epävirallista apua ystäväpariskunnalle, joka on joutunut kiristyksen uhriksi. Tutkinta muuttuu pian viralliseksi, kun väitetty kiristäjä löytyy hakattuna asunnostaan.

Vaikka Erlendur on alakuloisuudessaan paikoin liiankin synkkä hahmo, on hän myös sympaattinen. Itsekeskeisestä ja materialistisesta Sigurđur Ólista on sen sijaan etenkin romaanin alussa vaikea pitää; onneksi hänestäkin vähitellen – muun muassa avoeroa ja vanhempien suhdetta miettiessä ja itsetuntemuksen määrän kasvaessa – löytyy hieman empatiaa ja aitoa oikeudentuntoa.

Nuori amerikkalaisuutta ihannoiva liberasti sopii sinänsä hyvin tutkimaan sekavaa rikosvyyhteä, joka kytkeytyy Islannin sittemmin suureksi kuplaksi osoittautuneen talousihmeen nurjiin puoliin.

Arnaldur on taitava kirjoittaja, jonka luomassa maailmassa ihmiset ovat jokaista sivuhenkilöä myöten taitavasti kuvattuja. Parhaimmillaan hän on laitapuolen kulkijoiden kuvaajana; tässäkin pääjuonta temaattisesti sivuavan traagisen sivujuonen rappioalkoholistin elämäntarina riipaisee syvältä ja on se, joka mieleen jää.

Mainokset

Koukuttava trilogia

Tartuin Stieg Larssonin (1954–2004) kirjatrilogiaan puolivahingossa, mutta päästyäni Miehet jotka vihaavat naisia (WSOY, 2006/2010; Män som hatar kvinnor, 2005, suom. Marja Kyrö) pienoisen alkutöksähtelyn ohi ja yli olin koukussa. En kieleen, joka ei ole kovin lennokasta tai kaunista (ja jonka suomennoksesta näkee, että se on jouduttu tekemään kiireessä), vaan kaikkeen muuhun. Vaikka ensimmäinen osa on selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu, halusin kuitenkin välittömästi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Trilogian ensimmäisen ja toisen osan tapahtumien välillä on kulunut aikaa, mutta Tyttö joka leikki tulella (WSOY, 2007/2010; Flickan som lekte med elden, 2006, suom. Marja Kyrö) päättyy keskellä hurjaa tilannetta, josta Pilvilinna joka romahti (WSOY, 2008/2010; Luftslottet som sprängdes, 2007, suom. Marja Kyrö) jatkuu suoraan.

Huh, onneksi en lukenut näitä sitä mukaa, kun ne ilmestyivät! Vuoden välein…

Yhteensä 2083-sivuinen trilogia on oikeastaan yksi pitkä eepos ja myös ehjä kokonaisuus, mikä on aika merkillistä, jos tieto kirjailijan suunnitelmasta kirjoittaa 10-osainen sarja pitää paikkansa. Jatkoa ei kuitenkaan seuraa, sillä Larsson menehtyi kesken urakkansa.

Mikä tässä sitten koukuttaa?

Päähenkilöt: Tietokonevelho Lisbeth Salander – yksi omalaatuisimmista kirjallisista naisista: holhouksenalainen, katkera, kostonhimoinen, nerokas, oikeudenmukainen, umpimielinen, väkivaltainenkin. Tutkiva toimittaja Mikael Blomkvist – kevytkenkäinen naistenmies, idealistinen vääryyksien paljastaja.

Sivuhenkilöt myös: Nimiä mainitsematta, sillä tässä sivumäärässä heitä riittää. Hyviä ja pahoja sekä vieläkin pahempia.

Juoni: Jännitystä, salaliittoja ja vauhtia niin, että hitaampia heikottaa ja uskottavuutta koetellaan – todella. Näin kirjoitettiin nyky-Ruotsiin (ja vähän maailmallekin) sijoittuvaa rikoskirjallisuutta fantasiagenren rajamailla.

Asenne: Rikokset paljastetaan. Vääryydet oikaistaan. Syyllisiä rangaistaan. Maailmassa on virhe ja se on korjattava. Sankareita on olemassa.