Dekkariviikko 2020: Luopiot

Luopiot (Bazar, 2020; 316 sivua) on Tomas Gadsin Ryhmä Halme -sarjan toinen osa. Turun liepeillä tapahtuvan henkirikoksen jäljet ulottuvat venäläiseen lastenkotiin.

Rikos on se, johon sarjan ensimmäinen osa Pirulainen päättyi, kun yksi erikoisryhmän jäsenistä löysi ruumiin kesämökkinsä portailta. Toisenkin ryhmän jäsenen eli Sergein pitäisi oitis jäävätä itsensä tutkinnasta, mutta tajutessaan, miten läheltä tapaus häntä liippaa, hän häipyykin mitään esimiehelleen tai vaimolleen puhumatta omille teilleen ja ryhtyy ”yksityisetsiväksi”.

Komisario Halme jää siis vain parin tutkijan kanssa selvittämään niin uhrin henkilöllisyyttä kuin etsimään tekijää.

Tutkimuksia kuvaavien lukujen lomassa on takaumia lähes 30 vuoden takaa Petroskoista, joten on selvää, että ratkaisut – tai ainakin selitykset – löytyvät menneisyydestä.

Juoni pullistelee epäuskottavuuksia, mutta tarina kiehtoo silti. Pidin tästä paljon enemmän kuin Pirulaisesta.

Kielellisesti romaani on pääosin kelpo työtä, joten sellaisen, minulle ennestään tuntemattoman, puhekielisen sanan kuin ”avari” – tarkoittamassa avokämmenlyöntiä – käyttäminen kertovassa tekstissä pisti pahasti silmään.

Tällä viikolla eli 8.-14.6. vietetään jälleen perinteistä Dekkariviikkoa ja myös tänä vuonna myös monet kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjablogien tämänvuotista dekkarien teemaviikkoa emännöi Luetut.net-blogin Mari.

Leppoisa kesädekkari

Eppu Nuotion uusi dekkarisarja Ellen Lähteen tutkimuksia alkaa Myrkkykeiso-nimisellä (Otava, 2017; 252 sivua) kepeällä kesätarinalla, jossa eletään Turussa ja Kemiönsaarella.

Mirkka Kairikko on lähtenyt kesämökille Kemiönsaareen valvoakseen siellä tehtävää remonttia ja päästäkseen hetkeksi arjen pyörittämisestä. Hänen miehensä Timo on aivan pulassa parivuotiaan tyttärensä kanssa, mutta onneksi marttojen kotiapu Ellenin hahmossa tulee hätiin. Sitten käy ilmi, että Mirkka on kadoksissa. Ja pysyy. Viikkoja.

Ellenin lisäksi keskushenkilönä toimii naapurissa asuva Samuel, jonka teinikipuilua seurataan oheisjuonena. Yllättäen siihen kytkeytyy venäläislähtöisen äidin suuri salaisuus. Veikkaan, että Ellen ja Samuel tekevät jatkossakin yhteistyötä.

Ellen Lähde (niin sitten jään) on hupaisa nimi. Pidän Ellenin liki kuusikymppisestä marttahahmosta enemmän kuin Nuotion aiemman dekkarisarjan nuoresta ja superongelmaisesta Pii Marinista, mutta mitä ihmettä kirjailija oikein on tarkoittanut kirjoittaessaan järki-ihmiseksi kuvatun kartanpiirtäjä- ja puutarhuripäähenkilönsä pohtimaan näin:? ”Ammatti toisensa jälkeen katoaa, miespolvet vaipuvat unholaan. Pian ammattikalastajia ei enää ole lainkaan, Ellen ajattelee, eivätkä tulevat sukupolvet tiedä, että kala nousi joskus merestä eikä purkista.” Kalastetaanko tulevaisuuden purkkikalat jo nyt vai kalastavatko niitä harrastajat vai materialisoituvatko kalat jostakin suoraan purkkiin?

Muilta osin kirja on helppoa luettavaa, joskaan en täysin voi niellä sitä, etteivät poliisit muka Mirkkaa ennen Elleniä löydä. Lepposan kesädekkarin juoni on heppoinen, mutta sen verran sujuvasti Nuotio kirjoittaa, ettei tästä oikein voi olla pitämättäkään.

Ahneen loppu

Johanna Tuomola revittelee viihdyttävästi uudessa dekkarissaan. Vielä kerran (Myllylahti, 2015; 281 sivua) ei jatka Noora Nurkka -poliisiromaanien sarjaa, vaan on satiirinen rikoshupailu. Teoksen pääosassa on yrittäjä ja kaupunginvaltuutettu Eero Lampinen, itserakas ja ylimielinen naistenmies — sellainen huijati ja kieroilija, että useampikin ihminen haluaa hänet hengiltä.

Helposti se ei kuitenkaan käy, vaikka toisistaan — jopa itsestään! — tietämättömien murhaajakandidaattien yritys on kova. Tämän veijaritarinan karrikoituine henkilöhahmoineen voisi todennäköisesti sovittaa kesäteatterien vetonaulaksi.  Kesädekkarinakin se toimii paremmin kuin hyvin.