Tuhon tiellä

Kun aika loppuu (WSOY, 2015; 215 sivua) on Elina Hirvosen kolmas romaani. Eletään noin vuotta 2030 Suomessa ja Somaliassa. Tarinan keskiössä on suomalainen ilmastonmuutostutkija Laura — nainen tilanteessa, jota kukaan ei uskalla edes kuvitella omalle kohdalleen: oma lapsi mahdollisena joukkosurmaajana.

Lauran poika Aslak on aina ollut erilainen ja siksi eristetty ja eristäytyvä. Ainoan lapsuudenystävän muutettua pois hän linnoittautui ensin omaan huoneeseensa ja sittemmin avun ulottumattomiin mummoltaan vapautuneeseen yksiöön, jossa elää netin kautta. Sieltä hän uskoo löytäneensä kaltaisiaan.

Lauraa kalvaa syyllisyydentunne sekä omasta että koko ihmiskunnan puolesta. Se, ettei hän osannut auttaa poikaansa, rinnastuu siihen, ettei hänen tutkimuksellaan ja opetuksellaan ole ollut merkitystä. Aika loppuu niin pojalta kuin maailmaltakin.

Lauran tytär Aava työskentelee lääkärinä Somaliassa maailman suurimpien ongelmien — äärimmäisen köyhyyden ja väkivallan — keskellä. Hän kokee toivottomuutta, mutta tekee silti parhaansa maailmanlopun edellä.

Hirvonen kirjoittaa siitä, että aika loppuu. Ei siitä, jos niin käy. Romaani ei silti ole kyyninen. Usko maailman pelastumiseen on ehkä mennyt, mutta ihmiset voivat silti jäljellä olevan ajan lievittää kärsimystä eivätkä lisätä sitä.

Mainokset

Finlandia-voittaja ajatteluttaa

kansikuva

Jussi Valtonen voitti vuoden 2014 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon lavealla romaanillaan He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014; 559 sivua). Romaani on raskas monin tavoin: runsas, tärkeä, vakava ja yksityiskohtainen. Laaja teos on kuin monta romaania — teemoinaan ei sen enempää kuin fanatismi, medikalisaatio, oikeudenmukaisuus, tieteen vapaus, tutkimusetiikka, ydinperheen kriisi, yksilönvapaus ja yksityisyydensuoja — yhteenkiertyneinä.

Tarina alkaa Helsingissä 1990-luvulla ja loppuu Baltimoressa lähitulevaisuudessa. Keskushenkilöitä ovat neurotieteen professori Joe Chayefski ja hänen lyhytaikainen entinen vaimonsa Alina sekä heidän poikansa Samuel, jota Joe ei ole tavannut sitten varhaislapsuuden. Henkilökuvaus on kauttaaltaan taitavaa — perusteltua, taustoitettua ja päähenkilöiden osalta sisältäpäin nähtyä.

Vaikka romaani on älykäs ja kertoo tiedemaailmasta ja tutkijoista, se ei ole lainkaan vaikealukuinen, vaan mukaansatempaava sekoitus kehityskertomusta, ihmissuhderomaania ja jännitystarinaa mausteinaan kuvaukset kulttuurien tragikoomisisista yhteentörmäyksistä niin kotona kuin työpaikallakin, puolivahingossa alkaneen parisuhteen lohduttomasta puhumattomuuden kierteestä, kuilusta vanhempien ja heidän teini-ikäisten lastensa maailmojen välillä, tiedeyhteisön sisäisestä kilpailusta ja valtapelistä ja paljosta, paljosta muusta.

Elämmekö me jo tässä dystopiassa, jonka Valtonen vakuuttavasti vyöryttää esille: aivoja muokkaavat lääkeaineet, ajatuksemme ja mielitekomme tunnistavat älylaitteet, markkinoiden valta yli tieteen ja etenkin siitä julkaistavien tulosten, kyvyttömyys kuunnella ja keskustella oman totuuden toitottamisen sijaan? Alistuuko, taantuuko ihminen pörssiyhtiöiden tuotteiden — lääkkeiden, laitteiden, pelien ja mediasovellusten — halukkaaksi koekaniiniksi?

Tätä romaania voi takuuvarmasti sanoa ajatuksia herättäväksi.

Nuorten dystopian pauloissa — hetken

kansikuva

Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia (WSOY; The Hunger Games; suomentanut Helene Bützow) on yksi viime vuosien menestyneimmistä nuorille suunnatuista kirjoista/sarjoista. Ensimmäisen osan eli Nälkäpelin luettuani en pidä sitä ihmeenä, vaikka kyseessä on dystopia. Ja olisiko utopistinen kuvitelma tulevaisuudesta edes uskottava? Ehkä ei. Nälkäpelin kuvaaman maailman voin kuvitella toteutuvan, vaikken sitä toivo.

Eletään tulevaisuudessa, jossa kaikkien mahdollisten katastrofien tuhoaman USA:n raunioille on syntynyt Panem, valtio, jonka pääkaupunki Capitol pitää vyöhykkeisiin jakamaansa muuta maata kurissa, nälässä ja nuhteessa mm. vuotuisen Nälkäpelin avulla. Julmassa tosi-tv-ohjelmassa, jota kaikkien on pakko katsoa, kunkin vyöhykkeen arvalla valitut nuoret osallistujat — poika ja tyttö — taistelevat kuolemaan saakka karuissa luonnonolosuhteissa. Päähenkilö on itsenäinen ja voimakastahtoinen 16-vuotias Katniss Everdeen, joka ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa.

Teos on helppolukuinen, sujuva ja jännittävä, mutta myös väkivaltainen, ontto ja pinnallinen. Henkilöt jäävät pelinappuloiksi niin kuin Capitol halusikin. Syvyyttä kirjasta ei oikein löydy, vaikka se jossain määrin pyrkiikin herättämään ajattelemaan sellaisia suuria asioita kuin arvot joille yhteiskuntamme rakentuu sekä ihmisyyden ja ihmisarvon määrittely; samoin kuin kysymään, mihin maailman peliytyminen, teknologistuminen ja viihteellistyminen meitä mahdollisesti on viemässä.

Lyhyestä alkuinnostuksesta toivuttuani tuskin tartun trilogian muihin osiin, vaikka tämä omalla omituisella tavallaan kestokseen koukuttikin.

(Poikkeus: Kirjan tarjosi Elisa Kirja, josta latasin sen luettavaksi tabletilla. Luen hyvin harvoin e-kirjoja, mutta ongelmia ei ollut.)