Alice Munro taitaa novellin. Sen osoittaa taas kerran todeksi uusin suomennos Liian paljon onnea (Tammi, 2010; Too Much Happiness, 2009, suom. Kristiina Rikman).
Novelli on paitsi hieno myös vaikea laji, jossa jännite on synnytettävä nopeasti, henkilöt hahmoteltava tarkoin vedoin ja juoni pidettävä aisoissa. Hyvä novelli jää kestonsa lyhyydestä huolimatta ”soimaan” lukijan päähän, synnyttää ja kypsyttää ajatuksia: miten yksi pieni valinta voi muuttaa koko elämän, kuinka jostakin ylitsepääsemättömän kamalasta voi selviytyä, miten ihminen löytää itsensä omituisemmasta tilanteesta kuin olisi koskaan voinut kuvitella, kuinka merkityksellinen voi olla ohikiitävä hetki.
Pidin vähiten kokoelman päättävästä laajasta niminovellista, jonka päähenkilö on matemaatikko-kirjailija Sofja Kovalevskaja. Novellista huokuu, että Munro on ollut innoissaan henkilöstä, mutta itse en samaan tunnelmaan päässyt. Muut yhdeksän novellia sen sijaan ovat henkeäsalpaavan loistavia, erityisesti ”Ulottuvuuksia”, ”Vapaat radikaalit” ja ”Punanaama”.
Niiden ihmiset ovat tavallisia ja pääosin myös heidän elämänsä. Munro valottaa hetkiä heidän elämästään. Ne ovat usein väkivaltaisia tai muuten vaikeita tapahtumia, jotka vaikuttavat koko elämään. Joskus tuo tapahtuma on syntymä, kuten ”Punanaamassa”, joskus kuolema niin kuin ”Ulottuvuuksissa”, joskus täpärä pelastuminen niin kuin ”Vapaissa radikaaleissa”.
Suosittelen. Rikmanin suomennos on laatutyötä, niin kuin aina.
Tuulevin lukublogi 