Tyttären paluu

Petyin Elisabeth Norebäckin jännäriin Sano että olet minun (Like, 2018; Säg att du är min; suomentaneet Ida Takala ja Sirje Niitepõld; 408 sivua). Pidän psykologisesta jännityksestä, mutten siitä, että arvaan jo alkumetreillä, kuka huijaa ketä ja miksi. En vain uskonut sitä, vaan jatkoin loppuun saakka odottaen yllätyskäännettä turhaan. Ehkä syy ei ole kirjan, vaan minun — olenhan lukenut paljon jännitystä. Kyllä minutkin silti voi edelleen yllättää.

Kirjan päähenkilö Stella on tukholmalainen psykoterapeutti, joka on naimisissa Henrikin kanssa. Heillä on 13-vuotias poika Milo. Stellan tytär Alice on kadonnut 21 vuotta sitten. Sitten Stellan vastaanotolle tulee 22-vuotias Isabelle, joka on kuin Alicen isän siskon nuoruuspeilikuva. Stella järkyttyy ja alkaa seurailla Isabellea. Lähipiiri — puoliso, vanhemmat, Alicen isä — ei usko Stellaa, koska tämä on kerran aiemminkin luullut nähneensä tyttärensä ja joutunut silloin (ilmeisesti tahdonvastaiseen) psykiatriseen hoitoon.

Stellan lisäksi tarinaa kerrotaan Isabellen ja tämän äidin näkökulmasta. Etenkin jälkimmäiset luvut paljastavat liikaa, jos oli tarkoitus pitää lukija jännityksessä asioiden todellisesta laidasta.

Se kummastutti minua, että Skogskyrkogården, joka on Tukholmassa sijaitsevan, Unescon maailmanperintöluetteloon päässeen, hautausmaan nimi, oli suomennettu metsähautausmaaksi (pienellä alkukirjaimella). Eikö silloin pitäisi katujen nimetkin suomentaa? Niitä mainitaan kirjassa paljon. Toisaalta skagenröra eli katkaraputahna oli jätetty kääntämättä. Johtuneeko epäloogisuus siitä, että suomentajia on jostain syystä kaksi?