Klassikkohaaste 13: Middlemarch

Edelliseen klassikkohaasteeseen luin George Eliotin Daniel Derondan. Pian sen jälkeen (eli muutaman dekkarin välipaloiksi haukattuani) tartuin toiseen Eliot-klassikkoon, vuonna suomeksi ilmestyneeseen Middlemarchiin (WSOY, 1966; Middlemarch. A Study of Provincial Life, 1871-72; suomentanut Aune Tuomikoski; 887 sivua). Ennen ymmärrettiin julkaista paksu kirja kahtena niteenä, jotka ovat yksi kirja siten, että sivunumerointi jatkuu (kysehän ei ole sarjan osista) eikä tehty painavaa ja hankalasti käsiteltävää järkälettä.

Tuon ajan leskenpäähine kehysti soikiona kasvoja ja siinä oli korkea kupu – asussa nähtävästi kokeiltiin kuinka paljon surukreppiä sellaiseen voi yleensä saada mahtumaan.

George Eliot (oik. Mary Ann / Marian Evans, 1819-1880) oli taitava ihmisluonteen kuvaaja. Middlemarchissa tyyli on kepeämpi ja hauskempi kuin Daniel Derondassa, vaikkei kyse mistään hupailusta olekaan. Kirjan nimi on sen fiktiivisen tapahtumapaikan, pienen keskienglantilaisen paikkakunnan, nimi. Laajaan ja monipuoliseen henkilögalleriaan kuuluu joukko middlemarchilaisia.

”Ja totta kai miehet tietävät parhaiten kaiken, paitsi sitä, minkä naiset tietävät paremmin.”
Dorothea nauroi ja unohti kyyneleensä.

Romaani koostuu kahdeksasta nimetystä kirjasta, jotka on jaettu numeroituihin lukuihin, sekä prologista ja loppuluvusta. Alkuteos ilmestyikin kahdeksana niteenä. Teemoihin kuuluvat naisen asema – etenkin avioliitossa – koulutus ja uskonto, idealismi ja tekopyhyys sekä yhteiskunnallinen murros: rautateitä aletaan rakentaa ja poliittinen järjestelmä halutaan uudistaa.

Ensimmäisen kirjan nimi on Dorothea Brooke, ja nimihenkilö on nuori ja älykäs nainen, joka kummallisessa velvollisuudentunnossaan ja harhaisessa päättäväisyydessään päätyy avioliittoon itsekeskeisen vanhuksen kanssa.

Romaani tapahtuu vuosina 1829-32 ja sijoittuu lähes kokonaan Middlemarchiin, mutta erittäin tärkeä merkitys on myös tuoreen avioparin Italiaan sijoittuvalla häämatkalla. Dorotheaa, kuten muitakin päähahmoja, seurataan koko romaanin ajan, mutta keskushenkilö vaihtuu kirjoittain.

Pyytää Dorotheaa olemaan vähemmän koruton ja rehellinen olisi ollut samaa kuin hengittää kristalliin, jonka läpi haluaa nähdä valon.

Toinen pääjuoni kiertyy nuoren lääkäri Tertius Lydgaten uran ympärille. Alussa hän on kunnianhimoinen ja idealistinen uudistaja, mutta onneton, puolivahingossa ja liian aikaisin solmittu avioliitto kaupunginjohtajan hemmotellun tyttären Rosamond Vincyn kanssa saa hänet taantumaan ja mukautumaan sekä lopulta suuriin ikävyyksiin.

Vielä yhdessä pääjuonessa seurataan nuorta ja huikentelevaista Rosamondin hulttioveljeä Frediä, joka hyvän naisen, lapsuusystävänsä Mary Garthin, rakkauden vuoksi yrittää ryhdistäytyä. Nämä juonet risteävät kaikki keskenään ja lisäksi niiden kanssa monta muuta, muun muassa perintöihin ja testamentteihin sekä salattuihin sukujuuriin ja epäsäätyisiin rakkauksiin liittyvää, tarinakuviota.

Middlemarchissa aviovaimo sai varsin pian tietää, että kaupungin asukkailla oli huono käsitys hänen miehestään. … Middlemarchilaisessa kielenkäytössä vilpittömyys merkitsi sitä, että ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ilmoitti ystävilleen epäilevänsä, että heidän kykynsä, käyttäytymisensä tai asemansa eivät olleet moitteettomat, ja kaikkein vilpittömin henkilö sanoi tämän jopa ilman että sitä häneltä tiedusteltiin. Sitten oli vielä olemassa totuudenrakkaus – laveasisältöinen sana, joka tässä yhteydessä merkitsi sitä, ettei voinut sallia naisen näyttävän onnellisemmalta kuin mihin hänen miehestään vallitseva käsitys oikeutti, eikä liian selvästi osoittavan olevansa tyytyväinen osaansa. … Kaiken kaikkiaan voi sanoa palavan lähimmäisenrakkauden olleen yllyttämässä hyveellistä henkilöä tuottamaan lähimmäiselleen pahaa mieltä tämän omaksi eduksi.

Romaanin toinen kirja on saanut nimen Vanhoja ja nuoria, kolmas Kuoleman odotusta ja neljäs Kolme lemmenongelmaa. Nimeäminen kuvaa hyvin laajan kokonaisuuden aiheiden kirjoa: se kattaa kaikki elämänalueet ja -vaiheet. Viides kirja Vainajan käsi ja kuudes Leski ja aviovaimo jatkavat samaan tapaan. Seitsemäs on saanut nimen Kaksi kiusausta, ja viimeinen kirja Auringonlasku ja auringonnousu päättää romaanin tavalla, josta pidän paljon.

Henkilöt jäävät elämään ja monille heistä toivon käyvän hyvin, mutta kyseessä ei ole mikään kaiken päättävä sen-pituinen-se tai he-elivät-onnellisina-elämänsä-loppuun-saakka. Jää tunne, että on kolmisen tärkeää vuotta ollut melkein kuin yksi middlemarchilaisista tai ainakin kärpäsenä katossa.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 13

Naistenviikko 2021: Wivi

Valo muovaa tiloja. Valo tekee tilat näkyviksi, piirtää seinät esiin. Hän miettii valoa aina, kun piirtää seiniä. Miettii, miten valo tulee huoneeseen, mihin piirtäisi ikkunat, oviaukot, miten saisi valon kuljetettua rakennuksen läpi, miten sen tunkeutumaan mahdollisimman syvälle rakennukseen. Sillä vasta valosta huoneet syntyvät.

Wivi (oik. Olivia Mathilda) Lönn (1872-1866) oli nainen ja arkkitehti aikana, jolloin naiset vasta alkoivat voida ja saada ja uskaltaa luoda uraa. Hän oli ensimmäinen suomalainen nainen, jolla oli oma arkkitehtitoimisto.

Pirkko Soinisen kirjoittama Valosta rakentuvat huoneet (Bazar, 2021; 381 sivua) ei ole Lönnin elämäkerta, vaan hieno historiallinen romaani, joka perustuu Lönnin elämään ja uraan.

Wivi istuu Sulkulan kartanon ruokasalissa ja hahmottelee Savonlinnan kansakoulun plaania. … Hän piirtää porrastetun ovisyvennyksen juhlasalin sisäänkäyntiin, lisää juhlavuutta, onhan kansakoulu koko kansan opinahjo, siellä pitäisi sytyttää lasten mieleen oppimisen ilo ja etuoikeus. … Rauha – sen hän tähän rakennukseen piirtäisi, rauhan oppia, rauhan syventyä, rauhan keskittyä.

Minunkin kouluani Wivi siinä piirtää. Siitä tulee kaupungin ydinkeskustaan kaunis koulurakennus. Vuonna 1926 rakennetussa talossa tosin ei enää käydä koulua. Savonlinnaan Lönn suunnitteli myös NNKY:n talon vuosina 1929-30 (nykyisen hotellin), johon hän ainakin Soinisen mukaan oli niin tyytymätön, ettei osallistunut edes rakennuksen vihkiäisiin vuonna 1933.

Savonlinnan 1. kaupungniosa, kortteli 4, tontti 4. Tähän se pitäisi piirtää, loivaan rinteeseen, nelikerroksinen kivitalo. … Hän vannoo, ettei suostu enää tämän jälkeen piirtämään yhtään mitään. … Ei häntä lohduttanut, ettie kukaan muu pitänyt sitä epäonnistumisena. Itse hän tiesi parhaiten. Rytmi, tasapaino, harmonia.

Wivi Lönn oli erittäin lahjakas ja käsittämättömän ahkera. Kotitöistä hänen ei äitinsä ja palvelijan vuoksi tarvinnut huolehtia, ja usein hän unohtikin syödä, jos jäi itsekseen. Lomaa hän sentään malttoi toisinaan viettää ja matkusti useinkin jopa kuukauksiksi eri puolille Eurooppaa – malttamatta kuitenkaan alkuaikoina olla yhdistämättä työtä ja huvia.

Wivillä oli läheiset välit äitinsä, sisarustensa ja näiden lasten kanssa; usein suvun jouluja ja muita juhlia vietettiin Wivin kotona. Läheisin ystävyyssuhde (tai rakkaus-, kuka tietää) hänellä oli Hanna Parviaiseen, maamme ensimmäiseen kauppaneuvoksen arvon saaneeseen naiseen, jyväskyläläiseen teollisuuspatruunaan.

Lönn koki, että hänet on määritelty nimenomaan koulujen suunnittelijaksi, ja niin tulkitsee Kansallisbiografiakin, mutta kun tutkii hänen työluetteloaan, huomaa ajatuksen hieman virheelliseksi. Monta oppilaitosta toki, mutta myös paloasemia, huviloita ja kerrostaloja, pankkeja ja apteekkeja, tehdas- ja toimistorakennuksia, lastentaloja ja -tarhoja, Estonia-teatteri, observatorio.

Soinisen romaanin Wivi Lönn on yksityishenkilönä ujo mutta rakennustyömailla voimakastahtoinen, erinomaisesti yksin viihtyvä mutta myös pitkiä ja syviä ystävyyssuhteita solmiva, äidin sovinnaisen vanhanaikaiseen maailmankuvaan sopeutuva mutta usein hyvin moderni ja erittäin omapäinen nainen.

Tuijata

Kurkistus Japaniin

Olin taitava matkimaan meille takahuoneessa näytettyä videota ja kouluttajan antamaa mallia. Kukaan ei ollut aiemmin opettanut minulle, millaisia normaali ilme ja ääni olivat.

Lähikaupan nainen (Gummerus, 2020; Konbini ningen, = コンビニ人間, 2016; suomentanut Raisa Porrasmaa; 126 sivua) on Sayaka Muratan pieni romaani 36-vuotiaasta Keikosta, joka on ollut töissä samassa lähikaupassa eli konbinissa 18 vuotta. Sellainen ei ole urakeskeisessä japanilaisessa kulttuurissa kenenkään mielestä sopivaa eikä oikein.

En itsekään tiennyt, miksi mikään muu työpaikka ei tullut kyseeseen. Konbinissa oli täydelliset toimintaohjeet kaikkiin tilanteisiin. Vaikka pystyin muuttumaan myyjäksi, en edelleenkään tiennyt, miten olla tavallinen ihminen ohjeiden ulkopuolisessa maailmassa.

Keiko viihtyy mainiosti omassa elämässään, mutta ystävien ja perheen paine hankkia kunnon työ ja/tai mennä naimisiin ja saada lapsia käyvät lopulta liian suuriksi. Elämänsä tarkoituksen rutiineista ja pienestä työyhteisöstä vakituisine asiakkaineen löytänyt nainen päätyy äärimmäisiin keinoihin voidakseen jatkaa lähikaupan myyjäjänä.

Jos jotakuta pidetään outona, hänelle ei sallita salaisuuksia. Ihmiset uskovat, että heillä on oikeus selvittää hänen käytöksensä syyt, tunkeutua yksityisalueelle.

Surullisen hupaisa pienoisromaani on tarkka ja yllätyksellinen kuvaus japanilaisen suoritusyhteiskunnan työkulttuurista ja niin naisiin kuin miehiin kohdistuvista paineista. Viihdyttävä ja näennäisen kevyt, mutta myös traaginen ja kriittinen.