Uskollisuuden uhrit

Huomaavainen murhaaja (Siltala, 2016; De betænksomme morder, 2013; suomentanut Aino Ahonen; 299 sivua) on neljäs ja viimeinen osa Agnete Friisin ja Lene Kaaberbòlin Nina Borg -dekkarisarjassa. Palavasydämisen, oikeamielisen, uhkarohkean ja jossain määrin itsetuhoisen sairaanhoitajan on vielä kerran käytävä kolkuttamassa kuolemanportteja ennen kuin elämä kahden lapsen äitinä ja tuoreen rakastetun Sørenin kumppanina voi jatkua. Tarina etenee kahdessa paikassa ja ajassa, jotka tietenkin lopulta kohtaavat.

Tanskassa Nina Borg on muuttanut äitinsä luo Jyllantiin pitämään tälle seuraa syöpähoitojen aikana. Hän joutuu kuitenkin pysäköintihallissa sen verran kummallisen päällekarkauksen — ellei jopa murhayrityksen — uhriksi, että turvallisuuspoliisista (edellisen kirjan tapahtumien seurauksena) sairauslomalle passitettu Søren Kirgegård rientää paikalle, vaikkei paikallinen poliisi tietenkään siitä pidä. Pian myös Ninan lapset ilmaantuvat mummolaan.

Filippiineillä köyhä ja ahkera maalaispoika saa sekä kirkon stipendin että vanhempiensa raatamissäästöt voidakseen opiskella lääketiedettä Manilassa. Jo pääsykokeissa hän tutustuu kahteen hyvin erilaiseen opiskelutoveriin, joista on toinen on rikas ja huoleton, toinen köyhistä oloista ja tunnollinen. Jostain syystä tämä kolmikko täysin erilaisine taustoineen ja moraalikäsityksineen pitää yhtä kunnes lojaaliuden siteet muuttuvat moraalittomuuden kahleiksi.

Ilmenee, että Ninan ja Manilan välillä on kytkös. Hän oli perheineen Filippiineillä jokin aika sitten yrittäessään ex-miehensä Mortenin kanssa vielä kerran korjata välejään. Sitten siellä romahti kerrostalo ja Nina päätyi — tietenkin! — vapaaehtoiseksi avustustyöhön eli tekemään juuri sitä, mikä häntä Mortenissa eniten ärsyttää.

Miten sairaanhoitajan satunnainen avustustyö, romahtanut kerrostalo ja kolme lääketieteen opiskelijaa sitten liittyvät yhteen? Siitä kirjailijakaksikko on kehittänyt melkoisen jännityskertomuksen teemoinaan uskollisuuden ja koston lisäksi sellaiset vastaparit kuin ahneus ja pyyteettömyys, heikkous ja rohkeus, osattomuus ja yltäkylläisyys sekä välinpitämättömyys ja rakkaus.

Mainokset

Finlandia-voittaja ajatteluttaa

kansikuva

Jussi Valtonen voitti vuoden 2014 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon lavealla romaanillaan He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014; 559 sivua). Romaani on raskas monin tavoin: runsas, tärkeä, vakava ja yksityiskohtainen. Laaja teos on kuin monta romaania — teemoinaan ei sen enempää kuin fanatismi, medikalisaatio, oikeudenmukaisuus, tieteen vapaus, tutkimusetiikka, ydinperheen kriisi, yksilönvapaus ja yksityisyydensuoja — yhteenkiertyneinä.

Tarina alkaa Helsingissä 1990-luvulla ja loppuu Baltimoressa lähitulevaisuudessa. Keskushenkilöitä ovat neurotieteen professori Joe Chayefski ja hänen lyhytaikainen entinen vaimonsa Alina sekä heidän poikansa Samuel, jota Joe ei ole tavannut sitten varhaislapsuuden. Henkilökuvaus on kauttaaltaan taitavaa — perusteltua, taustoitettua ja päähenkilöiden osalta sisältäpäin nähtyä.

Vaikka romaani on älykäs ja kertoo tiedemaailmasta ja tutkijoista, se ei ole lainkaan vaikealukuinen, vaan mukaansatempaava sekoitus kehityskertomusta, ihmissuhderomaania ja jännitystarinaa mausteinaan kuvaukset kulttuurien tragikoomisisista yhteentörmäyksistä niin kotona kuin työpaikallakin, puolivahingossa alkaneen parisuhteen lohduttomasta puhumattomuuden kierteestä, kuilusta vanhempien ja heidän teini-ikäisten lastensa maailmojen välillä, tiedeyhteisön sisäisestä kilpailusta ja valtapelistä ja paljosta, paljosta muusta.

Elämmekö me jo tässä dystopiassa, jonka Valtonen vakuuttavasti vyöryttää esille: aivoja muokkaavat lääkeaineet, ajatuksemme ja mielitekomme tunnistavat älylaitteet, markkinoiden valta yli tieteen ja etenkin siitä julkaistavien tulosten, kyvyttömyys kuunnella ja keskustella oman totuuden toitottamisen sijaan? Alistuuko, taantuuko ihminen pörssiyhtiöiden tuotteiden — lääkkeiden, laitteiden, pelien ja mediasovellusten — halukkaaksi koekaniiniksi?

Tätä romaania voi takuuvarmasti sanoa ajatuksia herättäväksi.

Olipa kerran kuningatar

Tamperelaisen Carita Forsgrenin esikoisromaani Kolmen kuun kuningatar on nautittava historiallinen romaani, jonka päähenkilö on Karin Månsdotter (1550–1612), Suomen historiassa paremmin Kaarina Maununtyttärenä tunnettu maalaistyttö, josta tuli ensin Ruotsin kuningatar ja sitten Liuksialan kartanon emäntä.

Karin oli vain 14-vuotias, kun Ruotsin kuningas Erik XIV iski häneen silmänsä. Karinista tuli nopeasti kuninkaan frilla eli vihkimätön harjoitusvaimo, myöhemmin virallinen vaimo, ja Ruotsin kruununperillisten äiti.

Erik oli vainoharhainen ja hermoheikko, mutta Karinin yrttilääkkeet ja seura rauhoittivat häntä. Kun velipoika Johan anasti Erikiltä vallan, kiersi perhe vangittuna linnasta linnaan. Vanhinta poikaansa Karin ei nähnyt vuosikymmeniin, ja nuorempi poika menehtyi, mutta esikoistyttärensä Sigridin Karin sai pitää luonaan. Erikin kuoltua Karin ja Sigrid päätyivät Kangasalan Liuksialan kartanoon.

Historiallisten tosiasioiden pohjalta Carita Forsgren on luonut romaanin, jossa Karin Månsdotter pääsee itse kertomaan oman tarinansa. Vaikka tapahtumista on aikaa yli 400 vuotta, elää Karin tarinassa kirkaspiirteisenä ja valovoimaisena, voimakkaana ja uskottavana. Hän kertoo, miltä nuoresta tytöstä tuntuu joutua valtaapitävän vanhemman miehen mielitietyksi; millaista on joutua kokemattomana keskelle hovielämän sääntöjä ja juonitteluja; millaista on synnyttää lapsia, joihin haluaisi kiintyä, muttei oikein uskalla, koska niin moni lapsi kuolee ennen kuin ehtii täyttää kolmekaan vuotta; miltä tuntuu pelätä melkein koko ajan, olla aina varuillaan, varustautua alati pahimpaan; miten rauhoitella vainoharhaista puolisoa, joka sattuu olemaan valtakunnan päämies; millaista on elää miehen kanssa, joka on sivistynyt, viisas ja taiteellinen aviomies ja rakastaja, mutta myös raivoava, kostonhimoinen ja julma hallitsija ja sotilas.

Kolmen kuun kuningatar on kiehtovaa luettavaa. Tämä tarina on kaiveltu esiin historiankirjojen rivien väleistä ja kerrottu kuin nainen naiselle uskoutuen.