Kehveliksi nimitetty poika syntyy yläsavolaisen pappilan nuorimmaiseksi vuonna 1922. Hänestä kasvaa Antti Heikkisen veijariromaanin (WSOY, 1918; 256 sivua) nimihenkilö, joka sotilaskarkuruudestaan huolimatta — tai sen ansiosta — päätyy tekemään niin suuria tekoja, ettei niitä voi kenellekään kertoa.
Jos olisin jäänyt sotaan, niin olispahan ollut tekemistä. Tylsempää täällä on mitä sankarihaudassa.
Kehvelin Suomi on toisenlainen kuin se, jossa elämme. Se on rinnakkaistodellisuus, jossa naurista kasvattamalla rikastuu, Kekkonen käyttää peruukkia ja putoaa eduskunnasta, Vennamo ja Virolainen tekevät television kokkiohjelmaa Vanamon ja Kolmosen sijaan, ja Neuvostoliitto on Suomen käskyläinen.
Kehveli tuli pohtineeksi, mitä ruhtinaallinen palkinto voisi tarkoittaa ja Zdanov lupasi ainakin yrittää huolehtia siitä, ettei Neuvostoliitto ahmaisisi Suomea suupalakseen.
Tällä kertaa monitaitoinen Heikkinen kirjoittaa siis vaihtoehtoista historiaa. Kieli on itäsuomalaisen rikasta. Huumori ei ole sellaista, joka saisi minut nauramaan ääneen, sillä sen takana häilyy surumielisyys. Kehvelin kohtalona on paitsi maailman muuttaminen myös yksinäisyys.
Hänestä oli mukava kävellä kadulla kenenkään tuijottamatta ja vailla seläntakaisia supatuksia, hänen pääkaupungissa tapaamansa ihmiset eivät kyselleet hänen vaurastumisensa juurista tai juorunneet hänestä perheensä hyljänneenä humuna.
Kehveli on Helsingin kirjamessujen lukupiirikirjana 26.10. klo 16.30. Mukaan voi vielä ilmoittautua. Keskustelemassa bloggaajia näistä blogeista: Amman lukuhetki, Kirsin Book Club, Elämä on ihanaa ja Kirjamies.
Tuulevin lukublogi 