Sininen valo läppärin yläreunassa

Pauliina Suden Takaikkuna (Tammi, 2015; 555 sivua) sai Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon, joten odotukseni sen suhteen olivat (liian) korkealla. Valitettavasti hieman petyin, vaikka kyseessä kelpo jännäri onkin.

Päähenkilöitä on useita ja heidän välilleen kudotaan monimukainen verkko.

Sosiologi Leia Laine joutuu verkkourkinnan — sekä tietokoneen että puhelimen kautta — ja niin digitaalisten — varastetuksi ilmoitettu luottokortti, tyhjennetty bussikortti, muokatut terveystiedot — kuin lopulta fyysistenkin hyökkäysten kohteeksi. Alussa hän on täysin tietämätön siitä, että ylipäänsä on uhri; niin kuin kuka tahansa puhelimen ja tietokoneen peruskäyttäjä kai olisi. Vaikka ehkä siihen nettikameran valoon olisi kannattanut kiinnittää heti huomiota… Lopussa Leia saa pelätä niin oman kuin teini-ikäisen tyttärensäkin hengen edestä.

Urkinta ja jahti liittyvät toisen keskeisen henkilön eli Viivi-tyttären nettihölmöilyyn, mutta sitä ei tiedä äiti eikä tytär. Huomio kiinnittyy nimittäin ensin siihen, että Leia on juuri esiintynyt televisiossa ProMen-nimisen seksipalveluita ostavia miehiä auttamaan pyrkivän hankkeen toiminnanjohtajana ja saa päälleen valtavan määrän netin enemmän ja vähemmän sekopäisten kommentoijien lokaa, jota kaikenmaailman trollit innoissaan lietsovat.

Kolmas näkökulmahenkilö on Land-o-niminen verkkovelho, joka rankan avioeron jälkeen kaipaa poikaansa ja elää monitoreiden keskellä sotkuisessa pikkukolmiossa käyttäen kaiken aikansa ilmeisen tuottoisaan hakkerointiin. Hänen kauttaan näytetään, ettei kukaan, joka käyttää nyky-yhteiskunnassa mitään tietoverkkoja, ole suojassa verkon roistoilta. Suojautuakseen muilta kaltaisiltaan nörtti itse maksaa aina käteisellä eikä huoli minkäänlaisia jäsenkortteja, mutta riittääkö se, jos on kuitenkin esimerkiksi rekisteröinyt auton, vieläpä kalliin ja huomiotaherättävän?

Neljäs päähenkilö on vastenmielisen puolueen vastenmielinen tuore oikeusministeri Tarmo Häkkilä Savosta. Kotona ovat nuori vaimo ja lapsikatras, pääkaupungissa vastapainoksi komenteleva avustaja Valtti Nyman, ravintoloiden houkutukset ja poikamiesboksin yksinäisyyttä lievittävä nettiseksi.

Takaikkuna on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu ajankohtainen, yhteiskunnallinen trilleri. Mutta jännitystä tarinaan ei oikein synny, koska näkökulmat vaihtelevat liikaa ja lukijalle paljastetaan niin paljon enemmän kuin henkilöille. Ministerin perheasiat eivät lopulta liity oikein mihinkään; romanikerjäläisepisodista puhumattakaan. Muutakin pientä sälää on sen verran liikaa, että romaani on paisunut liian laajaksi. Olisin arvostanut tiivistämistä.

P. S. Susi on käyttänyt runsaasti lähdekirjallisuutta Internet-ajan rikoksiin liittyen ja niin autojen kuin kipsaamisenkin asiantuntijoita. Harmi, ettei myös murreasiantuntijaa. Miemittelyalueelta Kuopioon muuttaneena minua häiritsee, että kuopiolaisministeri puhuu ja kuulee mietä ja sietä vaalipiirissään piipahtaessaan.

 

Mainokset

Lontoon kadut

Pekka Hiltusen Studio-sarja on kiehtovaa jännitystä, jossa näkökulma ei ole rikostutkinnan, vaan ”maailman virheitä” korjaavan lontoolaisryhmän, jota johtaa suomalaissyntyinen Mari, ja jolle tekee hommia graafikon työnsä ohessa Lia, hänkin Suomesta.

Sarjan kolmas romaani Varo minua (WSOY, 2015; 446 s.) tuo poliisin turhan lähelle Studion salaperäisiä ja pääosin laittomia, mutta oikeudenmukaisia, toimia. Myös Lian menneisyys tulee Lontooseen uhkaavana ja vaarallisena.

Sitä huolimatta Mari johtaa monitaitoisen joukkonsa suuroperaatioon Lontoon rikollisjengien armottomaan todellisuuteen.

Romaanin maailma on mielikuvituksellisen kiehtova ja risteävät juonikuviot niin jännittäviä, ettei lukemisessa malta taukoja pitää. Hiltunen osaa asiansa — ei ihme, että sarja on menestynyt myös brittimarkkinoilla.

Laskelmoitu trilleri

kansikuva

Lars Keplerin Joona Linna -trillerisarjan viides osa Vainooja (Tammi, 2015; Stalker, 2014; suomentanut Kari Koski; 617 sivua) jatkaa kaupalliseksi menestykseksi todetulla tyylillä. Preesensmuoto ja lyhyet luvut saavat kääntämään esille yhä uuden sivun paksussa, tiivistunnelmaisessa, yksityiskohtaisessa ja väkivaltaisessa jännärissä.

Juonta ei tällaisen kirjan kohdalla ole syytä avata paljon enempää kuin teoksen nimi ilmaisee. Kyse on äärimmäisestä vainoamisesta, stalkkaamisesta, joka huipentuu hillittömiin väkivallan purkauksiin. Entinen poliisi Joona Linna palaa mukakuolleista. Hypnotisoija Erik Maria Bark joutuu äärimmäiseen pulaan.

Luin teosta kuin puoliksi hypnotisoituna, malttamatta lopettaa, mutta päästyäni loppuun olin jotenkin pettynyt. Mikään tai kukaan ei jäänyt askaruttamaan. Intensiivinen lukukokemus oli ja meni. Aiemmin kiittelin kirjailija(i)n henkilökuvaustaitoja; nyt nekin on urhattu elokuvakäsikirjoitusmaiselle juonitykitykselle. Silti viihdyin kirjan parissa hyvin — taitavaa.

Nimerkilllä Lars Kepler kirjoittaa aviopari Alexandra Coelho Ahndoril ja Alexander Ahndoril.