Surullinen tarina

Dekkariviikon logo

Donna Leonin suositut Venetsiaan sijoittuvat Komisario Brunetti -dekkarit ovat mielenkiintoinen ilmiö. Dekkarijuoni on usein kaikkea muuta kuin varsinaista poliisityötä.

Brunetti kulkee ainutlaatuista kaupunkiaan ikuisesti ihaillen ja maansa raivostuttavaa hallintoa syvästi halveksien jututtamassa kaikessa rauhassa erilaisia ihmisiä, ellei pyydä laitoksen hakkerisihteeriä etsimään laittomasti milloin mitäkin tietoa tai mielistele esimiestään saadakseen etua alaisilleen tai voidakseen rauhassa tutkia kiinnostavaa juttua olipa se tärkeä tai ei. Lounaan ja päivällisen komisariolle valmistaa yleensä kirjallisuudentutkija-opettaja vaimo Paola, jolla vaikuttaa olevan vielä vähemmän työkiireitä kuin puolisollaan.

Kaikki tämä ei kuitenkaan ärsytä, vaan kiehtoo. Uskomatonta.

Samalla kun kuvaa Brunettin (poliisiksi) leppoisaa elämää, yhdysvaltalaissyntyinen Leon ruotii ankarasti pitkäaikaisen asuinmaansa erilaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia epäkohtia — tällä kertaa erityisesti tietyntyyppistä askeettista uskonnollisuutta sekä julmuutta, jonka taustalla on tietämättömyyttä ja taikauskoa.

Kultamuna (Otava, 2015; The Golden Egg, 2013, suomentanut Kaijamari Sivill; 301 sivua) on sarjan 22. osa. Tarina alkaa Daviden, kuuromykäksi tiedetyn miehen kuolemasta, jota pidetään onnettomuutena tai vahinkona. Käy ilmi, että Davide työskenteli Brunettien käyttämässä pesulassa, ja komisario kiinnostuu kehitysvammaiseksi olettamansa miehen elämästä ja kuolemasta.

Kiinnostus kasvaa, kun ilmenee, ettei Davide virallisesti edes ollut olemassa. Mikä oli Daviden tarina? Kuka hän oli? Miten hän eli? Miksi hän kuoli? Näitä selvitetään lähinnä ihmisiä jututtamalla, vaikka monet ovat vastahakoisia puhumaan poliisille tai ylipäänsä puhumaan. Kuoleman kautta avautuu ankea ja surullinen, lähes uskomaton, elämäntarina.

Mitä siitä, jos Leonin dekkareiden kuva poliisityöstä vaikuttaa epäuskottavalta ja hänen perhe-elämänsä yliauvoisalta, kun kirjailija osaa punoa ovelia juonia ja kirjoittaa kiehtovia tarinoita. Toivottavasti Leon (s. 1942) ennättää ja jaksaa kirjoittaa sarjaa samalla tasolla pysyen vielä toisen mokoman lisää.

Mainokset

Sota-ajan unohdettu suosikki

Unissakävijän kansi
Päällys: Nina Hausmann-Gulisano

Irja Sallan pääteoksena pidetty Unissakävijä (WSOY, 1988; 7. painos kuudennen lyhennetyn laitoksen mukaan; 1. painos ilmestyi 1943; 584 sivua) on Lisa-Beatan tarina -trilogian viimeinen, itsenäinen osa. Tämä teoksen seitsemäs painos on sen toistaiseksi viimeisin. Ilmestyttyään teos oli hyvin suosittu ja myyntilistojen kärjessä. Unissakävijä on myös dramatisoitu näytelmäksi vuonna 1982.

Kirja kertoo hermoheikkona pidetyn Marjatan, ”tytön jolla ei ole suojelusenkeliä”, lapsuudesta ja nuoruudesta suvaitsemattomassa pohjalaisilmapiirissä, joka leimaa ankara uskonnollisuus. Marjatta on ulkopuolinen unennäkijä ja unissakävijä, poikkeusyksilö, jota ei ymmärretä, mutta joka ymmärtää; jonkinlainen näkymätön lapsi.

Marjatan äiti, Lisa-Beata-trilogian nimihenkilö, on kuollut. Isä Olavi on tytölle sankari, vaikkei hänkään tyttöä hyväksy tai kannusta. Kasvatusmetodina on nujertaminen. Kertomukset langenneista naisista ja huoruudella uhkailu iskostuvat pikkutytön mieleen kohtalonomaiseksi peloksi. Pakopaikkana on oma mielikuvitus, joka pääsee valloilleen luonnossa.

Romaani on samaan aikaan sekä kiihkeän runollinen että psykologisesti tarkkanäköinen lapsuus- ja nuoruuskuvaus. Samalla se kuvaa yhteisöä, jonka puristuksessa päähenkilö ajautuu kohti väistämättömältä näyttävää murhenäytelmää.

Teoksen kieli on paikoin vanhanaikaista, jopa juhlallista. Toisaalta se sopii teoksen unenomaiseen ja runolliseen tunnelmaan, mutta voi myös tuntua raskaalta tai vieraannuttavalta.

Irja Salla (1912-1966) oli oikealta nimeltään Taju Birgitta Tiara Sallinen. Hän sai Valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1943 ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran palkinnon vuonna 1945.

logo

Kirjabloggaajien Vanhojen kirjojen päivä 9.4.2014

Kirjabloggaajat viettävät 9.4. Vanhan kirjan päivää esitellen blogeissaan muita kuin uutuuskirjoja. Vanhat kirjat tunnetaan joissain piireissä lähinnä kirjahyllyjä rumentavana roinana, mutta lukijoilleen ne tarjoavat korvaamattomia muistoja, uusia ajatuksia ja muita onnen pipanoita. Kirjabloggaajat haluavat Vanhan kirjan päivällä muistuttaa niistä luetuista ja koetuista kirjoista, joiden parasta ennen -päivä saattaa kirjakaupassa olla jo ohi. Uutuuskirjat saavat paljon huomiota myös blogeissa, mutta tänään on vähän vanhemman kirjan päivä. Kirjabloggarit muistuttavat erityisesti tänään, ettei kirja happane vanhetessaan. Vaikka kirjan elinkaari kaupallisilla markkinoilla on lyhentynyt, löydät vanhemman kirjan kirjastosta.

Nyt lukuviikon keskiviikkona on myös Mikael Agricolan ja suomen kielen päivä.

Linkit muihin päivän teemaan osallistuviin blogeihin löydät Kirjafsääristä.
 

Hyytävä kylä

Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä (Gummerus 2009) on nopealukuinen kertomus suljetusta pienestä saksalaiskylästä, jossa tarinat lähtevät liikkeelle, kun yhden tilan väki murhataan raa’sti. Vaikka perhe oli sulkeutunut ja omituinen eikä kukaan siitä pitänyt, karmaisee veriteko silti.

Kirja tihkuu jännitystä, salaisuuksia ja menneisyyden painolastia. Tunnelma on raskas ja tiivis. Kirjan ei voi sanoa viihdyttävän, mutta tehokas se on. Vaikka tunnelma on pelottava, on juoni melko yksioikoinen; onneksi kirjailija ei ole turhaan venyttänyt tekstiä tai paisuttanut tarinaa, sillä sitä riittää parahiksi pienoisromaanin verran.

Sodanjälkeiseen aikaan sijoitetun tarinan innoittaja on todellinen,  yhä selvittämätön veriteko 1920-luvulta. Juttu onkin niin karmiva, että sen on melkein pakko perustua todellisuuteen, joka tässä tapauksessa lienee taruakin inhottavampi.