Outo rikostarina oudosta maasta

Korealainen kuurupiilo (Atena, 2015; A Corpse in the Koryo; suomentanut Aura Nurmi) aloittaa James Church -kirjailijanimen taakse piiloutuvan, Kaukoidässä työskennelleen tiedustelualan ammattilaisen, Pohjois-Koreaan sijoittuvan dekkarisarjan nimeltä Tarkastaja O’n tutkimuksia.

Tarkastaja O on varsin sympaattinen tyyppi, joka omalla hiljaisella tavallaan kapinoi järjestelmää vastaan: ei kanna rinnassaan suuren johtajan pinssiä (onnistuisiko oikeasti valtion virassa?) ja lievittää stressiä pyörittelemällä sormissaan puun palasia — eri lajeja erilaisiin tilanteisiin, puuseppä-isoisää muistellen.

Mutta paljon muuta hyvää kirjasta ei voi sitten sanoakaan. Dekkariksi se on varsin tylsä. Aluksi toki viehättää kaiken absurdius ja suoranainen surrealismi: kytätään tienposkessa tuntikausia, että saataisiin kuvattua tiellä ajava auto, kunnes ilmenee, ettei kamerassa ollut filmiä; matkustetaan Manpon sijasta Sinmampooon, kaupunkiin, jota ei ole virallisesti olemassa; teekupillisen juominen estyy toistuvasti milloin keittimen, milloin veden puutteen, milloin jonkin keskeytyksen vuoksi.

Suomalaissilmin jossain määrin kiehtovaa on tietysti myös se, että (oletetun) rikoksen uhri on suomalainen, kansainvälisen atomienergiajärjestön tarkastaja, nimeltään Gustav. Kirjan alkuperäinen nimi viittaa siihen, että ruumis löytyy Koryo-hotellista, mutta suomennosnimi on kyllä parempi — melkoista kuurupiiloa tämä rikostarina on.

Juoni on mutkikas ja kummallisia käänteitä täynnä. Johtolangat ovat salaperäisiä, esimerkiksi sinne tänne ilmaantuvat siniset napit. Suomi-viittauksia piisaa: mustikkahillo ja ruisleipä, suomalainen tyttö nimeltä Lena, Keitele-järvi ja poliisi nimeltä Pikkusaari, joka melkein ilmaantuu paikalle.

Mutta:

”Mikään ei siis koskaan ratkea. Siinä on kyllä yksi mahtipontinen tekosyy.”

 

Mainokset

Painajaisyhteiskunta

Johanna Sinisalo on spekulatiivisen fiktion taitaja. Auringon ydin (Teos, 2013) kertoo painajaismaisesta vaihtoehto-Suomesta, jonka valtiomuoto on eusistokratia. Eletään vuotta 2016, mutta historia on kirjoitettu uusiksi jo 1800-luvulta alkaen.

Valtaa pitää mahtava Terveysvirasto. Demokratia on ajatuksenakin kauhistus. Televisiosta näkyy kaksi kansallista kanavaa, matkapuhelimia ei ole, maassa on yksi tietokone – Lotto-arvontaa varten! Pohjois-Korea tulee etsimättä mieleen, vaikkei nälkää nähdä eikä vankileirejä ole.

Kaikki nautintoaineet – alkoholi, tupakka, kahvi, tee – on kielletty. Niitä kukaan ei edes yritä salakuljettaa suljettuun Suomeen sitä ympäröivistä hedonistivaltioista, mutta uudeksi huumeeksi on muodostunut kapsaisiini, joten salaa maahantuotu tai itse kasvatettu chili tekee kauppansa.

Vertaaminen Margaret Atwoodin loistavaan dystopiaan Orjattaresi (1986) ei ole lainkaan kaukaa haettua. Molemmissa naisilta on viety ihmisoikeudet; Atwoodin teoksessa uskontoon ja Sinisalon romaanissa kansakunnan hyvinvointiin vedoten. Hyvinvointivaltiosta on tullut naisten pahoinvointivaltio, muttei – ainakaan fiksuilla – miehilläkään hurraamista ole. Vaimoksi on otettava totaalinen bimbo eli elois – vitsiblondin, pissiksen ja mallinuken yhdistelmä, jonka tehtävänä ovat kotityöt ja seksi. Eloiset koulutetaan koirakoulutuksen opeilla tottelevaisiksi ja palvelualtteiksi. Eloisen voi helposti vaihtaa toiseen eikä tappamisestakaan saa kuin parin vuoden vankilatuomion. Naiset on tyhmennetty sukupolvien ajan jatkuneella jalostuksella eloisiksi eli feminaisiksi, mutta yhä osa syntyy morlokkeina eli neutreina, joita käytetään työläisinä. Suurin osa miehistä on maskoja, mutta osa syntyy epäonnekseen miinusmiehinä, joilla ei ole oikein mitään virkaa.

Kirjan päähenkilö on eloista taitavasti esittävä morlokki Vanna eli Vera. Hänen sisarensa Manna/Mira on aito elois, joka ”pääsee” teini-ikäisenä naimisiin, mutta katoaa – ehkä siksi, ettei saa lapsia, tai siksi, että puoliso saa itselleen talon. Vanna yrittää selvittää sisarensa kohtaloa samalla, kun löytää masennukseen – taitavasti kuvattuun Kellariin – lääkkeen chilistä. Sen kautta hän sekaantuu aineen välittämiseen ja löytää joukon, jossa voi hetkeksi hellittää elois-roolistaan.

Auringon ydin on kielellisesti taidokas, rakenteeltaan moitteeton, juoneltaan fiksu ja tyyliltään samanaikaisesti sekä pureva että runollinen.

Suomikummassa ei Sinisalolle ole vertaista. Hän sen aloittikin vuonna 2000 Finlandia-palkitulla romaanillaan Ennen päivänlaskua ei voi. Sinisalo on kova nimi myös kansainvälisillä fantasiamarkkinoilla.

”Koko neuvostoelämä oli sepitettyä.”

Sofi Oksanen ja Imbi Paju ovat toimittaneet laajan artikkelikokoelman Kaiken takana oli pelko : kuinka Viro menetti historiansa ja kuinka se saadaan takaisin (WSOY, 2009), joka nimestään huolimatta käsittelee myös muiden Baltian maiden lähihistoriaa – ensimmäistä itsenäisyyttä, miehitystä, elämää neuvostotasavalloissa ja uuden itsenäisyyden aikaa.

Kokoelmassa on nelisenkymmentä artikkelia, joiden taso vaihtelee tieteellisestä tutkimuksesta muistelmapalasiin. Osa teksteistä on hyvinkin syvällisiä ja tarkkoja, osa huitaistun oloisia. 563 sivussa on kenties neljännes sellaista, jonka pois jättäminen olisi parantanut kokonaisuutta.

Kirjan keskeisimpi kysymyksiä ovat: Miksi stalinistisen Neuvostoliiton tekemät ihmisoikeusrikokset on lähes vaiettu ja jokseenkin sivuutettu, ainakin verrattuna natsi-Saksan tekemiin rikoksiin? Miten käsitellä, purkaa ja ymmärtää neuvostosorron uhrien kärsimyksiä leireillä, vankiloissa ja mielisairaaloissa? Kansanmurhan kaltaisiin suuriin aiheisiin kytkeyvät myös symboli- ja muistomerkkikysymykset: Iivi Anna Masson artikkelissa ”Hauras ja haavoittuva totuus” (s. 212-218) pohditaan ”pronssipatsasjupakkaan” liittyen näin: ”Venäjän näkemys tässä kiistassa sai yllättävän paljon ymmärrystä moniarvoisuuttaa ylistävässä Euroopassa. Samaa ymmärrystä tuskin osoitettaisiin uusnatseille, jotka puolustaisivat SS-sotilaan patsasta —”.

Artikkelin aiheiden kirjo on laaja käsitemäärittelyistä (”Sovjetisoinnin käsitteestä”) ja oikeustieteellisistä tutkielmista (”Baltian valloituksen oikeudenvastaisuus”) Gulag-muistoihin ja -muistelmiin, sorron kansanterveydellisistä vaikutuksista ja miehityksen taloudellisista seurauksista kollektiiviseen muistiin ja poliittisiin vitseihin.

Artikkeikokoelmalla on monista ansioistaan – laaja kattavuus, erilaisten aiheiden nostaminen julkisuuteen, keskustelun herättäminen ym. – huolimatta myös ongelmansa, joista osan olisi kaiketi voinut jo toiseen painokseen (jota luin) korjata. Ivo Jurveen artikkeli ”KGB, Stasi ja Viron tiedusteluhistoria” (s.131-166)  jäi kiinnostavuudestaan huolimatta lukematta, koska sen ymmärtäminen ilman kuvioita, joihin tekstissä viitataan, mutta joita ei missään näy, on liian hankalaa. Samoin lukuisat kielivirheet ja käännösten ilmeinen hätäisyys vähensivät lukuiloa; välillä jopa haittasivat ymmärtämistä: esim. silloin kun ”haluttomuutta olla tietämättä” pitäisi olla ”haluttomuutta tietää” tai ”halua olla tietämättä” (s. 404). Myös asiavirheet tämäntyyppisessä teoksessa, jonka ajatuksena on nimenomaan tuoda tosiasioita julki ja kirjoittaa uudelleen ja todeksi aiemmin väärennettyä historiaa, harmittavat: Vaikka Laura Assmuth onkin tutkinut nimenomaan Viron ja Latvian itäisiä rajaseutuja Venäjälle, on silti virheellistä unohtaa Kaliningrad ja väittää, ettei Liettualla ole yhteistä rajaa Venäjän kanssa (s. 499).  Toimittajien tehtäviin olisi myös kuulunut lähdeviitekäytännön yhtenäistäminen; nyt sen sekalaisuus syö uskottavuutta.

Puutteistaan ja (ehkä tarkoituksellisesta) epätasaisuudestaan huolimatta teos on mitä suositeltavinta luettavaa kenelle tahansa Viron, muiden Baltian maiden, Venäjän, Puolan, Suomen, koko Euroopan lähimenneisyydestä kiinnostuneelle.

Jatka lukemista ””Koko neuvostoelämä oli sepitettyä.””