Kevyesti traagista

Olin ollut yksin kovin kauan. Tarvitsin rinnalleni jonkun, joka auttaisi minua pärjäämään äidin kanssa. Miksei minulla ollut ketään, joka olisi auttanut minua pärjäämään äidin kanssa? Kuka hyvänsä olisi kelvannut.

Olin jostain syystä — enkä vähiten kirjaston kyseenalaisen lajityyppimäärittelyn ”rakkaus” ansiosta — saanut sen ennakkokäsityksen, että Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018; Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017; suomentanut Sari Karhulahti; 431 sivua) olisi romanttinen romaani eli nykytermein niin sanottua chick-litiä. Luen sitä aika harvoin, mutta olin myös siinä uskossa, että romaani kannattaa lukea.

Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin.

Kyllä lukeminen ehdottomasti kannattikin, mutta lajityyppimäärittelyjä tämä romaani pakenee. Kirja on kirjoitettu kepeällä tyylillä, mutta kertoo traagisesta ihmiskohtalosta. Surullinen ja järkyttävä tarina pystyy olemaan uskottavasti myös humoristinen samalla, kun siihen piiloutuu jännityskertomuksen aineksia.

Minulle valkeni, että elämäni oli epäonnistunut. Katastrofi. Sen ei pitäisi olla tällaista. Kenenkään elämän ei pitäisi. Ongelmallista oli se, etten yksinkertaisesti keksinyt, miten voisin korjata tilanteen.

Kolmekymppinen Eleanor Oliphant on yksinäinen konttoristi, joka on järjestänyt elämänsä kulkemaan tarkasti tiettyä kaavaa noudattaen. Työviikko kuluu työtä tehden ja viikonloppuisin pizza ja vodka vaivuttavat naisen lähes koomaan. Paras ystävä on viherkasvi, sillä Eleanor ei oikein osaa olla ihmisten kanssa. Miksi hän ei elä, vaan on vain olemassa? Mitä Eleanorille oikein on tapahtunut?

Siitä kannattaa ottaa selvää lukemalla tämä hirvittävän hurmaava kirja.

 

Äiti ja tytär puhuvat toistensa ohi

Kuopion kaupunginteatterin syyskauden ensimmäinen ensi-ilta oli Maria-näyttämöllä esitetty Ingmar Bergmanin draama Syyssonaatti (Höstsonaten, 1978: suomentanut Jukka-Pekka Pajunen), jonka moni muistanee Ingrid Bergmanin ja Liv Ullmanin tähdittämänä elokuvana. Kuopiossa ohjaus on Olli-Matti Oinosen ja rooleissa nähdään Annukka Blomberg pianisti Charlotte Andergastina, Katri-Maria Peltola hänen tyttärenään Evana, Ari-Kyösti Seppo Evan puolisona Viktorina ja Sari Harju Helenana, pienessä roolissa Evan sairaana sisarena.

Charlotte on maailmankuulu pianisti, joka on viettänyt elämänsä maailman konserttisaleja kiertäen. Tytär Eva on nainut papin ja saanut tämän kanssa pitkän odotuksen jälkeen pojan, joka on kuitenkin kuollut tapaturmaisesti nelivuotiaana. Nyt Eva hoivaa sisartaan Helenaa, jonka on pari vuotta aiemmin hakenut pois laitoksesta. Äitiään tyttäret eivät ole tavanneet seitsemään vuoteen eikä Charlotte koskaan nähnyt tyttärenpoikaansa.

Eva saa kuulla äitinsä pitkäaikaisen miesystävän kuolleen ja kutsuu tämän luokseen pappilaan. Hän ei odota äitinsä välttämättä edes lukevan kirjettä ja yllättyy, kun tämä päättää vastata kutsuun. Jälleennäkeminen vaikuttaa aluksi mieluisalta, vaikka onkin jäykkä, etäinen ja täynnä kätkettyjä ajatuksia ja tunteita. Helenan läsnäolo on Charlottelle ikävä yllätys, mutta tämä on innoissaan tavatessaan äitinsä.

Katri-Maria Peltola tekee vakuuttavan roolityön Evana. Valokuva: Sami Tirkkonen

Charlotte on etukäteen päättänyt jaksaa neljä päivää, mutta jo ensimmäisenä yönä kulissit alkavat rakoilla, ja toisena naamiot riisutaan — osittain viskin voimalla — kokonaan. Eva purkautuu käytännössä äidittömästä lapsuudestaan, joka teki hänestä kyvyttömän rakastamaan. Kun äiti harvoin oli paikalla, tämä ei oikeasti nähnyt tytärtään, vaan ikään kuin esitti äitiä.

Charlotte vastaa vetoamalla omien matemaatikkovanhempiensa tunnekylmyyteen lapsiaan kohtaan ja siihen, että pystyy siksi kokemaan tunteita vain musiikin kautta, tulkitsemalla säveltäjien nuoteiksi kirjoittamaa tuskaa tai rakkautta soittamalla pianoa.

Naiset puhuvat kuitenkin toistensa ohi. Heidän monologinsa ovat pitkiä, mutta he kuuntelevat vain omaa ääntään, eivät toisiaan. Yläkerran kamarissaan Helena kuulee niin sisarensa vihan ja katkeruuden kuin äitinsä huonon omantunnon ja toteutumattoman halun osata rakastaa, mutta hänellä ei ole ääntä eikä voimaa. Taustalla haahuilee lempeä Viktor, joka ei mahdu vaimonsa ja tämän äidin väliin, vaikka matkaa on halatessakin puoli metriä, ja tavallisesti tuhansia kilometrjä.

Tunnelma on tiheä, tarina vakava, patoutuneitten tunteiden voima suuri. Onko kaikki lopullisesti rikki vai voiko äiti-tytär-suhteen vielä jotenkin korjata?

Blomberg ja Peltola tekevät upeat roolisuoritukset vahvoina mutta särkyneinä naisina, Seppo on pääosin taitava, mutta artikuloi paikoin paitsi epäselvästi myös koomisen teatraalisesti, Harjun lähes statistinen osa ei anna erityisiä mahdollisuuksia. Ohjaus ja lavastus korostavat irrallisuuden ja erillisyyden teemaa: henkilöt eivät kohtaa samalla tasolla, vaan yleensä yksi istuu ja toinen seisoo tai molemmat seisovat, mutteivät kasvokkain, vaan toisen selälle puhuen, tai puoliksi kääntyneenä, aina toistensa ohi. Myös puvustus alleviivaa sitä, että Charlotte ja Eva elävät aivan eri maailmoissa.

Esitys on hyvin intensiivinen. Ensi-illan pienet töksähtelyt maratonmonologeissa siloutunevat esitysten myötä ja sanojen muistamisen helpottuessa niihin ilmaantunee vielä lisää tunnetta.

Ensi-ilta oli 8.9.2018. Lavastus Sari Paljakka, puvustus Marja Uusitalo, maskeerauksen suunnittelu Kaija Ilomäki, äänisuunnittelu Kati Koslonen, valosuunnittelu Juho Itkonen.

Annukka Blombergin Charlotta on samaan aikaan kova ja hauras kuin näyttämön flyygelin kansi. Valokuva: Sami Tirkkonen

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.

Selviytyjän tarina

Maarit Verronen on aivan omanlaisensa kirjailija. Varjonainen (Tammi, 2009) on reaalimaailman verrosta, kauempana niin sanotusta suomikummasta kuin moni aiempi teos. Silti siinä on samaa hyytävää outoutta kuin monissa aiemman tuotannon teoksissa kuten Karsintavaihe (2008), Luolavuodet (1998) tai Pimestä maasta (1995).

Minäkertoja Varjonainen Aino/Anni, tai mikä hänen nimensä nyt sitten onkin, on maanpakolainen vailla henkilöllisyyttä. Sattuma (Estonian uppoaminen) johdattaa hänet tavoitellun Ruotsin sijasta Suomeen, jossa hän alkaa luoda itselleen uutta henkilöllisyyttä. Hänellä on tarve elää eikä vain olla olemassa, ja saadakseen haluamansa hän on valmis mihin tahansa.

Teksti on tyylillisesti helppoa lukea, mutta tunteiden tasolla ei. On kummallista ihailla, miten neuvokkaasti Aino/Anni selviää tilanteesta kuin tilanteesta: löytää asuinpaikan, selvittää lakiasioita, vaihtaa henkilöpapereita, hankkii miesystävän ja melkein perheen, oppii mitä tahansa nopeasti jne., ja samalla järkyttyä hänen keinoistaan.

Aino/Anni on sopeutumisen mestari ja erittäin monitaitoinen nainen, joka ei epäröi tarttua tilaisuuteen eikä kaihda mitään keinoja saavuttakseen tavoitteensa. Hän ei kuitenkaan ole tunteeton, vaan on oppinut/opetellut/opetettu piilottamaan tunteensa. Hän tekee jokaisen ratkaisunsa vain järjellä, konemaisesti.

Varjonainen on ajatuksia herättävä teos.

• Näinkö helposti identiteettivarkaus onnistuisi myös oikeasti?
• Yhtä yksinkertaistako olisi huijata itselleen uusi elämä toisten kustannuksella?
• Tällaisiako ihmisiä tähän maailmaan tarvitaan?

Tunteitahan usein pidetään toisarvoisina, vähemmän tärkeinä kuin järkeä. Sanotaan, että päätökset on tehtävä järjellä eikä tunteella.

• Toimiiko tunteet ja järki -kahtiajako?
• Kannattaako tunteet työntää syrjään, torjua ja piilottaa?
• Miten meidän kävisi ilman tunteita?

Varjonaisella on tunteet, mutta hän ei anna niiden vaikuttaa päätöksiinsä. Hän onkin robottimainen, epäinhimillisen ylirationaalinen, pelottavan määrätietoinen.