Synkempi Solsidan

Solsidan, hyvintoimeentulevien asuinalue Tukholman vieressä Nackan kunnassa, on monille tuttu samannimisestä suositusta tv-sarjasta, joka on komedia. Liza Marklundin dekkarissa Ajojahti (Otava, 2013; Lyckliga gatan, 2013, suomentanut Kari Koski) Solsidan ei ole hauska paikka, vaan kätkee synkkiä salaisuuksia. Paikallista poliitikkoa Torsten Lerbergiä kidutetaan julmasti ja hänen vaimonsa Nora katoaa.

Kvällspressenin toimittaja Annika Bengtzon kirjoittaa tapauksesta apunaan yllättävän noheva toimitusharjoittelija, joka kuuluu lehden omistajasukuun. Kotonakaan Annikalle ei mene niin surkeasti kuin joskus aiemmin, vaikka uusperheessä omat ongelmansa onkin. Annikan aina yhtä inhaksi kuvattu narsistinen ex-mies kärvistelee itsekeskeisyydessä ja -säälissä omalla tahollaan. Annikan esimies, päätoimittaja Anders Schyman joutuu hurjaan julkisuuden riepotukseen aikoinaan tekemänsä palkitun dokumentin vuoksi. Keskusrikospoliisissa Solsidanin tapaus on Annikalle tutun Nina Hoffmanin kontolla.

Siinä ainekset rikosromaaniin, jossa Marklund jälleen kerran raottaa kansankodin pimeää puolta: poliittista kähmintää ja vallan väärinkäyttöä. Samalla valotetaan myös journalismin murrosta tilanteessa, jossa sosiaalinen media määrää tahdin ja vauhdin. Aiheita ja asiaa on paljon, mutta melko pintapuoliseksi jää suurten teemojen käsittely – esittelyksi.

Koukuttava trilogia

Tartuin Stieg Larssonin (1954–2004) kirjatrilogiaan puolivahingossa, mutta päästyäni Miehet jotka vihaavat naisia (WSOY, 2006/2010; Män som hatar kvinnor, 2005, suom. Marja Kyrö) pienoisen alkutöksähtelyn ohi ja yli olin koukussa. En kieleen, joka ei ole kovin lennokasta tai kaunista (ja jonka suomennoksesta näkee, että se on jouduttu tekemään kiireessä), vaan kaikkeen muuhun. Vaikka ensimmäinen osa on selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu, halusin kuitenkin välittömästi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Trilogian ensimmäisen ja toisen osan tapahtumien välillä on kulunut aikaa, mutta Tyttö joka leikki tulella (WSOY, 2007/2010; Flickan som lekte med elden, 2006, suom. Marja Kyrö) päättyy keskellä hurjaa tilannetta, josta Pilvilinna joka romahti (WSOY, 2008/2010; Luftslottet som sprängdes, 2007, suom. Marja Kyrö) jatkuu suoraan.

Huh, onneksi en lukenut näitä sitä mukaa, kun ne ilmestyivät! Vuoden välein…

Yhteensä 2083-sivuinen trilogia on oikeastaan yksi pitkä eepos ja myös ehjä kokonaisuus, mikä on aika merkillistä, jos tieto kirjailijan suunnitelmasta kirjoittaa 10-osainen sarja pitää paikkansa. Jatkoa ei kuitenkaan seuraa, sillä Larsson menehtyi kesken urakkansa.

Mikä tässä sitten koukuttaa?

Päähenkilöt: Tietokonevelho Lisbeth Salander – yksi omalaatuisimmista kirjallisista naisista: holhouksenalainen, katkera, kostonhimoinen, nerokas, oikeudenmukainen, umpimielinen, väkivaltainenkin. Tutkiva toimittaja Mikael Blomkvist – kevytkenkäinen naistenmies, idealistinen vääryyksien paljastaja.

Sivuhenkilöt myös: Nimiä mainitsematta, sillä tässä sivumäärässä heitä riittää. Hyviä ja pahoja sekä vieläkin pahempia.

Juoni: Jännitystä, salaliittoja ja vauhtia niin, että hitaampia heikottaa ja uskottavuutta koetellaan – todella. Näin kirjoitettiin nyky-Ruotsiin (ja vähän maailmallekin) sijoittuvaa rikoskirjallisuutta fantasiagenren rajamailla.

Asenne: Rikokset paljastetaan. Vääryydet oikaistaan. Syyllisiä rangaistaan. Maailmassa on virhe ja se on korjattava. Sankareita on olemassa.