Yhteensattumia

Ennen syöksyä (Otava, 2017; Before the Fall, 2016; suomentanut Markku Päkkilä; 490 sivua) on minulle entuudestaan tuntemattoman yhdysvaltalaisen Noah Hawleyn toinen suomennettu ja kaikkiaan viides romaani. Kirjoittaja on kunnostautunut myös tv-sarjojen Bones ja Fargo käsikirjoittajana.

Romaanin lähökohta on omalaatuinen. Ökyrikkaiden pienlentokone syöksyy mereen mukanaan nelinenkisen omistajaperheen lisäksi heidän turvamiehensä, ystäväpariskuntansa, hyvänpäiväntuttu taidemaalari sekä miehistö eli lentäjä, perämies ja lentoemäntä. Maalari Scott onnistuu paitsi selviytymään elossa myös pelastamaan nelivuotiaan JJ-pojan uimalla sankarillisen matkan mantereelle öisessä aallokossa.

Tämän jälkeen tarina keskittyy, nimensä mukaisesti, enimmäkseen mereen syöksymistä edeltävään aikaan. Keitä olivat yhdeksän kuollutta ja kuka on — median pian epäilyttäväksi leimaama — tuntematon taiteilija, joka nyt joutuu pakoilemaan julkisuutta? Samalla tietysti seurataan onnettomuustutkintaa.

Henkilöiden erilaisten ja kiinnostavien elämäntarinoiden kautta tuodaan kirpeällä otteella esille suuria teemoja: Onko sankarilla muita vaihtoehtoja kuin julkisuus? Mitä merkitystä on rahalla? Kuinka lapsuus vaikuttaa loppuelämään? Onko yhden elämä arvokkaampi tai tärkeämpi kuin toisen? Saako toisen onnettomuudesta iloita tai hyötyä? Onko enää olemassa yksityisasioita kuin kaikkea tietoliikennettä voidaan seurata? Onko medialla enää pelisääntöjä? Millä on eniten valtaa — medialla, rahalla vai valtiolla? Mikä tekee ihmisen onnelliseksi?

Pidin kirjasta suuresti lukuunottamatta sen latteaa loppua. Jännitystä, mielenkiintoisia henkilöhahmoja — erityisesti suoraselkäinen ja hieman arvoituksellieksi jäävä taitelija Scott — ja ravistelevaa ajankuvaa.

Harmittaa tietysti sekin, että suomalaisen sivuhenkilön nimi on Chelsea Norquist; KVG:n aikoina ei voi olla liikaa vaadittua löytää romaanihenkilölle suomalainen nimi. Eikö kirjailijalle tullut mieleen, että romaani käännetään aika monelle kielelle?

Dekkariviikko 2016 — lähiötapaus

Ruotsalaisen Joakim Zanderin toinen rikosromaani Lähiö (Tammi, 2016; Orten, 2015; suomentanut Maija Kauhanen; 397 sivua) seuraa lyhyen kesäisen ajanjakson tapahtumia kolmesta eri näkökulmasta.

Yksi on Klara Valldénin, Uimari-esikoisesta tutun tutkijan, ja sijoittuu pääosin Lontooseen. Toinen kuuluu Jasminelle, neljä vuotta aiemmin monessa merkityksessä kylmästä maahanmuuttajakodista New Yorkiin karanneelle nuorelle naiselle. Kolmannen äänenä on Jasminen pikkuveli Zadi, tuuliajolla oleva lähiönuori, joka yrittää radikaalista uskonnollisuudesta löytää suunnan ja tarkoituksen elämälleen.

Klara, joka rauhoittaa hermojaan ja mieltään liiallisella viininjuonnilla, valmistelee pienessä yliopistoyksikössä EU-päättäjille Tukholmassa pidettävään kokoukseen selvitystä poliisitoiminnan yksityistämismahdollisuuksista. Sekä hänen pomonsa että työkaverinsa käyttäytyvät epäilyttävästi. Lisäksi Klaran tietokone ensin varastetaan puistossa ja sitten palautetaan kantapubiin.

Kirjan päähenkilöitä ovat kuitenkin nuoret sisarukset, joiden välistä yhteyttä ja rakkautta kuvataan hienosti. Jasminella on suuret tunnontuskat veljen hylkäämisestä eikä uusi elämä suju lainkaan hyvin. Kun käy ilmi, että Zadi on kaikin tavoin täysin hukassa — joko kuollut Syyriassa tai palannut lietsomaan lähiön yltyvää kapinaa — hän keksii keinon palata Ruotsiin etsimään veljeään. Heidän tarinansa on riipaiseva, koska sellaisen aavistaa olevan tuttu aivan liian monelle.
Zanderin romaanin teemat ovat ajankohtaisia, kiinnostavia ja suuria. Maahanmuuttajalähiöihin kasautunut turhautunut ja patoutunut katkeruus ja viha, radikaali ääri-islamilaisuus ja kansainvälinen terrorismi, Syyrian sodat ja Daesh/ISIS, korruptio ja oligarkkien omistamat turvallisuusyritykset ja EU-lobbarien salainen valta, tiedon turvallisen säilyttämisen ja jakamisen ongelmat…

Suuret päivänpolttavat aiheet eivät kuitenkaan riitä tekemään Lähiöstä keskinkertaista rikosromaania onnistuneempaa. Juoni etenee, mutta sen jännittyneisyys katkeilee jatkuvasti, kun lyhyiden lukujen näkökulma alati vaihtuu – etenkin kun eri tarinat kulkevat hieman eri tahtiin. En pitänyt siitä, että joudun koko ajan tarkistamaan, kuinka paljon edellä tai jäljessä alkavan luvun Jasmine oli juuri lukemani luvun Zadia, vaikka ymmärsinkin ratkaisun vähitellen johtavan siihen, että sisarukset ja Klara päätyvät lopuksi samaan paikkaan samaan aikaan. Kun tuo kulminaatiopiste sitten jotenkin lässähti tai katosi, olin lähes 400 sivun jälkeen juonen kuljetukseen vähän pettynyt. Onneksi henkilökuvaus toimi.

Hamassa vai lähitulevaisuudessa?

Maarit Verrosen romaani Karsintavaihe (Tammi, 2008) on dystopia, joka tapahtuu tulevaisuuden Suomessa. Aivan alussa teoksen päähenkilö Lumi saa tietää, ettei kuolekaan perinnölliseen sairauteen, ja alkaa suunnitella tulevaisuutta. Se on kuitenkin vaikeaa maailmassa, jossa on menossa karsintavaihe: säännöt muuttuvat jatkuvasti, kaikkea valvotaan, vain itseensä voi luottaa. Karsinnan jälkeen vain vahvimmat ovat elossa.

Karsintavaiheen maailma on tyly. Jaksamispillereiden voimin ihmiset tekevät työtä jopa 22 tuntia vuorokaudessa. Erilaisten ”kehittymistä edistävien” pillereiden syöttäminen lapsille on tavanomaista. Parempiosaiset asuvat aidatuissa, suojeluissa omakotitaloissaan, mutta köyhempi väki ahdetaan soluasuntoloihin, tai jopa asumislokeroihin. Ihmiset on luokiteltu värikoodeilla erilaisiin kasteihin, jotka ratkaisevat, millaisia töitä voi tehdä, missä saa asua ja kulkea, kenet on lupa tavata, mistä voi ostaa ruokansa. Kaikkein heikoimmilla ovat oranssit ja punaiset, joilla ei ole juuri muita vaihtoehtoja kuin työ friikkibordellissa tai lääketehtaan koe-eläimenä. Kaikki eivät lähde ikäviin töihin vapaaehtoisesti, vaan ihmisiä katoaa jatkuvasti valtavia määriä sekä fyysisesti että kaikista rekistereistä. Silti (tai siksi?) monilla on seurantasiru niskassaan.

Verrosen kirja on hyytävän hyvää luettavaa. Kirjan tunnelma on painostava ja painajaismainen, vaikkei yhdelläkään yksityiskohdalla mässäillä, vaan kaikki kerrotaan tyyneen toteavaan sävyyn. Lumille mikään maailmassa ei ole yllätys tai järkytys, sillä kaikki – aivan kaikki – on mahdollista. Onneksi myös jonkinlainen onnen tavoittelu on mahdollista. Lumi on onnekseen turvallisuusluokitukseltaan vihreä, alhaisesta D-tason työntekijäluokituksestaan (siivous- ja purkuhommia) huolimatta. Hänenlaisensa voi vaivihkaa tehdä huomioita, saada tietoja, huomata jonkin muutoksen ajoissa, sopeutua. Tässä yhteiskunnassa kapinointi on toivotonta.

Verrosen tulevaisuuskuva on pelottavan uskottava, osittain nähtävissä nykymaailmanmenon loogisena, ja siksi niin pelottavana, seurauksena; osittain vaikeammin luultavaa, mutta silti mahdollista. Raskas, vakava, tärkeä teos.