Jälkisäädökset

 

…ensikäden kertomukset Gileadista ovat aina vain harvinaisempia — varsinkin tyttöjen ja naisten elämää käsittelevät. On vaikea jättää jälkipolville muistiinpanoja, jos kirjoitustaito on riistetty.

Voivatko odotukset jonkin kirjan kohdalla olla suuremmat kuin lempikirjailijan kirjoitettua jatkoa kenties tunnetuimmalle mestariteoksekselleen? Voiko olettaa pettyvänsä — etenkin, kun jatko-osa ilmestyy vuosikymmeniä aloitusosan jälkeen, ja sen tietää syntyneen osittain lukijoiden pyynnöistä, sekä varsinkin, kun jatko-osan lienee pakko kytkeytyä myös klassikon tv-sarjasovitukseen, jossa tarina on jo edennyt? Vastauksia näihinkin kysymyksiin olen pyöritellyt mielessäni jo monta kuukautta.

Tartuin Margaret Atwoodin Orjattaresi-klassikon (1986; The Handmaid’s Tale, 1985) jatko-osaan Testamentit (Otava, 2019; The Testaments, 2019; suomentanut Hilkka Pekkanen; 496 sivua) innolla mutta hieman kauhuissani heti sen ilmestyttyä syyskuussa.

Luin ensin suomennoksen todella nopeasti, mikä olikin helppoa romaanin trillerimäisen pinnan vuoksi. Tapahtumat etenivät vauhdilla ja tuntui tärkeältä tietää, miten tässä käy. Tosin vähän tietysti hirvitti, jos loppu jääkin taas yhtä avoimeksi kuin ”Orjattaren tarinassa”. Sen jälkeen luin alkuteoksen The Testaments (Chatto & Windus, 2019; 419 sivua) hitaasti ja rauhallisesti, pysähdellen ja pohdiskellen, välillä myös suomennokseen vertaillen.

Trilleripinnan takana on kokonainen maailma. Se sama Gilead, jonka Atwood loi ”Orjattaren tarinassa”. The Handmaid’s Tale on yhden ihmisen kertomus, jossa on yhden henkilön näkökulma, ja tuo henkilö on orjatar. Kaikki muut hahmot sekä heidän roolinsa ja paikkansa — tädit, vaimot, martat, komentajat, silmät, enkelit, säästövaimot, tytöt — nähdään orjattaren näkokulmasta Gileadin hierarkkisessa ja autoritaarisessa yhteiskunnassa. Tässä tv-sarja eroaa kirjasta eniten.

Testamenteissa kertojia ja näkökulmia on yhden sijaan kolme. Näitä ”jälkisäädöksiä” ovat ”Ardua Hallin käsikirjoitus” ja kaksi numeroitua ”todistajanlausuntoa”: 369A ja 369B. Ne vuorottelevat koko romaanin ajan ja niissä liikutaan ajallisesti eri tahtiin. Lukija saa siis olla tarkkana.

On hankalaa kirjoittaa käsikirjoituksen tekijästä ja todistajanlausuntojen antajista kovin tarkasti tekemättä juonipaljastuksia. Sellaisia vältän kaikin keinoin aina, mutta ihan vähän henkilöistä on pakko paljastaa. Jos kirja on vielä lukematta ja haluat itse valaistua sivu sivulta niin kuin minä, lienee parasta lopettaa tämän tekstin lukeminen tähän.

Pukeuduin kaapuun. Mitä muuta olisin voinut tehdä?

Yksi kertojista on täti. Jos olet ”Orjattaren tarinaa” lukiessasi tai The Handmaid’s Talea katsoessasi pohtinut, miten kukaan nainen on voinut ryhtyä, päätyä, suostua sellaiseksi, jota Gileadissa sanotaan tädiksi, saat tästä testamentista siihen vastauksia. Yhden tädiksi päätyneen kokemusten ja muistojen kautta valaistaan myös monilta muilta osin Gileadin syntyä, joka ”Orjattaren tarinassa” jää vähintääkin fragmentaariseksi.

Samalla saadaan hyvinkin kattava kuva tätien elämästä. He asuvat luostarin kaltaisessa Ardua Hallissa ja muutenkin heidän elämänsä muistuttaa kovasti nunnien elämää, ainakin näin maallikon silmin; en tiedä, tuleeko nunnille sama mielikuva. He elävät hyvin askeettisesti, rukoilevat paljon, hoitavat sairaita, opettavat, auttavat äitejä ja lapsia. Heillä on tarkka vuorokausirytmi ja voimakas hierarkia. Heidän joukostaan myös nousevat helmitytöt, nuoret tädit, jotka lähtevät Gileadin ulkopuolelle käännytystyöhön. Gileadin muihin naisiin verrattuna heillä on paljon etuoikeuksia: he saavat lukea ja kirjoittaa.

Kun sitten sain selville, mitä Gileadissa oli muutettu, lisätty ja jätetty pois, pelkäsin menettäväni uskoni.
Jos ei ole koskaan uskonut lujasti johonkin, ei voi ymmärtää, mitä sellainen merkitsee. Tuntuu siltä kuin paras ystävä kuolisi; kaikki tärkeä palaa pois ja ihminen jää ypöyksin, tuntee joutuneensa maanpakoon, eksyneensä synkkään metsään. …
Kerroin Beckalle, mitä sisimmässäni tapahtui.
… Hän sanoi, että ihminen voi uskoa Gileadiin tai sitten voi uskoa Jumalaan, mutta ei molempiin yhtä aikaa.
…Pelkäsin salaa, etten voisi uskoa kumpaakaan. Halusin silti uskoa, mieleni kaipasi uskoa. Kuinka suuri osa uskosta syntyy pohjimmiltaan kaipauksesta?

Tädit määräävät Ardua Hallissa — kaikki julkiset ohjeet ja kannanotot toki annetaan komentajien nimissä, vaikka niiden lähde olisikin Ardua Hallin johtaja — ja he voivat liikkua suhteellisen vapaasti. Ardua Hall on myös naisten turvapaikka.

”… Within it, women must command. Except in extrem need, men must not pass the threshold of our allotted premises, not shall our methods be questioned. We shall be judged solely by our results.”

Atwood siis taustoittaa, kuinka Gileadin kaltainen autoritaarinen ja teokraattinen yhteiskunta luodaan ja saadaan pysymään koossa — vaikka koko ajan käydään sotaa, mikä selittää nuorten miesten vähyyden, ja elintarvikkeiden niukkuuden — kuvaamalla yhtä sitä ylläpitävistä rakenteista, tätien organisaatiota.

Kenties tärkein tätien tehtävistä on ilmiselvä, kun siitä lukee:

Sitten avasin lukitun oven ja pujottelin ohi sukulinja-arkiston salaisten kansioiden. On ehdottoman tärkeää pitää sekä virallisesti että tosiasiallisesti lukua siitä, kuka on sukua kenellekin. Orjatarjärjestelmässä perheen lapsi ei ehkä ole lainkaan sukua eliittiäidilleen tai edes viralliselle isälleen, sillä epätoivoinen orjatar tavoittelee hedelmöittymistä millä keinolla hyvänsä. On meidän tehtävämme pysyä selvillä tilanteesta, sillä sukurutsaiset suhteet on estettävä. Epälapsia on muutenkin jo liikaa.

Todistajanlausunnoiksi nimettyjen lukujen kertojat ovat tyttöjä, sittemmin nuoria naisia. Heistä vanhempi on elänyt Gileadissa lähes koko elämänsä, mutta muistaa hämärästi jotakin varhaislapsuudestaan jotenkin toisenlaisesta maailmasta, ja myös toisesta äidistä. Hänet on aivopesty Gileadin ideologiaan pelottavan tehokkaasti, enkä voi mitään sille, että mieleeni tulevat lapset todellisen maailman uskonnollisissa valtioissa ja sellaisiksi haluavissa — etenkin, kun Atwood on moneen kertaan todennut, ettei hänen dystopioissaan ole mitään keksittyä, vaan kaikki on joko tapahtunut joskus tai tapahtuu parhaillaan oikeasti.

Tytöllä on rakastava adoptioäiti, mutta miten käykään, kun tämä kuolee, ja tyttö tulee teini-ikään, joka Gileadissa on naimaikä.

Kuulin marttojen puhuvan keskenään, että joidenkin häiden edellä oli morsiamelle annettu rauhoittavia ruiskeita. Annostuksen piti olla tarkka, sillä pieni horjahtelu ja puheen puuroutuminen saattoivat johtua tunnekuohusta, olihan vihkitoimitus valtavan tärkeä hetki tytön elämässä, mutta jos morsian oli tajuton, ei vihkitoimitusta pidetty pätevänä.

Näiden lukujen kautta Atwood valaisee, millaisin keinoin Gileadissa — tai ylipäänsä totalitarismissa, olipa se uskonollinen tai ei — hallitaan lapsia ja nuoria, kuinka tytöistä tehdään vaimoja. Kokonaiskuva ankarasta, julmasta, sairaasta yhteiskunnasta kasvaa ”Orjattaren tarinassa” kerrotun päälle, rikastaa ja laajentaa sitä, sekä antaa vastauksia joihinkin sen avoimiksi jättämiin kysymyksiin. Puhkiselittämistä sen sijaan on turha pelätä, sillä Atwood luottaa lukijaan.

Myös Testamentit on siis naisten tarina. Gileadin sotilasdiktatuurissa valtaa pitävien miesten, komentajien, päähän ei tälläkään kertaa mennä ja siitä olen iloinen. Mikä mustuus, julmuus ja hulluus siellä vallitseekaan, en halua tietää.

Testamenteissa on sentään tavallisiakin miehiä, sillä nuorempi todistajanlausuntojen antajista ei asu Gileadissa, vaan Kanadassa. Hän elää aluksi tavallista nuoren elämää modernissa länsimaassa. Toki tuon maan rajanaapurina on Gilead, josta tulvii kauheita uutisia, johon liittyviä mielenosoituksia järjestetään taajaan, ja jonka ”lähetyssaarnaajia”, harmaapukuisia aina kahdestaan liikkuvia naisia, voi nähdä kaduilla.

Kertojien elämät ja tarinat risteävät aikanaan. Ensimmäisiä sivuja lukiessa heränneet arvailut ja ounastelut siitä, kuka kenties on tai ei ole joku ”Orjattaren tarinasta” tuttu, saavat vahvistuksensa. Romaani on viihdyttävän juonivetoinen ja hyvinkin nopealukuinen, mutten suosittele sen lukemista liian vauhdilla kuten itse ensilukemalla tein. Tai sitten sille kannattaa suoda (ainakin) toinen lukukerta.

Suurin ero ”Orjattaren tarinan” ja Testamenttien välillä on tunnelma. En väitä, että Testamentit olisi hauska kirja, mutta sen sijaan sanon, että The Handmaid’s Tale on läpikotaisin synkkä ja vakava romaani, jossa ei ole huumorin häivähdystäkään, ja jossa on toivoa ehkä pölyhiukkasen verran aivan lopussa. Se on pelottava ja ahdistava; Testamentit on toiveikkaampi, valoisampi ja lempeämpi. Siinä on jopa huumoria; jos ei muussa, niin tätien nimissä. Täysin eri maailmoista tulevien naisten kohtaamisissa on paikoin lähinnä tragikomiikkaa. Lisäksi keveyttä luovat kirjailijan silmäniskuiksi nimittämäni pienet vinkit ja vihjeet, sekä tietysti vaikkapa tällaiset (huonosti kääntyvät) sanaleikit:

”Astonishing,” I exclaimed. ”Not for nothing do we at Ardua Hall say ’Pen Is Envy.'”

Atwood ei olisi Atwood, jollei hän päättäisi klassikkonsa jatko-osaa samaan tapaan kuin sen, eli Gilead-tutkijoiden symposiumin kuvaukseen, tällä kertaa kolmannentoista, edellisellä kerralla kahdennentoista.

Tiedän, että suomentaja on joutunut tekemään työnsä liian nopeasti, koska suomennos on haluttu markkinoille samaan aikaan alkuteoksen kanssa. Ei hänellä ole ollut aikaa jäädä pitkiksi ajoiksi pohdiskelemaan erilaisia käännösratkaisuja, vaikka muutamassa kohdassa ajatus näyttääkin jääneen kiireen alle. En nosta tähän kuin yhden:

”Kun aika koittaa, valitsemme teille jokaiselle aviomiehen viisaasti yhdessä vanhempienne kanssa”, Estée-täti sanoi. ”Ei sitä tarvitse pelätä. Lukekaa vain läksynne ja luottakaa siihen, että vanhemmat ihmiset tekevät niin kuin on parasta. Silloin kaikki käy niin kuin pitääkin. Rukoilen sen puolesta.”

”We and your fathers and mothers will choose your husbands wisely for you when the time comes,” Aunt Estée would say. ”So you don’t need to be afraid. Just learn your lessons and trust your elders to do what is best, and everything will unfold as it should. I will pray for it.”

Muistutan, etteivät Gileadin tytöt osaa eivätkä saa lukea. Koulussa he kuuntelevat sekä piirtävät ja ompelevat, ja niitä läksyjä heillä on tehtävänä, ei luettavana. Tähän kytkeytyy mielestäni hauskalla tavalla kirjan ulkoasu, jossa eri kertojanäänet erottuvat myös kuvasymboleilla: tädin kynänkärjellä, Gilead-tyttären päähinepäällä ja vapaan tytön poninhäntäpäällä. Alkukielisessä teoksessa kahdesta jälkimmäisestä muodostuva kaksoiskuva koristaa myös kirjan sisäkansia, mutta suomenkielisessä kirjassa ei tätä ulkoasuseikkaa harmikseni toisteta.

Testamentit tuskin saavuttaa edeltäjänsä lailla klassikkoaseman, mutta mielestäni se on silti oikein hieno romaani.

atwoodeng

P. S. Ei minua haittaisi lukea Gileadista edelleen lisää: Millaista on marttojen elämä heidän omasta näkökulmastaan? Kuinka he onnistuvat kommunikoimaan ja auttamaan orjattaria pakoon? Entä onko ”säästöluokan” elämä yhtä säädeltyä kuin komentajien talouksissa elävien tai tätien? Kuinka heidät pidetään kurissa? Viedäänkö kaikki nuoret miehet sotaan ja niskoittelijoiden pojat kaikkein pahimpiin paikkoihin? Vai riittääkö tietämättömänä pitäminen — muut kuin eliitin lapset tuskin käyvät minkäänlaista koulua —  ja sen lisäksi ”pelastajaisten” ja muurilla roikuttamisen uhka? En silti usko, että jatkoa seuraa. Muuten kuin tv-sarjan muodossa.

Kun pieni jää suurten jalkoihin

Sota oli jättänyt jälkensä, mutta kesäisen pyhäpäivän kuumuudessa kaikki huolet ja menetykset olivat kuin pois haihtuneet. Hän katseli noita ihmisiä, jotka olivat kyllä vieraita, mutta eivät vihamielisiä. Eivät missään tapauksessa vihollisia. Vihaa synnyttivät vain heidän johtajansa ja ne, jotka rikastuivat ja hyötyivät vihasta.”

Virolaisen Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946 (WSOY, 2018; Pobeda 1946, 2016; suomentanut Jouko Vanhanen; 315 sivua) on synkästä aiheestaan helppolukuinen ja sujuva romaani. Samaan aikaan raskas ja herkkä teos kertoo pienestä pojasta, joka tutustuu Pobedalla ajelevaan setään sodanjälkeisessä Tallinnassa.

Nainen tiesi, ettei se loppuisi koskaan.

He tahtovat, että myisin mieheni ja jopa oman sisareni. Kenet vielä?

He ovat sulkeneet rajat ja lopettaneet sodan. Nyt on tarpeen luoda uusia vihollisia. Manipuloida, valehdella, vainota.”

Mistäpä voisi pikkupoika aavistaa, että hänet värvätään vakoilijaksi, että hän saattaa vaaraan niin takahuoneessa piileksivän isänsä, peräänantamattoman äitinsä kuin oopperalaulaja-tätinsäkin.

Poika koetti ratkaista, kuka puhui totta. Kieroiliko setä vai valehteliko täti? Kuka oli sankari ja kuka kansanvihollinen? Saattoiko toisen sankari olla toisen petturi?”

Lukiessani romaania eläydyin vahvasti päähenkilön, pojan, maailmaan — koin näkeväni aikuisten oudon maailman hänen kauttaan. Nyt jälkiajatuksissani aikuisten tekojen uhriksi joutuva poika rinnastuu pieneen Viroon, joka jää suurvaltojen valtapelien pelinappulaksi.

Osallistun tämän kirjan lukemisella ja tästä kirjoittamalla Reader, why did I marry him? -blogin Rakas Viro -haasteeseen.

rakas viro

Outo rikostarina oudosta maasta

Korealainen kuurupiilo (Atena, 2015; A Corpse in the Koryo; suomentanut Aura Nurmi) aloittaa James Church -kirjailijanimen taakse piiloutuvan, Kaukoidässä työskennelleen tiedustelualan ammattilaisen, Pohjois-Koreaan sijoittuvan dekkarisarjan nimeltä Tarkastaja O’n tutkimuksia.

Tarkastaja O on varsin sympaattinen tyyppi, joka omalla hiljaisella tavallaan kapinoi järjestelmää vastaan: ei kanna rinnassaan suuren johtajan pinssiä (onnistuisiko oikeasti valtion virassa?) ja lievittää stressiä pyörittelemällä sormissaan puun palasia — eri lajeja erilaisiin tilanteisiin, puuseppä-isoisää muistellen.

Mutta paljon muuta hyvää kirjasta ei voi sitten sanoakaan. Dekkariksi se on varsin tylsä. Aluksi toki viehättää kaiken absurdius ja suoranainen surrealismi: kytätään tienposkessa tuntikausia, että saataisiin kuvattua tiellä ajava auto, kunnes ilmenee, ettei kamerassa ollut filmiä; matkustetaan Manpon sijasta Sinmampooon, kaupunkiin, jota ei ole virallisesti olemassa; teekupillisen juominen estyy toistuvasti milloin keittimen, milloin veden puutteen, milloin jonkin keskeytyksen vuoksi.

Suomalaissilmin jossain määrin kiehtovaa on tietysti myös se, että (oletetun) rikoksen uhri on suomalainen, kansainvälisen atomienergiajärjestön tarkastaja, nimeltään Gustav. Kirjan alkuperäinen nimi viittaa siihen, että ruumis löytyy Koryo-hotellista, mutta suomennosnimi on kyllä parempi — melkoista kuurupiiloa tämä rikostarina on.

Juoni on mutkikas ja kummallisia käänteitä täynnä. Johtolangat ovat salaperäisiä, esimerkiksi sinne tänne ilmaantuvat siniset napit. Suomi-viittauksia piisaa: mustikkahillo ja ruisleipä, suomalainen tyttö nimeltä Lena, Keitele-järvi ja poliisi nimeltä Pikkusaari, joka melkein ilmaantuu paikalle.

Mutta:

”Mikään ei siis koskaan ratkea. Siinä on kyllä yksi mahtipontinen tekosyy.”