Elämää Iranissa vuosina 1953-1981

Nazanine Hozar on Kanadassa asuva teheranilaissyntyinen kirjailija, jonka esikoisteos Aria (Otava, 2020; Aria, 2019; suomentanut Hilkka Pekkanen; 431 sivua) on huikea kertomus selviytymisestä.

”Annan sinulle nimeksi Aria, koska nimesi sisältää koko maailman tuskan ja rakkauden”, hän sanoi.

Aria on Iranissa pojan nimi ja tarkoittaa iranilaista eli arjalaista, mutta vastasyntynyt lapsi, jonka isä uhkaa tappaa ja äiti Mehri, väkivaltaiseen avioliittoon päätynyt kerjäläistyttö, hylkää, saa nimensä aarioiden mukaan.

Lopulta Mehri nousu ja kääntyi poispäin. Hän asteli matkoihinsa – niin kauas, ettei edes kuutamo voinut enää auttaa häntä näkemään tytärtään.

Hän syntyy vuonna 1953, jolloin pääministeri Mohammed Mossadeq syöstiin vallasta länsimaisten tiedustelupalveluiden avustuksella – öljyn vuoksi, minkä muunkaan. Itsevaltaisen shaahimonarkian vastustajia oli kansasta kohonnut poliittisesta äärilaidasta toiseen, mutta voittajaksi nousi vuonna 1979 islamismi ja sen myötä valtaan maanpaosta vallankumousta johtanut Khomeini, uskonnollinen johtaja eli ajatollah, vaikka uskonnon ja valtion aluksi uskoteltiinkin pysyvän erillään. Näinä vuosina Aria kasvaa aikuiseksi valtavien tulo- ja varallisuuserojen sekä moninaisten poliittisten ja uskonnollisten ristiriitojen repimässä maassa.

Arian lapsuudesta lukiessa ei voi olla miettimättä, olisiko ollut onnellisempaa, ettei nuori shaahin armeijan autokuski Behruz olisikaan löytänyt vauvaa, sillä tämän vaimo Zahra on julma äidin korvike. Sinisilmäinen, punatukkainen Aria on oppimattomien ja taikauskoisten köyhien mielestä kirottu, ja ilmeisesti häntä voi siksi kohdella kuinka huonosti vain. Ei muilla lapsilla silti välttämättä juuri väkivallattomampi kohtalo ole, ja onneksi lempeä Behruz kotilomillaan sentään tuo tytön elämään vähän iloa ja rakkautta, samoin naapurin huulihalkioinen poika Kamran salaa.

Kamran käveli kotiin hitaasti eikä pysähtynyt ennen kuin vastaan tuli banderolleja kantava väkijoukko. Kaikki huusivat: ”Kuolema šhaahille! Kauan eläköön Khomeini!” Toisen Kamran tunsi, toisesta hän ei ollut ikinä kuullutkaan. Hän jatkoi matkaa.

Aria on sokeutumassa likaisuudesta ja muusta hoidon puutteesta johtuvan silmätulehduksen vuoksi, kun hänen onnensa kääntyy. Uutena äidin vastineena varakas ja oppinut Ferešte Ferdows on suorastaan pahan Zahran – joka tosin ei muustakaan tiedä – täydellinen vastakohta. Uudesta kodistaan Aria pääsee kouluun ja saa siellä kaksi hyvää ystävää, Hamletin ja Mitran. Hän tutustuu myös köyhään Širazin perheeseen, jonka tyttärien lukemaan opettamisen uusi kasvatusäiti verhoaa yleisen lähimmäisenrakkauden osoitukseksi, vaikka taustalla on jotain paljon yksityisempää.

Arian vaihtelevan elämäntarinan kautta Hozar voi kuvata Teheranin eri yhteiskuntaluokkia ja moninaista uskontojen kirjoa. Ystävä Hamletin varakas perhe on kristitty, hyvin toimeentuleva Ferdowsin suku alkujaan zarathustralaisia, köyhät Širazit juutalaisia, ja joku kauppias kuiskaa olevansa bahai, mutta suurin osa ihmisistä on jonkin suuntauksen muslimi, ainakin nimellisesti – ja sitä enemmän, mitä pidemmälle yhteiskunnallinen muutos etenee.

Kaikki ihmissuhteet kietoutuvat toisiinsa hämmentävillä ja lumoavilla tavoilla. Hozarin kirjoitustyyli ei korosta väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, vaan toteaa sen, ja rauhallisesti, eleettömästi tämä tarina onkin kerrottava, jotta sen edes pystyy lukemaan. Tapahtumapaikkaa, Teheranin monimuotoisuutta, Hozar kuitenkin kuvaa elävästi. Se huutaa ja kuiskaa, tuoksuu ja haisee basaareineen, kapeine kujineen, avoviemäreineen, elokuvateattereineen, kulkueineen, huumekauppiaineen, puutarhoineen ja kaoottisine liikenteineen.

Kun sekavaa poliittista ilmapiiriä, pidätyksiä ja vankeutta kuvataan lasten ja nuorten näkökulmasta, näyttäytyy kaikki kenties vieläkin sekavampana kuin todellisuus, mutta toimii, ja voidaan tavallaan vain todeta sellaisia asioita kuin joutuminen shaahin salaisen poliisin kynsiin tai uskonnollisten puheiden kätkeminen c-kaseteille länsimaisen musiikin joukkoon. Näin kudotaan tiiviisti yhteen henkilökohtainen ja poliittinen, sillä kaiken keskellä nuori ihminen, myös Arian kaltainen sitkeä selviytyjä, on ihmeissään niin yksityisistä kuin yleisistäkin syistä.

Hanne Wilhelmsenin paluu

Norjalaisdekkaristi Anne Holtin Hanne Wilhelmsen -poliisisarja alkoi vuonna 1993 (suomeksi 1998) ja näytti päättyneen vuonna 2007 (2008), mutta nyt Hanne on palannut nopeatempoisessa trillerissä Tuntematon uhka (Gummerus, 2016; Offline, 2015; suomentanut Outi Menna; 408 sivua). Alaruumiistaan halvaantunut ja katkera sekä lähes erakoitunut Hanne on juuri lupautunut avustamaan Oslon poliisia aikoinaan ratkaisemattomiksi jääneiden rikosten parissa. Hannen apulaiseksi ja kenttätyöntekijäksi Holt tuo Henrik Holmen, nuoren ja älykkään, mutta pakkoliikkeisen ja sosiaalisesti epävarman poliisin, joka on tuttu Inger Johanne Vik -sarjan viimeiseksi jääneestä, Utøyan iskujen aikaan sijoittuneesta, romaanista.

Myös Hannen entinen paras ystävä Billy T. on kuvioissa: ei enää poliisina, vaan tällä kertaa parikymppisen poikansa käytöksestä ja toimista huolestuneena isänä eli roolissa, jota sarjan alkupuolella olisi ollut mahdoton kuvitella sarjamoniavioiselle rämäpäälle. Aiemmista teoksista samoin tutusta Silje Sørensenista on juuri tullut Oslon poliisimestari. Hän on heti valtavan haasteen edessä, kun Oslon islamilaisessa yhteistyökeskuksessa räjähtää pommi ja 23 ihmistä kuolee. Pian räjähdystä seuraa toinen, suositussa kahvilassa.

Ensimmäisenä kylmänä keissinä Hanne ja Henrik perehtyvät seitsemäntoistavuotiaan Karinan katoamiseen koulumatkalla. Vaikka he virallisesti tutkivat vanhaa tapausta, ei etenkään Hanne voi olla seuraamatta myös terrori-iskun tutkimuksia, onhan hän tehnyt uransa turvallisuuspoliisissa. Henrik sen sijaan on samaan aikaan sekä aivan tohkeissaan siitä, että saa tehdä työtä yhdessä legendaarisen Wilhelmsenin kanssa, että pahoillaan siitä, ettei häntä ilmeisesti ainoana koko poliisivoimissa tarvita terroristijahdissa.

Tekijäksi pommi-iskuihin ilmoittautuu entuudestaan tuntematon organisaatio nimeltä Profeetan Tosi Umma. Poliisi on täysin ymmällään: Onko kyse eri muslimijärjestöjen tai islamin eri suuntausten välisestä sodasta vai mistä? Maahanmuuttovastaiset ja rasistiset äänet voimistuvat, vihapuhetta riittää ja jopa kansallispäivän vietto uhkaa peruuntua.

Aiheina niin terrori-iskut kuin maahanmuuttovastaisuus ja islamofobiakin ovat ajankohtaisia, mutta kylmälläkin tapauksella on yhteys päivänpolttaviin. Holt käsittelee näitä teemoja taiten ja kirjoittaa ehkä paremmin kuin koskaan, mistä pisteet myös suomentajalle. Poliisi on jokseenkin pihalla eivätkä tutkimukset etene. Lukija tietää heitä enemmän siitä, mitä toisella puolella tapahtuu, mutta se, millaisista osista palapeli lopulta koostuu ja mitä se todella esittää, on alkuasetelmia paljon monimutkaisempaa ja vaarallisempaa.

 

Arianna Torinossa

Tuomitut (Gummerus, 2015; 457 sivua) on Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -sarjan neljäs ja toistaiseksi paras osa. Juoni kulkee eikä samanlaisia tuntemuksia siitä, että päähenkilö on lähes superolento — kaunis, rikas, fiksu, peloton ja salaperäinen — kuin edellistä osaa lukiessa juuri synny. Arianna on inhimillinen ja vaikuttaa jopa haavoittuvaiselta — ja on raskaana.

Toki Ariannan hahmo on edelleen melkein ärsyttävä, mutta onneksi tällä kertaa mukana on myös miellyttäväksi kuvattu Ares-veli, uskonmies, joka Vatikaanin lähettämänä saapuu poliisien avuksi tutkimaan Torinon seudulla tapahtunutta pappien murhasarjaaa samaan aikaan kun Arianna Angelo-apulaisineen on tullut sinne etsimään kummallisen uskonnon, damanhurin, pariin kadonnutta sukulaistyttöä.

Romaani on kevyttä kesälukemista, vaikka siinä kuvatut teot ovatkin raakoja. Taustatytöt on tehty huolella eikä kielivirheitäkään osunut silmiin niin usein kuin edellistä osaa lukiessa. Häpeämättömän viihdyttävää.