Korealainen palkkatappaja

Hänellä ei ollut mitään sääntöä, jonka mukaan naisia ja lapsia ei saisi tappaa; tilanne ei vain ollut tullut aikaisemmin vastaan. Hänellä ei ollut sääntöjä lainkaan. Se oli hänen sääntönsä.

Un-su Kimin Tappajat (Like, 2019; koreankielinen alkuteos teoksen nimi korealaisin kirjoitusmerkein 2010, suomennettu englanninkielisestä käännöksestä The Plotters, 2018; suomentanut Katariina Laurila; 334 sivua) on omituisella huumorilla kevennetty raakuuksia sisältävä trilleri, jonka keskiössä on vanha kirjasto. Sen hyllyväleistä johdetaan tappajaorganisaatiota, jossa juonittelijat suunnittelevat ja palkkamurhaajat murhaavat.

En tiedä, tarkoittaako alkuperäinen nimi tappajia vai juonijoita, mutta englanninkielinen tarkoittaa jälkimmäisiä.

Kirjastoa johtaa Vanha Supi*.

Vanhalle Supille tosimaailma oli fiktiota. Häntä askarruttivat vain kirjoihin liittyvät kysymykset… Miksi hän siis oli pyörittänyt salamurhaajien armeijaa viimeiset neljäkymmentä vuotta? Se ei käynyt järkeen, vaikka asiaa kuinka ajatteli. Hänen olisi pitänyt pyörittää antikvariaattia eikä murharyhmää.

Päähenkilö Reseng on kirjaston kasvatti.

Jossain siellä tyhjässä kirjastossa lymysi Resengin lapsuus, joka ei kiinnostanut ketään.

Mutta sitten Reseng antaa uhrin valita itse kuolintapansa ja joutuu itse tappolistalle.

Romaani, johon tartuin luettuani, että sen keskiössä on kirjasto, on vauhdikas ja kummallinen, muttei lainkaan niin humoristinen kuin kuvittelin, vaan pikemminkin surullinen ja syvällinen tutkielma ihmisluonnosta, yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja ihmiselämän arvosta.

”Aion elää rumaa, pelkurimaista, ällöttävää elämääni, juuri sellaista mistä puhuit, kunnes jonain päivänä kuolen siihen, että joku työntää veitsen vatsaani. Ei se minua haittaa. Olen elänyt kuin mato ja kuolen niin kuin mato.”

*Kuvittelin kirjan lukemisen ajan, että Supi on korealainen nimi siinä missä Reseng, mutta sitten löysin tiedon, että englanniksi hän on Old Raccoon eli Vanha Supi tai Vanha Pesukarhu. Veikkaan, että suoraan koreasta suomennettuna kirja olisi erilainen kuin nyt.

Suomentajalle tiedoksi, että tea towel on astiapyyhe (ei ”teepyyhe”).

 

 

 

 

 

 

Mustaa, niin mustaa

Antti Tuomainen kirjoittaa erittäin synkkiä tarinoita. Olen siitä huolimatta pitänyt hänen kirjoitustyylistään ja tarinointitaidostaan. Uusin jännitysromaani Kaivos (Like, 2015; 325 sivua) osoittautui kuitenkin minun makuuni liian mustaksi. Kerrontataito Tuomaisella on toki yhä hallussaan enkä sentään halunnut lukemista kesken jättää.

Teoksen päähenkilö Janne Vuori on toimittaja, joka on valmis urhaamaan kaiken muun, kun pääsee kaikkien aikojen ympäristörikoksen jäljille. Pohjoissuomalainen kaivos ei suinkaan pelasta Suomea taloudellisesta lamasta, vaan rimpuilee jätevesiensä kanssa laittomin keinoin. Samaan aikaan yhtiön johtoryhmä näyttää harvenevan epätavallisen tiuhaan tahtiin.

Toisena keskushenkilönä toimii tappaja nimeltä Emil. Tietenkin Janne ja Emil liittyvät toisiinsa — jopa tavalla, jonka aavistaa ennen kuin se paljastetaan. Ihmissuhdekuvio on Tuomaiselle ominaisen outo.

Romaanissa kuvataan runsaasti erilaista väkivaltaa. Suurin osa siitä on teoksen todellisuudessa perusteltua. Sen sijaan en ymmärtänyt Emilin lukeman hirmutekoja listaavan kirjan sisällön selostamista laajasti; vähemmälläkin olisi selvinnyt, miksi hän sitä luki.

Myös kaivosteollisuutta kuvataan laveasti ja se sopii teemaan. Rikoksia ja niiden syitä on kovin monenlaisia, -kokoisia ja -tasoisia.