Koti jota ei ole

Kannamme sisällämme jokaista kotia, niitäkin, joita ei enää ole, jotta meillä olisi jotain, minne palata.

Emmi Itärannan kolmas romaani Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020; 381 sivua) tapahtuu vuonna 2168. Maapallo on lähes asuinkelvoton, mutta ihmisasutus on levittäytynyt teknologian avulla muille taivaankappaleille.

Kirjan tulevaisuuskuva on synkkä, sillä ihmiskunta on edelleen yhtä itsekäs kuin ennenkin. Silti jotkut ajattelevat toisin:

Merkitystä on sillä, olemmeko valmiita tekemään hidasta ja vaivalloista ja turhauttavaa työtä asioiden parantamiseksi vähä vähältä. Vaikka tiedämme, ettemme tule näkemään sen tuloksia. Vaikka toiset kyseenalaistavat sen mielekkyyden. Se määrittelee, keitä olemme.

Romaanin päähenkilö Lumi Salo on syntynyt Maassa, jossa hänen vanhempansa edelleen sinnittelevät, mutta asunut sittemmin muun muassa Maan Kuussa ja parilla keinotekoisella planeetalla puolisonsa Solin kanssa. Lumi on parantaja ja Sol kasvitieteilijä. Solin analyyttiset aivot eivät välttämättä tunnista tai tunnusta Lumin merkillisiä taitoja eikä Lumi toisaalta aina ymmärrä tutkijan maailmaa ja maailmankuvaa.

Kirjassa Lumi puhuu Solille kirjoittamalla tälle – ensin sähköisiä viestejä ja sitten perinteiseen vihkoon – ja niin syntyvät Kuunpäivän kirjeet:

Siitä lähtien olen kuljettanut sinut kanssani kaikkialle, Sol, rakentanut sanoista sen maiseman, jossa kuljen, jotta se olisi myös sinun ulottuvillasi. Voin puhua sinulle silloinkin, kun et kuule, tarvitsematta pelätä, että sanat katoavat avaruuteen, mistä niitä ei poimi kukaan.

Tai niin ajattelin ennen.

Sillä myönnän, että pelko on huomaamatta asettunut minuun…
… En ehkä tapaa sinua enää, en ojenna sinulle tätä kirjaa, jota ole kantanut taivaankappaleelta toiselle. Ajelehdit etäällä, ja välissämme on tyhjää avaruutta.

Kuunpäivän talo on Lumin ja Solin yhteinen mielikuvakoti, jota he rakentavat ja muokkaavat mielikuvituksessaan mieleisekseen, millaiseksi vain.

Kun suljen silmäni, olen Kuunpäivän talossa. Siellä huoneet aukeavat vaitonaisina ja puutarha odottaa. Minua, sinua. Meitä, joiden ajatukset ovat sen ainoa koti, aivan kuten sekin on ainoa koti meidän yhteisille ajatuksillemme.

Romaanissa he ovat yhdessä vain Lumin muistoissa, sillä teoksen tapahtumien ajan Sol on koko ajan kadoksissa.

Jokaisessa maailmassa kadotamme toisemme, ja löydämme toisemme, ja kadotamme toisemme jälleen.

Itärannan luoman tulevaisuuden lohduttomuudessa on pakahduttavaa kauneutta, sillä hän kirjoittaa jälleen upeasti luoden kuvan kaukaisesta ja ihmeellisestä maailmasta, jossa on lopulta kumman paljon tuttua – vaan ei turvallista.

Miten näin surullinen kirja voikin jättää niin onnellisen olon.

Aikamatkailija

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon tänä vuonna voittanut Marisha Rasi-Koskinen on kertonut kirjoittavansa kieli ja rakenne edellä ja miettivänsä vasta sitten kenelle kirjoittaa. Auringon pimeä puoli -romaani (WSOY, 2019; 369 sivua) sopii nuorille ja aikuisille. Sen päähenkilö Emilia on kirjassa 16-30-vuotias, mutta näkökulma on enemmän teini-ikäisen kuin aikuisen.

Useimmiten aikuiset suojelevat lapsia siltä mitä pelkäävät itse. Eivät vain kivulta ja väkivallalta niin kuin heidän pitääkin, vaan siltä tosiasialta, että kipua ja väkivaltaa on, ja ihmisiä ja eläimiä jotka kärsivät niistä. Että maailmassa on sotia, eikä se ole mikään tasa-arvoinen paikka, että halpa on halpaa siksi, että joku jossain kaukana tekee työt puoli-ilmaiseksi. Sillä tavoin he suojelevat enemmän itseään, jos eivät muulta niin viattomuuden menetyksen surulta. Lapset saavat kuitenkin tietää, tavalla tai toisella maailma opettaa sen heille ja voi olla, että se kaikki haavoittaa heitä silloin vielä enemmän.

Romaani sijoittuu lähitulevaisuuteemme. Emilian ja hänen isoisänsä koti on Voiton Kaivoksen eristyneessä totalitaarisessa yhteisössä, jossa he asuvat pienessä omakotitalossa suurten kerrostalojen varjossa. Pihavaja, johon Emilian nuori äiti sisusti itselleen kesähuoneen, on pidetty lukossa koko Emilian elinajan eli siitä asti, kun hänen äitinsä kuoli.

Kaivoksen väki on kaikin tavoin täysin erillään muusta maailmasta eikä tiedä siitä mitään. Koulussa opetetaan Kaivoksen omia oppiaineita. Mielenosoitukset ovat pakollisia ja niissä ylistetään johtajaa. Vain harvat käyvät joskus läheisessä Tehdaskaupungissa — Emiliakin, sillä hän ei käy Kaivoksen omaa koulua, vaan tenttii tavallista koulua yksityisesti. Autonomista Kaivosta hallitsee salaperäinen Johtaja. Hänen käskynsä ovat laki ja hänen valtansa on absoluuttinen.

Hänen karismansa oli ilmeinen. En enää ihmetellyt niin paljon miksi koko kaivoksen väki seurasi häntä onnellisena ja kyseenalaistamatta hänen puheitaan. Hänen heleässä naurussaan oli jotain hypnoottista. Sitä paitsi voittajan puolelle on aina ollut helppo siirtyä. Kun vastarinnan mahdollisuus ja onnistumisen todennäköisyys lähenevät nollaa, on helpointa uskoa olleensa itsekin väärässä.

Isoisän päätettyä vihdoin avata pihamökin Emilia löytää sieltä vanhan piirustuksen, joka näyttää esittävän häntä itseään. Miten se voisi olla mahdollista? Kuka piirustuksen on tehnyt ja milloin? Kun Emilia Kaivoksen vuosijuhlapäivänä sukeltaa ystävänsä Mitekin kanssa kaivoksen kuiluihin, hän joutuu aikamatkalle menneisyyteen. Onko hänellä mahdollisuus muuttaa jo tapahtunutta?

”Jos matkustaisin ajassa, olisin ollut siellä koko ajan, niinkö?”
”Niin. Jos olisit käynyt menneisyydessä, niiden ihmisten, jotka olet tavannut, pitäisi muistaa se.”

Aikamatkailu on kiehtova mutta vaikea haaste ainakin minun aivoilleni, jotka eivät oikein taivu ajattelemaan neljättä ulottuvuutta. Rasi-Koskinen sen sijaan selviytyy enemmän kuin kunnialla vähitellen avautuvan juonensa ajallisesti haastavista kiemuroista. Kaikkein ilmiselvimmän henkilöllisyyteen liittyvän vihjeen sentään hoksasin, mutta muuten koin monta yllätystä.

Auringon pimeä puoli pakenee tarkkarajaisia lajityyppimäärittelyjä eikä päästä lukijaa helpolla, muttei vauhdikkaan ja tiheätunnelmaisen seikkailun lukeminen silti liikaakaan vaadi.

 

 

 

 

 

Kuilun partaalla

Kun ihminen saa lupauksen, sen muistaa.

Emma Puikkosen Lupaus (WSOY, 2019; 299 sivua) sijoittuu lähitulevaisuuden Suomeen. Se on kauniisti kirjoitettu romaani äidinrakkaudesta ja ilmastoahdistuksesta.

Kättelyitä, vakavia katseita: me tiedetään tämä ongelma. Ja silti: kaikki mikä oli rakennettu oli jo rakennettu, tehtaat louskuttivat akkuja ja matkapuhelimia ja tietokoneita ja ahmivat energiaa, kaikki tiesivät, että öljyä oli vielä, kyse oli vain siitä, kuka sen kehtasi käyttää, kaikki maat halusivat työtä omille ihmisilleen, työtä ja helppoa ruokaa, kaikkeen siihen oli oikeus. Keneltäkään ei voinut ottaa pois.

Pääministerin nimi on Rahim ja sadetta on jatkunut neljättä kuukautta.

Meidät on säädetty niin, että keskitymme siihen, mikä on lähellä ja meille tärkeää. Emme pysty katsomaan kuiluun, jota kohti kuljemme, emme pysty liikkumaan sen reunalla.

Rinnan kuilun partaalla eläminen saa tilaamaan bunkkerin ja mylläämään sen alta perintötalonsa puutarhan. Hän haluaisi luvata tyttärelleen Seelalle saman, minkä isä lupasi hänelle aikoinaan: pelastaa hänet aina. Rinnan tilannetta ei helpota Robert-veljen katoaminen Grönlannissa.

Rinnakkaistarinallinen, fantansiankin puolella piipahtava, omaääninen romaani kuvaa limittäin mielenjärkyntää ja yhteiskunnallista muutosta vääjäämättömän edessä.

…minut pelastetaan aina, ajattelin, minä pelastan lapseni ihan aina, tätä ei tapahdu, ei minulle eikä kenellekään muulle, me teemme jotain, emme vain matkaa hymyillen mainoslaulujen soidessa kohti valtavaa kuoppaa.
Minä lupaan, niin me emme tee.

Mutta niin me kuitenkin teemme.

Puikkonen kirjoittaa vakavasti, mutta tunteiden ja tunnelmien kautta, ei luennoiden. Merkittävän roolin runsaassa romaanissa saavat Seelan ja Rinnan yhdessä sepittämät sadut.

Kun ihminen poistuu maisemasta, alkaa pieni siemen asfaltin raossa itää.

Se on lohdullista.