Naistenviikko — Kirsti

Enni Mustonen eli Kirsti Manninen on tuottelias kirjailija, jonka monet kirjat ja sarjat ovat todella suosittuja. Kiinnostuin kokeilemaan 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun sijoittuvaa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa ja luin kolme ensimmäistä osaa nopeasti peräkkäin.

Paimentyttö (Otava, 2013; 363 sivua), Lapsenpiika (Otava, 2014; 368 sivua) ja Emännöitsijä (Otava, 2015; 447 sivua) kertovat Ida Erikssonin elämästä 13-vuotiaasta 25-vuotiaaksi.

Ensimmäisessä osassa Ida on paimentyttö vain aivan alussa kunnes jää orvoksi. Erinäisten sattumusten kautta hän päätyy Topeliusten kulttuurisuvun pikkupiiaksi. Toisessa osassa hän hoitaa Jean ja Aino Sibeliuksen lapsia ja talouttakin. Kolmannessa osassa hän emännöi Albert Edelfeltin ateljeeta.

Kirjoissa kuvataan paljon palvelusväen työtä, arkisia askareita, aamusta iltaan raatamista, mutta tietysti myös kulttuurihenkilöiden toimia sekä yhteiskuntaa. Ajankuvaa luodaan yksityiskohtaisesti ja huolella kuvaamalla — erityisesti naisten — arkea ja juhlaa, työtä ja huvitteluakin, asuja ja jalkineita, koteja ja muita tiloja.

Romaanien tyyli on erittäin helppolukuista ja rakenteeltaan ne etenevät tasaisen kronologisesti. Jokainen ruotsinkielinen repliikki selostetaan perään suorasanaisesti suomeksi. Tapa on aivan luonteva, mutta tuntuu välillä turhaltakin toistolta. Toisaalta ruotsalaisperäiset (esim. prännäri, stoptuuki, tampuuri) ja vanhat (esim. röijy, puolinen) suomen sanat saa päätellä itse käyttöyhteyksistä, jollei niitä ennestään tunne.

Ahkera, oppivainen ja tiedonhaluinen Ida on aivan kiinnostava ja miellyttävä päähenkilö, mutta jotenkin etäiseksi hän minulle jäi. Idan elämäntarinassa on monta surullista tapahtumaa, mutta myös melkein uskomattomiakin onnenpotkuja. Todellisten henkilöiden, tuon suomalaisen kulttuurin kulta-ajan eri alojen taiteilijoiden, elämästä ja toiminnasta muodostui kätevä vastakohta heidän palkollisistensa köyhälle ja työntäyteiselle arjelle.

Ei ihan minun teekuppini vink, mutta varmaankin luen myös sarjan neljännen osan eli Ruokarouvan (Otava, 2016). Päättyneekö sarja jo siihen?

 

Naistenviikon nimipäivät

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Nukkemestarin salaisuus

Alan Bradleyn toinen Flavia de Luce -dekkari Kuolema ei ole lasten leikkiä (Bazar 2014; The Weed That Strings the Hangman’s Bag, 2010; suomentanut Laura Beck) jatkaa onnistuneesti pikkuvanhan 11-vuotiaan kemistin ja neitietsivän seikkailuja Bishop Laceyn englantilaiskylässä tyylitellyssä 1950-luvun maailmassa.

Nyt Flavialla on selvitettävänä kaksikin kuolemantapausta. Kaikki alkaa kiertelevän nukketeatterin vierailusta, mutta johtaa pian kylän vaiettujen salaisuuksien avautumiseen. Tarina etenee sujuvasti. Vauhtia ja tapahtumia riittää. Henkilöt ja miljööt on kuvattu elävästi. Ajankuva on kohdallaan. Kaikki toimii — tässä todellisuudessa.

Pikkutytöksi Flavialla on runsaasti kirjatietoa ja etenkin uskomaton päättelykyky, jonka avulla hän päihittää niin rosvot kuin poliisitkin. Kotona hän nuorimmaisena kuitenkin jää usein alakynteen isän hajamielisten kasvatusyritysten, isosiskojen ilkeyden ja tällä kertaa myös tädin vaatimusten alla. Lannistumaan tätä sankaritarta ei kuitenkaan saa mikään. Mainio hahmo!

Tyttörukka etsii itseään (insalata)

Melisa P:n Sata harjanvetoa ennen nukkumaanmenoa (Loki-kirjat, 2005; Cento colpi di spazzola prima di andare a dormire, 2003; suomentanut Laura Lahdensuu;131 sivua) on nuoren sisilialaistytön päiväkirjaromaani, jota kirjoittaja väittää omaelämäkerralliseksi.

Selvää on, että 14-16-vuotiaalla Melissalla on pakkomielteinen suhde seksiin — aluksi millaiseen vain, pian väkivaltaiseen ja alistavaan. Hänen on kokeiltava kaikkea. Seksikohtaukset eivät vaikuta osallisen vaan ulkopuolisen kirjaamilta. Toisaalta sen voi ajatella kertovan siitä, että tytön mieli on poissa noista usein nöyryyttävistä tilanteista; että hän tarkastelee itseään niissä kuin ulkopuolelta.

Päiväkirja keskittyy Melissan vilkkaaseen seksielämään; perhe ja koulu saavat vain muutaman maininnan. Melissa tuntuu elävän omassa kuplassaan. Vaikuttaa oudolta, ettei keskiluokkainen italiasperhe piittaisi lapsensa menemisistä tulemisista lainkaan. Elleivät ne sitten tapahdu tytön unissa ja kuvitelmissa.

Päiväkirja keskittyy patoutuneen seksuaalisuuden kuvaamiseen, mutta pyrkii lopulta myös kevyesti pohtimaan mitä tarkoittavat vapaus, itsekunnioitus ja rakkaus.

Päiväkirjasta — olipa se aito tai ei — löytyy hämmentynyt mutta estoton naisen alku, joka yrittää löytää itsensä erilaisten seksuaalisten tekojen sekä monien miesten ja yhden naisen kautta. Joko oikeasti tai fantasioissaan.

Huolimatta takakannen lupauksesta — ”hehkuvan raikas ja suorasukainen päiväkirja” — Italia-haasteen salaatti ei ollut kovin raikas, vaan jätti hieman tympeän jälkimaun.