Meteoriitti-isku

Antti Tuomainen kuuluu eturivin suomalaisiin rikoskirjailijoihin. Uutuusteos Pikku Siperia (Like, 2018; 296 sivua) sijoittuu Pohjois-Karjalaan ja talven pakkasiin.

Olen Itä-Suomessa, syrjäisen Hurmevaaran kylän keskustassa. Matkaa Venäjän rajalle on parikymmentä kilometriä. Ulkolämpötila on miinus kaksikymmentäkolme astetta, on aamuyö, kello lähestyy puolta kolmea. Huomaan ajattelevani, että mikäli Jumalalla on selkä, olen useammalla tavalla sen takana.

Juopon entisen rallikuskin itsemurha-ajo keskeytyy, kun hänen autoonsa putoaa meteoriitti. Se osoittautuu arvokkaaksi ja päätyy vartioitavaksi kotiseutumuseoon.

Puolet kylästä sanoo, että meteoriitti kuuluu heille. Tarvainen ajaa Jokisen autolla Koskirannan mailla Eskolan bensiinillä ja soittaa Liesmaan talosta paikalle Ojanperän, joka saapuu yhdessä Vihisen kanssa, jonka Kuljetuspalvelu Vihinen & Laitakari on Laitakarin ohjastamaa, mutta Paavolan puoliksi omistama. Ja niin edelleen.

Moni kyläläinen toivoisi meteoriittipottia itselleen sen sijaan, että mahdollisesti arvokas taivaanlahja viedään tutkittavaksi Lontooseen. Ei kuitenkaan pastori Joel Huhta. Hänellä on meteoriitin yövartiossa hyvää aikaa käydä läpi akuuttia avioliittokriisiä.

Silti me jatkamme.

Kävelen pikkutietä, en tiedä miksi ajattelen nyt tällaisia. Ehkä osasyy on siinä, että ajattelin — alitajuisesti, asiaa nimeämättä — parin päivän ajan, että mitään tällaista ei ole voinut tapahtua missään muualla. Mutta se ei ole totta. Me viemme itsemme mukanamme kaikkialle, ja päädymmepä mihin tahansa, meillä on tekomme ja teoilla seurauksensa.

Pikku Siperia on mustan huumorin sävyttämä, pakkasen purema rikosromaani. Tuomainen kirjoittaa erinomaisesti. Hän luo inhimillisiä henkilöhahmoja ja hallitsee vetävän juonen punonnan. Talvinen syrjäkylä on mahtava miljöö.

Harvoin kommentoin kirjojen kansia, mutta nyt harmittaa, että tyylikkään kansikuvan päälle on lätkäisty tuo punainen ympyrä, josta tulee mieleen ruokakauppojen Huomaa päiväys! -aletarra.

Mainokset

Kuoleva mies seikkailee

Antti Tuomaisen edellisen romaanin jäljiltä olin vähän pettynyt, koska olin pitänyt aiemmasta tuotannosta niin paljon. Mies joka kuoli (Like, 2016; 300 sivua) on jälleen minua miellyttävää, loistavaa Tuomaista.

Romaanin minäkertoja Jaakko Kaunismaa on 37-vuotias haminalainen sieniyrittäjä, joka saa tietää pian kuolevansa myrkytyksen uhrina ilman, että elimistön tuhoutumista voidaan mitenkään estää, tietämättä vetääkö viimeisen henkäyksensä viiden minuutin vai viikon kuluttua. Heti lääkäristä palattuaan Jaakko päätyy todistamaan vaimonsa uskottomuutta ja tekee omat päätelmänsä. Samaan aikaan naapuritontille ilmaantuu kilpaileva sieniyritys.

Seurauksena on tragikoominen trilleri helteisessä Haminassa. Jaakon ja hänen vaimonsa bisnes ovat männyntuoksuvalmuskat eli matsutaket. Heillä on muutama työntekijä ja hyvät suhteet ostajiin Japanissa. Äkkiä kaikki on kuitenkin muuttunut: elämä on rajallinen, rakkaus ei kestä, yritys on vaarassa. Onnistuuko tajuttomuus- ja kipukohtauksia saava kuoleva mies pelastamaan firmansa ja mikä häntä siihen ajaa? Mihin hän panostaa ja mihin kykenee, kun aikaa on vähän eikä enää ole mitään menetettävää?

Koomisen ja traagisen yhdistäminen mustaksi huumoriksi on haastava laji, jossa Tuomainen onnistuu tällä kertaa erinomaisesti. Vain loppuratkaisu vei tarinalta kaikkein viiltävimmän terän.

”En minä tätä kohtaloa valinnut”

Viktor Kärppä -sarjan kirjoittajana ja Ylen uutistoimittajana tutuksi tullut Matti Rönkä on kirjoittanut sukupolviromaanin, jonka nimihenkilö on Eino — Joonaksen Ukki. Eino (Gummerus, 2015; 234 s.) on miesten kirja. Ukkia ennen oli Pappa ja hänen jälkeensä Joonaksen Isä. Naiset jäävät sivurooleihin.

Romaanissa näkökulma on vuoroin Einon, vuoroin Joonaksen, mutta pää- ja keskushenkilö on ristiriitainen yhdeksänkymppinen Eino, jonka tarinaa ja kohtaloa vähitellen keritään auki, kun Eino joutuu sairaalaan aivoverenkiertohäiriöiden vuoksi. 

Siellä Joonas sattumalta näkee Ukin vanhat ampuma-arvet ja saa kuulla, etteivät ne ole sodassa tulleet. Hän kiinnostuu menneisyyden tapahtumista ja siitä, millainen mies Ukki oikein on (ollut). Innostusta lisäävät vanhojen valokuvien avulla naapurilta saadut tiedot.

Eino on romaani vanhuudesta ja nuoruudesta, totuudesta ja salaisuuksista, mahdottomista valinnoista ja niiden ikuisista seurauksista. Pitkästä elämästä vaiettujen asioiden vartijana.

Rönkä kirjoittaa hyvin; sujuvuudessa ei ole moittimista. Tarina on kiinnostava, mutta jotenkin etäisiksi teoksen ihmiset jäävät — ehkä tarkoituksella. Syvää tunnejälkeä romaani ei minuun jättänyt, vaikka siitä pidinkin.