Avainsana-arkisto: trillerit

Suomalainen seikkailusarja aikuisille

Aina kun he sattuivat yhteen, piti kohta paeta jotakuta, joka tahtoi päästää heistä ilmat pihalle.

Markus Falkiilta on ilmestynyt toistaiseksi kaksi kevyttä, sujuvaa ja hieman vanhanaikaista viihderomaania, joita kutsun seikkailuiksi. Niissä on sopivasti jännitystä ja hieman romantiikkaa sekä mukavasti (kulttuuri)historiaa ja paljon matkailua. Kunnollisella rahoituksella näistä saisi valloittavan elokuva- tai tv-sarjan.

Profeetan soturit (Otava, 2018; 345 sivua) aloittaa sarjan, jonka päähenkilö on suomalainen Lähi-idän tutkija Tuomas Pyy. Hän saa Beirutin konferenssimatkallaan käsiinsä uskonnollisen käsikirjoituksen, joka aidoksi todistettuna olisi todellinen sensaatio. Beirutissa Pyy myös tutustuu italialaiseen tutkijaan Carla Contiin, jonka on kerran aiemmin ohimennen tavannut.

– Tahtoisitko julkaista kanssani käsikirjoituksesta kriittisen laitoksen, jos se löytyy? Ja muussa tapauksessa, kirjoittaa yhdessä siitä artikkelin, jossa julkaisemme valokuvat?

Käsikirjoitukselle olisi tietysti muitakin ottajia – erityisesti piilossa pitäjiä ja salaajia, sen verran poikkeuksellinen ja jopa vaarallinen se on – joten seikkailun, jolle Pyy ja Conti lopulta yhdessä päätyvät, teemana on matkustaminen käsikirjoituksen kanssa kohti turvallista säilytyspaikkaa.

Luonnollisesti tuolla matkalla on monta mutkaa. Jännittävä reissu, jolla käydään myös Suomessa Helsingissä sekä Tuomaan siskon kesämökillä, on viihdyttävää luettavaa ja osui kohdalleni juuri sellaiseen aikaan, kun tällaista nopealukuista viihdykettä tarvitsin.

Niinpä luin heti perään sarjan toisen osan Aleppon kirjurin (Otava, 2019; 347 sivua), jossa Conti ja Pyy päätyvät kansainvälisen antiikkikaupan laittomuuksien jäljille. Tarina alkaa tällä kertaa Istanbulista, jossa Carlan poikaystävä katoaa. Tämä on salaa ollut ostamassa laittomilta markkinoilta mahdollisesti hyvinkin vanhaa ja arvokasta tavaraa. Tällä kertaa oleillaan muun muassa Carlan vanhempien kodissa Venetsiassa.

Entä jos patsas oli todella muinaisbabylonialainen, tai heettien valtakunnan peruja? Se olisi upea löytö.

Näkökulma kirjoissa on on Tuomas Pyyn ja toinen päähenkilö Carla Conti nähdään ja koetaan hänen kauttaan. Pyy on subjekti ja Conti objekti, vaikka onkin vähintään yhtä aktiivinen toimija kuin Pyy. Voisikohan Falk jatkossa päästää lukijan myös Carlan ajatuksiin ja tunteisiin?

Tuon asetelman lievän häiritsevyyden lisäksi kirjastoammattilaista harmittaa myös se, että Pyyllä (ja/tai Falkilla) on hieman erikoinen käsitys Helsingin yliopiston kirjaston ja Suomen Kansalliskirjaston suhteesta.

Carla mietti. – Voiko yliopistonne kirjastoa käyttää vapaasti?
– Kyllä. Meillä on opiskelijakirjasto ja pääkirjasto, ja molempien hyllyssä olevia kokoelmia voi käyttää kuka vain.

He poistuivat Kaisa-kirjaston toiselta puolelta kadulle, ja Tuomas vei Carlan pääkirjaston eteen.

Todellisuudessa Helsingin yliopiston pääkirjasto, joka Pyylle on siis ”opiskelijakirjasto”, sijaitsee Kaisa-talossa. Pyyn pääkirjastoksi mieltämä Kansalliskirjasto on Helsingin yliopiston erillislaitos, joka kehittää ja tarjoaa kansallisia palveluja yliopistojen kirjastoille, yleisille kirjastoille, ammattikorkeakoulukirjastoille ja erikoiskirjastoille sekä edistää kirjastoalan kotimaista ja kansainvälistä yhteistyötä sekä tallettaa yhteistyössä julkaisualan toimijoiden kanssa kotimaisen julkaisutuotannon tutkijoiden ja muiden tarvitsijoiden käyttöön. Mutta fiktiotahan nämä viihdyttävät romaanit ovat ja siinä maailmassa voivat kirjastojen nimet ja suhteet olla toisin kuin todellisuudessa.

Markus Falk on aviopari Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan yhteinen kirjailijanimi.

alepkir

Risteily Välimerellä

Pauliina Susi sai viime vuonna Suomen dekkariseuran Vuoden johtolangan trilleristä Takaikkuna (Tammi, 2015). Seireeni (Tammi, 2017; 522 sivua) jatkaa samojen henkilöiden parissa mutta Helsingin sijaan läntisellä Välimerellä.

Leia Laine on siskonsa Ripsan kanssa tämän maksamalla viikon luksusristeilyllä Barcelonasta Marseilleen, Monacoon, Pompeijiin, Mallorcalle ja takaisin Barcelonaan. Siskoksilla on hyvin erilainen asenne elämään ja maailmaan. Huoleton ja puhelias Ripsa haluaa vain lomailla ja hurvitella, vakavamielisen ja pohdiskelevan Leian huomio kiinnittyy heti niin suomalaistelakalla rakennetun laivan muovisuuteen kuin laivahenkilökunnan olosuhteisiinkin.

Paitsi lievästi huono omatunto vaivaa Leiaa Takaikkunan tapahtumista johtuen myös jatkuva tunne siitä, että joku seuraa häntä. Eikä perusteetta. Koska lukija tietää sen paljon ennen Leiaa, on kirjassa vähemmän jännitystä kuin dekkarilta toivoisi. Leiaa huolettaa myös kotiin yksin jäänyt Viivi-tytär ja siihenkin on syynsä — jälleen lukijan tieten, mutta Leian ei.

Varsinainen jännitys nouseekin toiselta alukselta, pikkuruiselta purkilta, jolla 11-vuotias syyrialaistyttö vanhempineen muiden pakolaisten lailla yrittää selviytyä hengissä ihmissalakuljettajien ja meren armoilla. Kontrasti niin kaikkia mahdollisia palveluita kuin nöyristelevää 24/7-henkilökuntaakin tarjoavan 5000 matkustajan huviristeilijän ja jätösämpärinlemuisen, väkivallalla hallitun, ränsistyneen pakolaispaatin välillä on räikeä.

Romaanilla on pituutta hieman liikaa. Enimmäkseen se johtuu siitä, että kirjailija sortuu toisinaan esitelmöimään danbrowntyyppisesti henkilöidensä suulla eli kirjoittaa Leian ja Marinan, laivatuttavuuden, joka on aivan muuta kuin päältä näyttää, paasaamaan hieman liioitellen. Globaali eriarvoisuus tulee kyllä oikein hyvä esille muutenkin, rautalangasta vääntämättä.

Teoksen aihe on ajankohtainen ja kiinnostava niin kuin Takaikkunankin. Leia Laine on dekkarigenressä mukavan erilainen päähenkilö, josta luen oikein mielelläni vielä lisää — vaikka hän vähän paasaisikin.

 

Naisia joen mutkassa — dekkariviikko 2017: 1

Paula Hawkinsin Tummiin vesiin (Into the Water, 2017; suomentanut Antti Autio; 415 sivua) alkaa, kun pikkukaupungin joesta löytyy Nel Abbotin ruumis vain vähän aikaa sen jälkeen, kun sieltä on nostettu kuollut teinityttö Katie, joka oli Nelin tyttären Lenan paras ystävä. Onko Nel pudonnut, hypännyt vai työnnetty jokeen, joka kiehtoi häntä suuresti? Miksi Katie päätyi jokeen?

Nelin sisar Julia, joka käyttää nimeä Jules, tulee paikalle pitääkseen huolta sisarentyttärestään, jota ei ole koskaan tavannut. Nuoruudessa tapahtuneiden asioiden vuoksi hän ei ole halunnut edes puhua Nelille, saati tavata tätä. Joki pelottaa Julesia siinä missä se kiehtoi Neliä. Nel kirjoitti kirjaa kaikista niistä naisista, jotka jokeen ovat päätyneet — aina noitina ns. uittotestiin joutuneista alkaen. Siitä pikkukaupungissa ei pidetty.

Paula Hawkinsin Nainen junassa osoitti, että kirjailijalla on hallussa keinot kertoa tarinaa monesta eri näkökulmasta, purkaa juonikiemuroita auki vähä vähältä ja näyttää että todellisuus voi olla eri henkilöille erilainen. Siinä hän on hyvä myös nyt: salaisuudet paljastuvat vähä vähältä, jokaisella on oma näkemyksensä totuudesta ja kokonaisuus muodostuu pienistä paloista, joiden yhteensovittelu voi olla varsin väkivaltaista.

Romaanissa on lukuisia kertojia — luvut on otsikoitu heidän nimillään ja kerrotaan heidän kannaltaan, osa minä-muodossa, osa hän-kerrontana; lisäksi Jules ”puhuu” Nelille — ja kestää aikansa ennen kuin tietää, kuka on kuka ja miten he liittyvät toisiinsa. Tekniikka on koukuttava ja tarjoaa perusdekkaria (jos sellaisia edes on) haastavampaa luettavaa. Tarina ei ole kaunis, mutta kiehtova se on. Henkilöt ole järin mukavia, mutta kiinnostavia kyllä salaisuuksineen, muistoineen, pelkoineen ja toiveineen.

 

Yöpöydän kirjat emännöi tämänvuotista dekkariviikkoa. Tällä tekstillä olen mukana Maanantaitempauksessa. Lue myös muut päivän postaukset:

dekkariviikko17