Kuoleva mies seikkailee

Antti Tuomaisen edellisen romaanin jäljiltä olin vähän pettynyt, koska olin pitänyt aiemmasta tuotannosta niin paljon. Mies joka kuoli (Like, 2016; 300 sivua) on jälleen minua miellyttävää, loistavaa Tuomaista.

Romaanin minäkertoja Jaakko Kaunismaa on 37-vuotias haminalainen sieniyrittäjä, joka saa tietää pian kuolevansa myrkytyksen uhrina ilman, että elimistön tuhoutumista voidaan mitenkään estää, tietämättä vetääkö viimeisen henkäyksensä viiden minuutin vai viikon kuluttua. Heti lääkäristä palattuaan Jaakko päätyy todistamaan vaimonsa uskottomuutta ja tekee omat päätelmänsä. Samaan aikaan naapuritontille ilmaantuu kilpaileva sieniyritys.

Seurauksena on tragikoominen trilleri helteisessä Haminassa. Jaakon ja hänen vaimonsa bisnes ovat männyntuoksuvalmuskat eli matsutaket. Heillä on muutama työntekijä ja hyvät suhteet ostajiin Japanissa. Äkkiä kaikki on kuitenkin muuttunut: elämä on rajallinen, rakkaus ei kestä, yritys on vaarassa. Onnistuuko tajuttomuus- ja kipukohtauksia saava kuoleva mies pelastamaan firmansa ja mikä häntä siihen ajaa? Mihin hän panostaa ja mihin kykenee, kun aikaa on vähän eikä enää ole mitään menetettävää?

Koomisen ja traagisen yhdistäminen mustaksi huumoriksi on haastava laji, jossa Tuomainen onnistuu tällä kertaa erinomaisesti. Vain loppuratkaisu vei tarinalta kaikkein viiltävimmän terän.

Mainokset

Pettäjän tie

Tiina Lymin esikoisromaani Susi sisällä (Helsinki-kirjat, 2010) kertoo parisuhteen tuhosta. Täydellinen aviomies ja isä Vesa Virtanen paljastuu suuren luokan petturiksi. Tuula-vaimon maailma romahtaa. Lapset Ansa ja Petteri kärsivät paitsi vanhempien välirikosta myös siitä, ettei arki enää suju. Myös ystävät Sanna, Mauri ja Antero ajautuvat pariskunnan kriisin pyörteisiin.

Romaani perustuu näyttelijä-käsikirjoittaja Lymin samannimiseen näytelmään (kantaesitys 2009)  ja se näkyy myös romaanista. Useimmat kohtaukset on helppo kuvitella näyttämölle ja henkilöissä on estradin vaatimaa liioittelua. Kursivoidut osat, joissa Vesa selittää tilaansa ja tilannettaan, ovat kuin näytelmärepliikkejä. Nämä ominaisuudet tekevät romaanista visuaalisen ja dynaamisen, mutta samalla myös hieman käsikirjoitusmaisen. Etenkin Vesan viikko viltin alla Anteron sohvalla ja sen jälkeinen pakastinkohtaus ovat kuin suoraan näyttämöltä.

Susi sisällä on tragikoominen kuvaus unelma-avioliiton kulissien sortumisesta. Se kertoo rakkaudesta ja vihasta, syyllisyydestä ja petoksesta, anteeksiantamisen vaikeudesta ja kostonhalusta, masennuksesta ja toipumisesta. Se näyttää myös, miten aikuisten maailman romahtaminen vaikuttaa lapsiin. Tunnelmat vaihtelevat synkästä hilpeään ja surkeasta raivoisaan.

Dialogi sujuu, kuinkas muutenkaan, ja kohtauksesta toiseen edetään aikailematta, mutta romaanimaista otetta ei oikein löydy. Henkilöt ovat kukin yhden ominaisuuden edustajia; eivät kovin monisyisiä. Kirjoitustyyli viihdyttää ja yllättää, mutta jotain jää puuttumaan. Näyttämöllä tämä pitäisi nähdä. Tai elokuvana.