Loppuuko aika?

Pelon vangit (Gummerus, 2017; Rädslans fångar, 2016; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 325 sivua) on Anna Janssonin Gotlantiin sijoittuvan Maria Wern -dekkarisarjan kuudestoista osa. Pitkästä aikaa sarja etenee oikein vetävällä ja jännittävällä osalla.

Kesäkuisessa Visbyssä poliisi Maria Wern kollegoineen valmistautuu lomakauden turistimassoihin lieveilmiöineen, joista yksi on saarella yleistyvä kannabis, jonka alkuperää tuntuu olevan lähes mahdoton jäljittää. Huumetutkinta jää kuitenkin toiseksi, kun nuorehko yliopistotutkija löydetään murhattuna kotoaan juuri ennen Almedalen-viikolle valmistelemaansa esitelmää, jossa hänen oli tarkoitus käsitellä saaren historiaan liittyvää salaperäistä maailmanlopunkelloa.

Kesäsääkin osoittautuu oudoksi. Kesämyrsky keskeyttää niin laiva- ja kuin lentoliikenteenkin ja saari jää saarroksiin. Tilanne vaikeuttaa niin poliisitutkintaa kuin Marian alati ongelmallista yksityiselämääkin, johon tällä kertaa ilmaantuu yllätysperheenjäseneksi ongelmateini.

Dekkarijuonen ohessa Jansson herättelee suorastaan terävästi ruotsalaisia huomaamaan, miten yhteiskunta pysähtyy, jos sähköä ei ole saatavilla. Ruotsalaisethan eivät käytännössä enää käytä käteistä rahaa eikä valtio ylläpidä varmuusvarastoja. Varautuminen katastrofeihin — joiden ei tarvitse olla maailmanloppuja, sotia tai terroristi-iskuja — voi ilmastonmuutoksen edetessä olla sittenkin ihan fiksua touhua.

Mainokset

Syrjähypyn hinta

kansikuva

Louise Doughtyn ensimmäisen suomennetun teoksen nimi Kielletyn hedelmän kuja (Minerva, 2015; suomentanut Marja Helanen; 369 sivua) on paljon vihjailevampi kuin alkuperäinen Apple Tree Yard (2013), joka ei kerro lukijalle oikeastaan mitään. Romaanin ideana onkin hyvin vähitellen paljastaa jutun juoni — esimerkiksi minäkertojan nimi paljastuu vasta lähempänä romaanin puoliväliä ja toisen päähenkilön, sen kielletyn hedelmän, vasta lähes lopussa.

Kyseessä on oikeussalidraama, mutta kaikki nähdään ja kuullaan minäkertojan, viisikymmenvuotiaan lontoolaisen geenitutkijan ja perheenäidin, kautta. Mitä enemmän hänen luonteestaan ja tekemisistään käy ilmi, sitä vähemmän luotettavalta kertojalta hän näyttää. Hyvin pitkälle teosta saa myös lukea tietääkseen, miksi nainen ja mies ovat syytettyinä oikeudessa; eihän avioliiton ulkopuolinen seksisuhde nyky-Britanniassa ole (avio)rikos.

Mitä siis voi seurata heittäytymisestä impulsiiviseen seksisuhteeseen tuntemattoman kanssa? Voiko suhteen pitää erillään muusta elämästä?

Tarina voisi olla romanttinen tai eroottinen, mutta osoittautuukin psykologiseksi trilleriksi, jonka aineksia ovat salaisuudet, joiden pitäminen tulee liian kalliiksi. Viihteen keinoin teos pohtii moraalia ja seksuaalisuutta, syyllisyyttä ja syyttömyyttä. Se ottaa myös kantaa yhä edelleen länsimaisissakin yhteiskunnissa vallitsevaan kaksinaismoraaliin. Ja juuri sen vuoksi aivan viimeisin käänne jäi ärsyttämään muuten hyvin rakennetussa kokonaisuudessa.

Finlandia-voittaja ajatteluttaa

kansikuva

Jussi Valtonen voitti vuoden 2014 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon lavealla romaanillaan He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014; 559 sivua). Romaani on raskas monin tavoin: runsas, tärkeä, vakava ja yksityiskohtainen. Laaja teos on kuin monta romaania — teemoinaan ei sen enempää kuin fanatismi, medikalisaatio, oikeudenmukaisuus, tieteen vapaus, tutkimusetiikka, ydinperheen kriisi, yksilönvapaus ja yksityisyydensuoja — yhteenkiertyneinä.

Tarina alkaa Helsingissä 1990-luvulla ja loppuu Baltimoressa lähitulevaisuudessa. Keskushenkilöitä ovat neurotieteen professori Joe Chayefski ja hänen lyhytaikainen entinen vaimonsa Alina sekä heidän poikansa Samuel, jota Joe ei ole tavannut sitten varhaislapsuuden. Henkilökuvaus on kauttaaltaan taitavaa — perusteltua, taustoitettua ja päähenkilöiden osalta sisältäpäin nähtyä.

Vaikka romaani on älykäs ja kertoo tiedemaailmasta ja tutkijoista, se ei ole lainkaan vaikealukuinen, vaan mukaansatempaava sekoitus kehityskertomusta, ihmissuhderomaania ja jännitystarinaa mausteinaan kuvaukset kulttuurien tragikoomisisista yhteentörmäyksistä niin kotona kuin työpaikallakin, puolivahingossa alkaneen parisuhteen lohduttomasta puhumattomuuden kierteestä, kuilusta vanhempien ja heidän teini-ikäisten lastensa maailmojen välillä, tiedeyhteisön sisäisestä kilpailusta ja valtapelistä ja paljosta, paljosta muusta.

Elämmekö me jo tässä dystopiassa, jonka Valtonen vakuuttavasti vyöryttää esille: aivoja muokkaavat lääkeaineet, ajatuksemme ja mielitekomme tunnistavat älylaitteet, markkinoiden valta yli tieteen ja etenkin siitä julkaistavien tulosten, kyvyttömyys kuunnella ja keskustella oman totuuden toitottamisen sijaan? Alistuuko, taantuuko ihminen pörssiyhtiöiden tuotteiden — lääkkeiden, laitteiden, pelien ja mediasovellusten — halukkaaksi koekaniiniksi?

Tätä romaania voi takuuvarmasti sanoa ajatuksia herättäväksi.