Pieni chick lit -testi

Tivasin taannoin bloggaajakollegoilta vinkkejä uudesta lukukelpoisesta kotimaisesta naistenviihteestä, joka nykyisin tunnetaan nimellä chick lit. Suositusten perusteella päädyin lukemaan Piia Leinon tosi-tv-maailmaan sijoittuvan romaanin Ruma kassa (Johnny Kniga, 2016; 223 sivua) ja Veera Vaahtera introvertistä lukutoukasta kertovan tarinan Kevyesti kipsissä (Tammi, 2917; 243 sivua).

Lajityypin ideana on käsitellä (nuorten ja naimattomien) nykynaisten elämää hauskasti ja kepeästi. Liikutaan siis jossain määrin samoissa asetelmissa kuin elokuvan puolella monissa romanttisissa komedioissa. Genre on suosittu, mutta minä olen etenkinkin kotimaisen chick litin eli mimmikirjallisuuden suhteen lähes ummikko ja käännettynäkin lukukokemukseni rajoittuu lähinnä lajin kantaäitiin eli Helen Fieldingn kirjoittamiin Bridget Jonesin päiväkirjoihin.

Leinon romaanin päähenkilö on tiedotusopin opinnot kesken jättänyt ilmeisen tavallisen näköinen kaupan kassa nimeltä Sarianna. Puolivahingossa hän päätyy Kaunottaret ja hirviöt -tosi-tv-sarjan kilpailijaksi Thaimaahan. En oikein löytänyt tarttumapintaa tarinasta, joka rönsyilee tv-formaattiparodian, median naiskuvan kritisoinnin, romanttisen hömpän, erilaisten stereotypioiden luomisen ja ruotimisen, tuotantoyhtiön taloussotkujen ja päähenkilön itsetuntonsa löytämisen väleissä asettumatta oikein minnekään. Loppuratkaisu oli aika pliisu, joskin romanttisessa mielessä mukavan moderni. Luin sujuvasti kirjoitetun kirjan nopeasti ja ihan mielelläni, mutta ei minua naurattanut kertaakaan. (Se tosin kertonee enemmän oman huumorintajuni oudosta laadusta kuin kirjasta. Tai sitten ihan vain siitä, että Viidakon tähtöset ovat jääneet katsomatta ja Seiskat lukematta?)

Vaahteran (oik. Pauliina Vanhatalon) päähenkilö Lotta elää monen kirjafriikin unelmaelämää eikä juuri muuta tee kuin lukee — myös työpaikallaan kirjaston vahtimestarina aina, kun onnistuu lusmuilemaan(!?). Lotan ihmissuhteet rajoittuvat työpaikan pakollisiin sekä läheiseen siskoon ja tämän puolisoon, joista jälkimmäinen haluaa kovasti Lotallekin parisuhteen. Nopealukuinen ja sujuva tarina alkaa tapahtumasarjasta, jonka seurauksena Lotalla on jalka kipsissä ja asunto remontissa. Se jatkuu kohtaamisilla, joiden seurauksena Lotta kokeilee parisuhdetta kahdenkin eri miehen kanssa — eri aikaan toki. Jiri on lukuhullu hänkin, joten pari voi viettää aikaansa toistensa seurassa vain lukien, ehkä välillä lukukokemuksia vaihtaen. Olle sen sijaan on yltiösosiaalinen poikaystäväkandidaatti, joka vie Lotan jatkuvasti pois kirjojen maailman mukavuusalueelta. Kumman Lotta valitsee vai jääkö sinkuksi, on jutun juoni. Tässä tarinassa oli minulle Rumaa kassaa enemmän tarttumapintaa: On mahtavaa lukea kirjoja vaikka aamusta iltaan! Ja Lotan edesottamuksista lukiessani nauroin ainakin kerran ääneen.

Nämä kaksi kirjaa ovat niin erilaisia, ettei niitä oikein kannata vertailla. Ihan mukavia lukukokemuksia, joista ei jääne pysyviä muistijälkiä. Odotin enemmän huumoria. Enkä taida olla aivan kohderyhmää.

Testin tulos: Voin minä joskus muulloinkin mimmikirjallisuutta lukea, mutta mieluummin valitsen todellisuuspakooni dekkarin silloin (usein), kun en niin sanottua korkeakirjallisuutta jaksa.

Nuorten dystopian pauloissa — hetken

Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia (WSOY; The Hunger Games; suomentanut Helene Bützow) on yksi viime vuosien menestyneimmistä nuorille suunnatuista kirjoista/sarjoista. Ensimmäisen osan eli Nälkäpelin luettuani en pidä sitä ihmeenä, vaikka kyseessä on dystopia. Ja olisiko utopistinen kuvitelma tulevaisuudesta edes uskottava? Ehkä ei. Nälkäpelin kuvaaman maailman voin kuvitella toteutuvan, vaikken sitä toivo.

Eletään tulevaisuudessa, jossa kaikkien mahdollisten katastrofien tuhoaman USA:n raunioille on syntynyt Panem, valtio, jonka pääkaupunki Capitol pitää vyöhykkeisiin jakamaansa muuta maata kurissa, nälässä ja nuhteessa mm. vuotuisen Nälkäpelin avulla. Julmassa tosi-tv-ohjelmassa, jota kaikkien on pakko katsoa, kunkin vyöhykkeen arvalla valitut nuoret osallistujat — poika ja tyttö — taistelevat kuolemaan saakka karuissa luonnonolosuhteissa. Päähenkilö on itsenäinen ja voimakastahtoinen 16-vuotias Katniss Everdeen, joka ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa.

Teos on helppolukuinen, sujuva ja jännittävä, mutta myös väkivaltainen, ontto ja pinnallinen. Henkilöt jäävät pelinappuloiksi niin kuin Capitol halusikin. Syvyyttä kirjasta ei oikein löydy, vaikka se jossain määrin pyrkiikin herättämään ajattelemaan sellaisia suuria asioita kuin arvot joille yhteiskuntamme rakentuu sekä ihmisyyden ja ihmisarvon määrittely; samoin kuin kysymään, mihin maailman peliytyminen, teknologistuminen ja viihteellistyminen meitä mahdollisesti on viemässä.

Lyhyestä alkuinnostuksesta toivuttuani tuskin tartun trilogian muihin osiin, vaikka tämä omalla omituisella tavallaan kestokseen koukuttikin.

(Poikkeus: Kirjan tarjosi Elisa Kirja, josta latasin sen luettavaksi tabletilla. Luen hyvin harvoin e-kirjoja, mutta ongelmia ei ollut.)

Dystooppinen matkakertomus läpi karrelle paahtuvan Euroopan

Maarit Verrosen uutuusromaanin Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010) maailmassa, jonka tapainen on ehkä lähempänä kuin arvaammekaan, näkyy vielä vähemmän toivoa ja paljon enemmän kummallisuuksia kuin toissavuotisessa tulevaisuuskuvassa Karsintavaihe.

Romaanin hahmottelemassa maailmassa monenlainen tekniikka pelaa, mutta lähes kaikki kasvava ja elävä on kupujen alla, sillä säteily on voimakasta ja ”tautivaara” uhkaa etelästä. Ihmisarvo ja tasa-arvo ovat tuntemattomia käsitteitä. Ihmisten välinen suora vuorovaikutus ilman teknisiä apuvälineitä – tai ainakin ”virkisteitä” – on katoamassa. Nykyaikainen näyttäytyy paradoksaalisesti takapajuisena.

Verronen puhuu humanismin puolesta kirjoittamalla runsaasti ja yksityiskohtaisesti erilaisista teknisistä vempeleistä sekä Tiksu P -nimisen päähenkilön (joka joutuu kummallisesti kertyneistä veloista päästäkseen mm. osallistumaan pienennysoperaatioon tositeeveessä) matkasta sekalaisissa työtehtävissä – kuumailmapallolennoista ihmismetsästykseen – läpi kuivuvan ja kurjistuvan Euroopan.

Teos on vakavasti yhteiskuntakriittinen, näyttäen yhden vaihtoehdon sille, miten voi käydä, jos jatkamme tähän tapaan. Se on tärkeä, mutta liiankin raskas. Verronen on kirjoittanut paljon parempaakin, joten älä aloita tästä.