Suru

Marja-Leena Tiaisen Sydänystäväni Kirsti (Icasos, 2020; 279 sivua) kertoo keski-ikäisen pankkivirkailija Sirkan surusta ja masennuksesta.

Aiheen ei pidä anna säikäyttää. Kyseessä ei ole sairauskertomus, vaan romaani ystävyydestä, surun kanssa elämisestä ja ystävän äkkikuolemasta selviytymisestä. Läheisen sielunsiskon ja hauskan matkakumppanin menettäminen ei yksin Sirkan masennusta laukaise, vaan useamman samanaikaisen murheen ja huolen kasautuminen. Sirkalle tapahtuu liikaa samaan aikaan ja hänen voimansa ehtyvät.

Sirkka ei osaa purkaa sydäntään muille kuin Kirstille, joten tämän haudalla hän puhuu huolistaan: ikääntyvästä äidistään, väistelevästä miehestään, aikuisten lastensa elämänmuutoksista ja työongelmistaan. Lopulta painetta kasautuu kerralla liian paljon.

Kirjan loppupuolella Sirkka, ja samalla myös lukija, oppii lohenkalastustermejä: muun muassa titti ja kojamo tulevat tutuiksi. Muuten Tiainen kirjoittaa tuttuun tapaansa selkeää ja helppolukuista perusproosaa.

Rikos ja rakkaus

Marja-Leena Tiainen on monipuolinen kirjailija, mutta Rakas Natasha (Myllylahti, 2019; 223 sivua) taitaa olla ensimmäinen dekkari häneltä. Toki esimerkiksi Kahden maailman tytössä on jännityselementtejä, mutta nyt ollaan rikosten ja rikollistenkin maailmassa. Jännityksen rinnalla tarinassa on romantiikkaa, mutta myös kipuilua nuoruuden ja aikuisuuden välimaastossa.

Vartijaksi opiskelevan Joel Leinosen elämä on kaikin puolin mallillaan, kunnes hän täysi-ikäisyyteensä kynnyksellä tapaa biologisen isänsä Turkan. Turvallisesta perheestä, mukavasta kaveripiiristä ja selkeistä tulevaisuudensuunnitelmista huolimatta Joelin elämään tulee myös varjoja ja vaaroja.

Joel tunsi olevansa keskellä rikoselokuvaa, mutta viihdyttävän jännityksen sijasta hän tunsi lamauttavaa pelkoa.

Ensin Joel huomaa puolivahingossa, että Turkalla näyttää olevan mitenkuten kitkuttelevan autokauppansa ohella hämäriäkin bisneksiä, joihin liittyy rikollinen liivijengi. Sitten Turkka yllättäen kuolee. Hautajaisissa Joel tapaa Turkan puolison tyttären Natashan ja rakastuu päätä pahkaa. Kaunis Natasha on aloitteleva malli, mutta myös oikullinen ja salaperäinen nuori nainen.

Välillä Joelista tuntui, että Natasha vain leikki hänen kanssaan. Tytön elämänasenne oli huomattavan paljon pinnallisempi kuin hänen omansa. Natashan tunteet heittelivät laidasta laitaan.

Liittyvätkö Turkan ja Natashan salaisuudet jotenkin toisiinsa? Mihin kaikkialle rikollisjengin lonkerot yltävät itäsuomalaisessa pikkukaupungissa? Entä venäläisten ökyrikkaiden, jotka omistavat hulppean huvilan, jossa Joelkin käy työharjoittelussa vartijana?

Joel on erittäin luotettava ja myös perin luottavainen. Hän ei halua tehdä mitään väärää eikä oikein usko muidenkaan haluavan. Rakastuminen Natashaan sekoittaa hänen moraalisen kompassinsa ja tekee hänestä myös hieman tyhmän – tai ainakin sokean.

Natashan touhut tuntuivat Joelista uskomattomilta. Miten ihmeessä joku kykeni sotkemaan asiansa niin perusteellisesti?

Rakas Natasha on viihdyttävä ja sujuva realistinen nuortenromaani, jonka aikuinenkin lukee mielellään.

 

(En voi olla huomauttamatta pienestä kauneusvirhestä: Ehkä Natasha ei osaa kovin hyvin ranskaa ja vain kopioi – kenties itselleen osoitettua – puhuttelua kirjoittaessaan Joelille, tai sitten kirjailija, tai viimeistään oikolukija, ole huomannut ranskan ma chérien olevan feminiinimuoto, vaikka Joelin puhutteleminen vaatii mon chéri -maskuliinin.)

 

 

 

 

 

 

Kuopio-trilogian päätös

Tuleeko minusta ikinä mitään? Eeva-Liisa mietti. Saanko vakituisen työn kaupungilta, opinko puhumaan englantia? Löydänkö kunnon miehen?

Marja-Leena Tiaisen romaanissa Kanslian naiset (Icasos, 2019; 384 sivua) on kolme eri-ikäistä päähenkilöä. Eeva-Liisaa, Virveä ja Tuulikkia yhdistää työpaikka, Kuopion kaupungintalon kanslia.

1960-luvulle sijoittuvista trilogian (itsenäisistä) osista Kulmakaupan naiset ja Suoraa saumaa ja siksakkia tuttu Eeva-Liisa on aikuistumassa ja muuttamassa pois vanhempiensa luota vaatimattomasta mökistä saaressa. Nuori aviovaimo ja äiti Virve tekee kahta työpäivää, toista kansliassa ja toista illalla kotona. Puoliso korkeintaan leikkii lasten kanssa iltaisin ja suhtautuu huolettomasti perheen rahahuoliin, jotka valvottavat Virveä. Päivisin Virvellä on huono omatunto lasten hoitotädin kalseuden vuoksi. Keski-ikäinen Tuulikki asuu vanhan, sairastelevan äitinsä kanssa ja viihtyy kulttuurin parissa.

Kaikki kolme unelmoivat toisenlaisesta elämästä — yksi itsenäisyydestä ja romanttisesta rakkaudesta, toinen taloudellisesti vakaasta elämästä, puhelimesta ja pesukoneesta, kolmas vähemmän yksinäisestä lähitulevaisuudesta (ja gynekologisten vaivojen loppumisesta).

Eletään 1970-luvun alkupuolta, jolloin monenlaiset yhteiskunnalliset aatteet ja kulttuuriset virtaukset vaikuttivat ihmisten elämään myös savolaisessa maakuntakeskuksessa. Kaupungintalon herroilla käy vieraita lähinnä itäblokin maiden ystävyyskaupungeista, tanssiravintoloissa esiintyy strippareita, muoti suosii niin miniä kuin maksiakin, elintaso nousee, ja sensaatiolehdissä kirjoitetaan avoimesti seksuaalivähemmistöistä. (Toisin kuin kirjassa sanotaan, homoseksuaaliset teot eivät olleet Suomessa kriminalisoituja enää 70-luvulla, mutta tautiluokituksessa homoseksuaalisuus kyllä pysyi aina vuoteen 1981.)

Monenmoista kaikille keskushenkilöille tapahtuukin ja niiden tapahtumien, sekä henkilöiden tunteiden ja tuntemusten, parissa kyllä viihtyy. Julkistamistilaisuudessa kirjailija kertoi romaaninsa sopivan niin sanotun rennomman kirjallisuuden ystäville. Muuhun lajityyppiin sitä onkin vaikea yrittää tunkea. Romantiikkaa on, muttei niin paljon, että se määrittelisi kokonaisuutta. Jännityselementit liittyen lähinnä Virven (äidin) menneisyyden salaisuuksiin ovat vähäisiä. Politiittisia aatteita vain sivutaan, vaikka kunnallisvaalit ovatkin ajankohtaiset, eikä naisten asemastakaan puhuta muuten kuin yksilötasolla.

Tyyli on täysin realistinen, mutta tunnelmaltaan romaani on raskaistakin teemoista — seksuaalinen ahdistelu, jopa hyväksikäyttö, sukupuolten epätasa-arvo sekä työpaikalla että kotona, epäoikeudenmukainen perinnönjako, uskottomuus, yksinäisyys, mustasukkaisuus — huolimatta kevyt. Huumoria olisi voinut olla hieman enemmän ja kuukautisverta vähän vähemmän. Pienestä tiivistämisestä teos olisi muutenkin hyötynyt, mutta toisaalta kaipasin siihen enemmän kuvausta naisten ystävyydestä.

Pidin kirjasta paitsi sen tunnistettavuuden ja helpostilähestyttävyyden vuoksi myös siksi, että 1970-luvun alku on aikaa, josta muistan jotain. Tunnistan ja tunnustan, että luin tätä romaania osittain jonkinlaisen nostalgisuuden kautta, vaikken lapsena kuopiolainen ollutkaan.

Harmikseni panin merkille, että klassinen ohje ”tarkista nimet, tarkista numerot” oli oikolukuvaiheessa välillä unohtunut. Ei nettiaikoina tällaisia pidä romaanitekstiin jäädä: ”Virve vilkaisi levynkansia: Simon & Garefunkelia ja Clearance Clearwater Revivalia.”

Poikkeus: Sain kirjan kirjailijalta kustantamon tilaisuudessa.