Dekkariviikko 2016 — ruotsalainen tapaus

Lotus Blues (WSOY, 2016; Lotus Blues, 2016, suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki; 418 sivua) ei jatka Kristina Ohlssonin Fredrika Bergman -sarjaa, vaan tuo päähenkilöksi asianajaja Martin Bennerin, itsevarman, rikkaan, komean ja menestyvän seksiaddiktin, jolla onneksi on myös pehmeä kohtansa eli huollettavansa: sisaren orvoksi jäänyt tytär, nelivuotias Belle.

Tarinan alussa Bobbyksi esittäytyvä mies haluaa Martinin puhdistavan sisarvainajansa Saran muiston. Tämä tosin ennätti tunnustaa tehneensä viisi murhaa Ruotsissa ja Teksasissa ennen kuin piilotti poikansa Mion ja teki sitten itsemurhan. Brenner hangoittelee ensin vastaan, mutta kiinnostuu sitten kuitenkin tapauksesta ja alkaa tutkia Saran ja Mion kohtaloa yhtiökumppaninsa ja ex-naisystävänsä Lucyn kanssa. Pian tutkimukset vievät heidät Teksasiin, jossa myös Martinilla on menneisyys.

Synkkäsvyinen jännitysromaani etenee sujuvasti ja vauhdikkaasti. Martinin minä-kerronnan väliin on koukuttavasti sijoiteltu lehtihaastattelua, joka on tehty tapahtumia myöhemmin ja paljastaa, ettei tarinalla ehkä ole onnellinen loppu. Jonkinlaiseen väliratkaisuun kuitenkin päästään, mutta Saran pojan kohtalo kuitenkin selvinnee sarjan toisessa osassa, nimeltä Mion blues, joka ilmestyy onneksi jo lokakuussa. Oikeastaan olisi pitänyt odottaa Lotus Bluesin lukemista syksyyn ja lukea bluesit peräkkäin.
Oksan hyllyltä haastoi Dekkariviikolle

Mainokset

Ja maailma pelastuu?

Risto Isomäki esittää kirjassaan 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen (Tammi, 2008) sekä järkeviä että hulluja vaihtoehtoja Maan heijastavuuden parantamiseksi ja hiilen poistamiseksi ilmakehästä. Kumpaankin tarjotaan 17 keinoa, joista osa lienee täysin toteuttamiskelpoisia – ja jopa jokanaisen kykyjen rajoissa! (Ei kai väitä ettet osaisi kerätä risukasaa muurahaispesän päälle?) – osa taas varsin mielikuvituksellisia, jopa vaarallisia.

Vaikka kirjan aihe on vakava, ei sitä ole kirjoitettu otsa rypyssä. Isomäki tuppaa olemaan jopa hulvaton, erityisesti innostuessaan apinanleipäpuiden ominaisuuksista ja mahdollisuuksista (luku 5), mutta osaa kyllä välillä olla myös vähän tylsä, hieman jankkaava. Olisiko vaikkapa 24 tapaa riittänyt tähän kirjaan? Jos ne kaikkein älyttömimmät olisi jättänyt pois?

Joka tapauksessa Isomäki osaa kirjoittaa tavalliselle ihmiselle ymmärrettävällä tavalla ilmastonmuutoksen merkityksestä koko maapallolle, meille kaikille (me=maapallon asukkaat, kaikki lajit). Isomäki ei saarnaa linkolalaisella ”maailmanloppu tulee, et voi tehdä enää mitään” -tyylillä, vaan uskoo, ettei peliä ole vielä kokonaan menetetty. Vielä on mahdollista tehdä jotakin, paljonkin. Mutta kiire on jo!

Jos et jaksa lukea koko kirjaa, tässä tärpit:

Luku 5. Hiilen varastominen eläviin puihin. Apinanleipäpuu eli afrikkalainen baobab (Adansonia digitata) vaikuttaa todella olevan ”hiilivarastopuiden kuningatar”. Ja mitä kaikkia muita upeita ominaisuuksia sillä onkaan!

Luku 7. Pelastaako ihmisten ja muurahaisten yhteistyö maailman?  Voi pelastaakin, jos vain ihmiset sen (pian!) ymmärtäisivät, uskon Isomäen selostuksen perusteella. Eikä maksa paljon.

Luku 12. Lisää mangrovemetsiä!  Mangrovet ovat kaikin puolin loistojuttu: kalojen turvapaikkoina, suojana eroosiolta ja tsunameilta, tehokkaina hiilinieluina, biopolttoaineen tuottajina.