Muistan, että Helen Fieldingin Bridget Jones – elämäni sinkkuna* (1998) ärsytti minua aikoinaan. Taisin olla tiukkapipo. Sittemmin jatko-osa ja myös elokuvat ovat naurattaneet. Myös kolmas osa Bridget Jones – Mad about the Boy (Otava, 2013; suomentanut** Annika Eräpuro; 441 sivua) on hauska.
Bridget on jäänyt leskeksi neljä vuotta sitten.*** Se ei tietenkään ole hauskaa, mutta onneksi Bridgetin muut ongelmat eivät ole suuria, vaan pieniä ja hassuja. Hänellä ei ole toimeentulo-ongelmia eikä vakavia sairauksia; hänen lapsensa ovat terveitä, lastenhoitajansa täydellinen, ystävänsä ihania. Hän pystyy myös laihduttamaan huippuvauhdikkaasti.
Ystävät saavat Bridgetin etsimään uutta rakkautta. Hän liittyy netin deittipalveluihin ja Twitteriin, mutta löytyykö uusi onni lopulta kuitenkaan toyboyn muodossa?
Viisikymmentäyksivuotiaalla Bridgetilla on kaksi hyvin myöhäisellä iällä saatua lasta; nuorempi oli vain parikuinen Markin kuollessa. Leskeyttä lukuunottamatta hän on aivan ennallaan: sählää, myöhästelee, juopottelee, syöpöttelee, unohtelee ja koheltaa. Toki hän myös kaipaa Markia – etenkin nähdessään alati pojassaan tämän pienoisversion.
Olisiko Fieldingin pitänyt kirjoittaa tähän väliin osa, jossa Bridget on nelikymppinen perheenäiti? Minusta ei. Tämä laji toimii näin.
* Ei Bridget Jonesin päiväkirja niin kuin kirjan etuliepeessä lukee, vaikka alkuperäisteos onkin nimeltään Bridget Jones’s Diary.
**Dinah Washington, Mad About the Boy (YouTube); jos mietit, miksei kirjan nimeä ole suomennettu.
***Tuo ei ole juonipaljastus. Miten hän muuten muka voisi deittailla?
Tuulevin lukublogi 