Poika

Saarretut (S&S, 2018; Pojken, 2018; suomentanut Laura Varjola; 212 sivua) on toinen lukemani Karin Erlandssonin romaani. Monet henkilöistä ovat samoja kuin Kuolonkielot-romaanissa ja tapahtumapaikka on sama ruotsinkielinen pohjanmaalainen pikkukaupunki. Kuolonkielojen tapahtumiin viitataan, tai niistä jatketaan.

Eletään 1990-lukua. Sureva perhe yrittää jatkaa elämäänsä äidin murhan jälkeen. Oikeastaan perhettä ei kuitenkaan enää ole, vaan vain kolme surun murtamaa ihmistä: kouluikäinen tytär Kajsa, joka yrittää ylläpitää arkea; sohvalla makaava isä Krister, joka ei edes syö; lähes aikuinen poika Jonas, joka on kaikkein arvoituksellisin. Lamaantuneet perheenjäsenet eivät pysty lohduttamaan toisiaan. Ystävät ovat jättäneet perheen omiin oloihinsa; koulutoverit näyttävät jopa syrjivän Kajsaa.

Paikallislehden toimittaja Sara Kvist kollegoineen raportoi vuosisadan lumimyrskystä, joka katkaisee neljä kaupungin viidestä ulospääsytiestä. Käytössä on vain yksi lumiaura, jota kuljettaa Saran Kuolonkieloissa pahoinpidellyt entinen poikaystävä. Sitten toimitukseen syntyy panttivankitilanne.

Kuolonkielojen lailla Saarretut kuulostaa dekkarilta, muttei lopulta ole sellainen, vaan pikemminkin uhkaavaa jännitystä sisältävä yhteisökuvaus, jossa on uhkaava yleistunnelma.

 

Mainokset

Toimittaja löytää ruumiin

Marja Aarnipuron esikoisdekkari Maakellarin salaisuus (CrimeTime, 2017; 294 sivua) on kokeneen kirjoittajan työtä. Silti alku uhkaa jumittaa. Viikko-nimisen aikakauslehden toimittaja Kaarina Riikosen taustoihin perehdytään liikaa heti sen jälkeen, kun tarina on lupaavasti alkanut itse asialla eli ruumiin löytymisellä. Kesäpaikkaan, perheeseen ja työtilanteeseen olisi voinut tutustuttaa pienemmissä erissä samalla, kun dekkarijuoni olisi edennyt.

Onneksi tilanne sitten jonkin verran paranee, kun saadaan poliisit tutkimaan tapausta, ja ensijärkytyksestään toipunut toimittaja oivaltamaan, millaisesta jymyjutusta on kyse. Lopulta lehtiväki ja rikostutkijat suorastaan kilpailevat siinä, kumpi ensiksi selvittää rikoksen. Arkielämän kuvausta on kuitenkin koko ajan mukana normidekkaria enemmän. Juoni ei ole dekkariksi lainkaan jännittävä, vaan aika varovainen, jotenkin liian kiltti.

Päähenkilöistä on kaiketi pyritty tekemään mahdollisimman tavallisia, mutta sen sijaan heistä on muodostunut hieman tylsiä. Joissakin sivuhenkilöissä on mukavasti särmää. Erityisesti todistajana kuultu mökkinaapurimummeli on mainio hahmo.

Juoksevassa ja kuntoyrkkeilevässä keski-ikäisessä Kaarinassa lienee paljon samaa kuin luojassaan, Apu-lehden päätoimittajassa, joka on kirjoittanut myös kaksi omakohtaista kirjaa rintasyövästä. Maakellarin salaisuuden on luvattu olevan sarjan aloitus, joten saa nähdä, kuinka Kaarinalle sairauksien suhteen käy. Tässä kirjassa hän aloittaa vaihdevuosien hormonikorvaushoidon.

P. S. Yksi pikkuseikka jäi vähän vaivaamaan: Diagnosoitiinko Kaarinan keliakia viisi (s. 72)  vai kymmenen vuotta (s. 165) sitten?

Kosto

Nimetön (Karisto, 2017; 326 sivua) on Jyri Paretskoin ensimmäinen aikuisten romaani ja dekkari. Eikä ollenkan hullumpi sellainen.

Toimittaja Otso Vaarna on joutunut parisuhteestaan ja kodistaan poliisikaverinsa Tuomaan nurkkiin asumaan jäätyään kiinni syrjähypystä melko erikoisella tavalla. Kohtalokkaaksi osoittautunut kaunis nainen vei hotellihuoneessa paitsi muistin myös vasemman käden nimettömän sormuksineen. Erja-vaimo on kerrasta-poikki-tyyppiä eivätkä humalaiset aneluretket entiselle kotiovelle johda mihinkään.

Poliisista, vaikka kuinka olisi paras ystävä, ei ole apua naisen löytämisessä, sillä tuntomerkit ovat huterat eikä nimestä ole tietoa. Muuten Tuomas on suorastaan ylimaallisen avulias ja pitkämielinen ystävänsä suhteen.

Kun Otso sattumalta saa selville, että on muitakin nimettömänsä menettäneitä, tulee sormi- ja sormusvarkaan jäljittämisestä hänen elämänsä sisältö ja päämäärä. Jotenkin hän kuvittelee, että naisen löytäminen voisi korjata myös tuhotuneen avioliiton.

Otson edesottamusten rinnalla valotetaan myös salaperäisen naisen näkökulmaa. Mustasukkaisen koston edetessä paljastuu vähitellen suorastaan makaabereja yksityiskohtia.

Nimetön tarjoaa mustan huumorin sävyttämää kotimaista psykologista jännitystä. Juoni etenee pääosin sujuvasti, vaikka pieni tiivistäminen olisi ehkä kannattanut. Kielellisesti moitteeton teos on kelpo alku dekkaristin uralle.