Chas Riley, palavat autot ja klaani

Hampurilaisessa toimistokorttelissa palaa auto, jossa istuu Nouri Saroukhan, bremenläisen maahanmuuttajasuvun kadonnut ja/tai karkotettu poika.

Olen tässä pysyvässä välitilassa, joskus olen jostain vastuussa, joskus mieluiten en, ja työskentelen ainoastaan tutkivana syyttäjänä. Minulle osoitetaan tehtäviä, jos kenelläkään muulla ei ole aikaa ottaa niitä tai jos pomoni ajattelee: tuo tapaus on niin rikkinäinen, että se sopii Rileylle.

Simone Buchholzin romaanissa Mexikoring (Huippu, 2021; Mexikoring, 2018; suomentanut Anne Kilpi; 301 sivua) syyttäjä Chas Riley ja poliisi Ivo Stepanovicin kollegoineen joutuvat perehtymään libanonilaislähtöisten klaanien elämään ja tapakulttuuriin, kun he matkustavat Bremeniin. Käy ilmi, että mhallamien klaanirakenteisiin liittyy myös rikollisuutta perheväkivallasta huumekauppaan ja autovarkauksista laittomaan uhkapeliin.

Bremeniläiskollega kertoo:

”Tuossa järjestelmässä ei ole olemassa sitä, millä monet sosiaaliset ryhmät ja kokonaiset yhteiskunnat keventävät ja jopa ratkovat konfliktejaan, nimittäin huumoria. Sitä ei yksinkertaisesti ole, aivan kuin ei ole italialaisella mafiallakaan. — meiltä puuttuu todella tärkeä, yhteinen työkalu, jolla yhteisymmärrys olisi mahdollista saavuttaa.”
Sille ei voi nauraa kukaan meistä.
Se osuu vatsaan kuin nyrkki.

Liittyykö Nourin kuolema sukuun ja perheeseen vai johonkin aivan muuhun?

Rikoksen selvittämisen lomassa kerrotaan Nourin ja vihollisklaanin kapinallisen tyttären Alizan kielletystä rakkaudesta.

Alisa nyökkäsi ja virnisti Nourille, ja sillä hetkellä Nouri näki, millainen tyttö oli. Tyttö oli niin kuin hän, vain todella paljon rohkeampi.

Buchholzin omaperäinen kerrontatyyli ja ytimekäs sanankäyttö – puhumattakaan huikeista lukujen nimistä, jotka ovat kuin pienoistarinoita – viehättävät edelleen tässä sarjan neljännessä suomennetussa ja kaikkiaan kahdeksannessa osassa. Suomennos on jälleen loistotyötä ja myös sarjan ulkoasu miellyttää.

Pilottipoliisi yrittää tarkentaa katsettaan minuun. Ei tule onnistumaan. Olen tähän aikaan päivästä pääsääntöisesti epätarkka.

Poikkeus: arvostelukappale

Loistava Elena

Ennen pitkää minun täytyi myöntää itselleni, ettei mikään mitä tein yksinäni saanut sydäntäni sykkimään, vaan ainoastaan Lilan kosketus antoi asioille merkityksen.

Elena Ferranten loistava Napoli-sarja on enemmän kuin neljän osansa summa. Se on saaga elinikäisestä ystävyydestä, tarina kirjailijaksi kasvamisesta, kuvaus noususta köyhälistöstä älymystöön ja sarkastinen omakuva. Se on yksityinen ja yhteiskunnallinen, yksityiskohtainen ja lavea. Ferrante osaa yhtälailla viivyttää lyhyttä hetkeä sivukaupalla kuin ohittaa vuosia parilla lauseella, aina tarpeen ja tilanteen mukaan.

En ikävöi lapsuuttamme, se oli täynnä väkivaltaa. Tapahtui kaikenlaista, kotona ja kodin ulkopuolella, mutta en muista koskaan ajatelleeni, että elämämme olisi ollut erityisen kauheaa. Elämä nyt vain oli sellaista, ja meillä oli pienestä pitäen velvollisuus tehdä se vaikeaksi toisille ennen kuin toiset ehtivät tehdä sen vaikeaksi meille.

Sarjan aloittaa toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuva Loistava ystäväni : Lapsuus ja nuoruus (WSOY, 2016; L’amica geniale, 2011; suomentanut Helinä Kangas; 362 sivua). Sen päähenkilöitä ovat kouluikäiset tytöt Elena Greco ja Raffaella ”Lila” Cerullo, jotka asuvat köyhässä ja väkivaltaisessa napolilaiskorttelissa. Lähes lukutaidottomien vanhempien tytöt ovat fiksuja ja ahkeria, hyviä koulussa. He haaveilevat paremmasta elämästä, jonka voisi kenties saavuttaa opiskelemalla.

Peloton ja huippuälykäs Lila joutuu lopettamaan koulunkäynnin eikä pääse lukioon, vaan päätyy varhain naimisiin. Arempi Elena ei pidä itseään yhtä fiksuna ja lahjakkaana kuin Lilaa – joka näyttääkin menestyvän missä vain haluaa, paitsi ihmissuhteissa – mutta opiskelee kurinalaisesti niin pitkälle kuin mahdollista.

”Ei, älä lopeta koskaan: minä annan sinulle rahaa, sinun pitää käydä koulua aina.”
Naurahdin hermostuneesti ja sanoin:
”Kiitos, mutta jossain vaiheessa koulut loppuvat.”
”Eivät sinulle: sinä olet minun loistava ystäväni, sinun pitää tulla paremmaksi kuin kaikki muut, miehet ja naiset.”

Alkuteoksen nimessä ei ole omistusmuotoa, se tarkoittaa loistavaa ystävää. Ainakin suomeksi ja englanniksi teos on kuitenkin saanut nimen, jonka voi tulkita tarkoittavan, että minäkertoja Elena kertoo loistavasta ystävästään, siis Lilasta. Lila kuitenkin nimenomaan nimittää Elenaa loistavaksi ystäväkseen. Tytöt kilpailevat keskenään ja saattavat ottaa kiivaastikin yhteen, mutta ystävyys kestää.

Hän puisteli päätään kiivaasti ja sanoi:
”Vaikka oletkin parempi kuin minä, vaikka tiedät paljon enemmän kuin minä, älä jätä minua.”

Toinen osa Uuden nimen tarina : Nuoruus (WSOY, 2017; Storia del nuovo cognome, 2012; suomentanut Helinä Kangas; 508 sivua) kertoo Elenan sivustakatsojan roolista 1960-luvun Italian poliittisessa opiskelijaliikkeessä ja Lilan noususta korttelinsa voimanaiseksi. Ystävyys on koetuksella kateuden ja mustasukkaisuuden vuoksi, muttei katkea koskaan.

Olimme kasvaneet ajatellen, että vieras mies ei saanut meitä hipaistakaan, mutta omat vanhempamme, sulhasemme tai poikaystävämme saivat lyödä meitä milloin tahansa, rakkaudesta, kouluttaakseen, kurittaakseen meitä.

Nuorilla naisilla on tarve ja voimaa kapinoida lapsuusympäristönsä ahtaita rooleja ja itsestäänselvyyksinä pidettyjä kotiväkivaltaa ja järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Lila parantaa taloudellista asemaansa avioliitolla, joka kauhistuttaa ja kiehtoo Elenaa. Liitosta tulee myrskyisä.

Ehkä rikkaus, josta lapsena haaveilime, tarkoittikin tätä, ajattelin: ei aarrearkkuja täynnä kultakolikoita ja timantteja vaan kylpyammetta, jossa loikoilla joka päivä, lupaa syödä mielin määrin leipää, salamia, kinkkua, käydä tilavassa vessassa, soittaa puhelimella, ammentaa ruokaa täpötäydestä jääkaapista, pitää lipaston päällä hopeakehyksistä hääkuvaa — koko tätä kotia, …

Elena jättää Napolin ja opiskelee Pisassa. Hänkin löytää puolison, miehen, joka on niin kaukana korttelin miehistä – köyhistä perheenisistä, katkerista kommunisteista, mahtailevista mafiapomoista – kuin mahdollista: lukeneen, sivistyneen, hyvätaustaisen, varakkaan ja turvallisen, hieman tylsän.

Suoritin tentit säännöllisesti ja opiskelin entiseen, julman kurinalaiseen tapaani. Minua kauhistutti ajatus, etten pärjäisi ja menettäisin kaiken sen mikä oli vaikeuksista huolimatta tuntunut heti maanpäälliseltä paratiisilta: oma tila, oma vuode, kirjoituspöytä ja tuoli ja kirjoja, läjäpäin kirjoja, kaupunki, joka oli valovuosien päässä kotikorttelista ja Napolista…

Lila on Elenan ajatuksissa aina. Lilan ajatukset jäävät arvoitukseksi, koska ne tulkitaan Elenan kautta.

Lähdin pois hyvin levottomana. Minun oli vaikea jättää häntä; sisälläni oli vanha tuttu tunne, että ilman häntä minulle ei koskaan tapahtuisi mitään todella tärkeää,…

Rakkaudesta, kateudesta ja vihasta koostuva ikiystävyys ei katoa, vaikka naiset välillä elävät kaukana toisistaan kaikin tavoin.

Sen jälkeen emme tavanneet vuosikausiin, puhuimme vain puhelimessa. Meistä tuli toisillemme pelkkiä ääniä vailla katseen todennusta. Mutta toive, että hän kuolisi pysytteli jossain takaraivossani, vaikka kuinka yritin karkottaa sitä.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät : Aikuisvuodet (WSOY, 2018; Storia di chi fugge e di chi resta, 2013; suomentanut Helinä Kangas; 447 sivua) on sarjan kolmas osa, jossa keskiöön nousevat Elenan kirjailijanura ja Lilan yrittäjänura sekä kummankin äitiys.

…minulle tuli tunne, että siellä korttelissa takapajuisen ja modernin välimaastossa hänen elämänsä oli ollut rikkaampaa kuin minun. Kuinka paljon olinkaan menettänyt lähtemällä pois ja uskottelemalla itselleni, että minut oli tarkoitettu johonkin parempaan elämään. Lilalla, joka oli jäänyt kortteliin, oli aivan uusi työ, täydellinen toimintavapaus, hän ansaitsi hyvin ja seurasi arvoituksellisia suunnitelmiaan.
…
Olin halunnut tulla joksikin — tämä oli asian ydin — vain koska pelkäsin, että Lila tulisi joksikin ja minä jäisin hänestä jälkeen. Olin tullut joksikin aina ja vain hänen vanavedessään. Nyt minun täytyi vielä kerran tulla joksikin, mutta itseäni varten, aikuisena naisena, hänestä riippumatta.

Neljännessä osassa Kadonneen lapsen tarina : kypsyys – vanhuus (WSOY, 2018; Storia della bambina perduta, 2014; suomentanut Helinä Kangas; 511 sivua) Elena palaa Napoliin. Yhteensovitettavana ovat perhe-elämä ja ura samaan aikaan kun elämää aina sivunnut järjestäytynyt rikollisuus tulee yhä lähemmäksi ja muuttuu aina vain vakavammaksi.

…vaikka olimme kaikessa aivan erilaisia, olimme läheisiä.
… Uusi lähentymisemme oli epäilemättä aitoa. Meistä oli mukavaa olla yhdessä, se kevensi molempien elämää. Mutta oli yksi kiistämätön tosiasia: minä kerroin Lilalle itsestäni lähes kaiken, hän minulle tuskin mitään.

Vuosia erossa olleet ystävät lähenevät jälleen naapureiksi, mutta suhde pysyy omanlaisessaan epätasapainossa.

Tajusin, kuinka taitavasti LIla osasi johdatella toisen mielikuvitusta muutamilla tarkoin valituilla sanoilla: hän puhui, vaikeni, antoi kuvien ja tunteiden virrata vapaasti lisäämättä muuta. On virhe kirjoittaa niin kuin ole tähän asti kirjoittanut, kertoen kaiken minkä tiedän, ajattelin hämmentyneesti. Minun pitäisi kirjoittaa niin kuin Lila puhuu, jättää syviä kuiluja, rakentaa siltoja, mutta vain puolivalmiiksi, pakottaa lukija katselemaan kuin virtaa:

Mitä enemmän näiden naisten suhdetta pohdin, sitä enemmän he alkavat tuntua yhden ihmisen kahdelta puolelta. Voin nähdä heidän elämäntarinansa yhden ihmisen vaihtoehtoisina versioina: Onko lapsi uhmakas vai sopeutuva? Saako tyttö jatkaa opintoja vai meneekö nuorena naimisiin? Muuttaako nuori nainen pois kotikorttelista vai jääkö sinne? Valitseeko nainen puolisokseen väkivaltaisen raakimuksen vai sivistyneen vätyksen? Tuleeko ihmisestä kirjailija vai tehdastyöläinen? Elättääkö nainen itsensä kirjoittamalla kirjoja vai yritystoiminnalla? Onko äitiys pääosin helppoa ja onnellista vai tehtävä ja taakka? Pärjääkö elämässä ahkeruudella ja kovalla työllä vai lahjakkuudella ja kovalla työllä? Saako äiti pitää lapsensa vai menettääkö hän?

…ihmiset välittivät enemmän hänestä kuin minusta. Olin tunnettu kirjailija, … Mutta kotopuolessa oli Lilan rinnalla pelkkä koriste, hänen erikoislaatuisten kykyjensä todistaja. Ne, jotka olivat tunteneet meidät syntymästämme saakka, katsoivat hänen ja hänen vetovoimansa ansioksi, että korttelissa eli minunlaisena arvostettu henkilö.

Mutta kaksi naista he ovat, sillä tämän tarinan ytimessä on ystävysten toisiaan täydentävä suhde. Heidän erilaisuutensa ja vastakohtaisuutensa ovat heidän intensiivisen suhteensa liekki ja liima.

Kuten aina, riitti kun Lila sanoi lauseenpuolikkaankin, ja aivoni reagoivat hänen auraansa, aktivoituivat ja vapauttivat älyni. Tiesin entuudestaan onnistuvani hyvin etenkin silloin, kun hän vaikka vain muutamalla ohimennen heitetyllä sanalla sai oman epävarman puoleni vakuuttumaan, että olin oikeassa. Keksin hänen hajanaisille aivoituksilleen tiiviin ja tyylikkään ilmaisun.

Ferranten sarja piirtää samaan aikaan sekä suurta kuvaa sodanjälkeisen Italian yhteiskunnallisesta muutoksesta että pientä kuvaa ihmismielen ristiriitaisuuksista ja ihmissuhteiden monimutkaisuudesta. Herkkä ja karkea kokonaisuus on traaginen siten kuin lukuisista ihmiskohtaloista vuosikymmenten ajan kertovan eepoksen kuuluukin olla. Sentimentaalisuutta tai nostalgiaa Ferrante välttelee taiten.

Olin se, mitä Lila itse oli milloin leikillään, milloin vakavissaan toistellut: Elena Greco, Raffaella Cerullon loistava ystävä.

Todella vaikuttavaa työtä, olipa salanimen takana sitten yksi tai useampi kirjoittaja.

Rakastin Lilaa. Halusin, että hän säilyisi ajassa. Mutta halusin, että hän säilyisi ajassa minun avullani. Uskoin, että se oli tehtäväni. Uskoin vakaasti, että hän oli nuorena tyttönä itse antanut minulle sen tehtävän.

Suomennos on erinomainen, ja suomentaja on tehnyt mielestäni perustellun ja oikean ratkaisun siinä, ettei hän ole suomentanut napolin murteella kirjoitettuja osia millekään suomen murteelle – mikä se edes voisi olla? – vaan kääntänyt murteelliset puheet siten, että kirjoittaa ”sanoi murteella”: jolloin lukija tietää henkilön kyseisessä tilanteessa käyttävän murretta eikä yleiskieltä (italiaa).

 

Väkivalta ja päihdeongelma

Viime viikonloppuna pidettyjen Helsingin kirjamessujen (joille en päässyt) päävieras, Mexico Cityssä asuva yhdysvaltalainen kirjailija Jennifer Clement tarttuu tuotannossaan tärkeisiin ja vaikeisiin asioihin. Romaanien Varastettujen rukousten vuori (Like, 2018; Prayers for the Stolen, 2014; suomentanut Terhi Kuusisto; 268 sivua) ja Rakkaudesta aseisiin (Like, 2018; Gun Love, 2018; suomentanut Terhi Kuusisto; 278 sivua) perusteella hänellä on painavaa sanottavaa ajankohtaisista aiheista.

Teosten rakenne on melko suoraviivainen ja kerronta eräänlaisesta runollisuudestaan huolimatta jokseenkin yksinkertaista. Henkilöhahmot ovat hieman tyyppimäisiä, erityisesti Varastettujen rukousten vuori -romaanissa, mikä voi johtua siitä, että heissä kuuluu niin monen ihmisen ääni, perustuuhan teos yli kymmenen vuoden keskusteluihin Meksikon huumekulttuurin urhien kanssa. Rakkaudesta aseisiin -teoksen päähenkilö on yksilömpi, ainutlaatuisempi.

Varastettujen rukousten vuori kertoo tytöistä ja naisista Meksikon syrjäkylissä, joista miehet ovat poissa — kuolleita, Yhdysvaltoihin lähteneitä tai huumelordien palkkalistoilla — ja joissa tytöt piilotetaan maakuoppiin, kun rikolliskartellien maastoautot lähestyvät.

Kävin pelkän alakoulun. Suurimman osan kouluaikaa olin poika. Meillä oli yhden huoneen pikkukoulu alarinteessä. Joinain vuosina emme saaneet opettajaa, koska kukaan ei uskaltanut tulla koko seudulle.

Elämä on köyhää, kodissa voi olla maalattia vaikka amerikanrahoilla maksettu lautasantenni näyttääkin kaiken maailman kanavia. Sairaanhoitaja tai lääkäri käy harvoin, armeijan turvaamana. Helikopterit kylvävät unikkopelloille tarkoitetut myrkyt kylän ylle. Matkapuhelin saattaa hyvällä tuurilla toimia tienristeyksessä.

Päähenkilö on teinityttö Ladydi, joka asuu juopottelevan kleptomaaniäitinsä kanssa, ja yrittää käydä koulua. Parhaista ystävistä toinen on kuvankaunis ja toinen halkihuulinen — kauneus on kohtaloista kamalampi. Kun Ladydi koulunsa päätettyään pääsee Acapulcoon rikkaan perheen lapsia hoitamaan, tapahtuu matkalla jotakin käänteentekevää, mutta sen seurauksia tyttö saa odotella hetken lähes yltäkylläisyydessä.

Rakkaudesta aseisiin sijoittuu Floridaan. Teini-ikäisen Pearl-tytön tarinan kautta kerrotaan, millaista on asua autonrämässä asuntovaunualueella, jonka vieressä on kaatopaikka ja ympärillä kaksi moottoritietä sekä alligaattoreita kuhiseva joki.

Auton moottori oli sammutettu Vieraspysäköinti-kyltin alla. Äiti oli ajatellut, että me oltaisiin siinä korkeintaan pari kuukautta, mutta me jäätiinkin siihen neljäksitoista vuodeksi.

Pearl on tarkkaavainen havainnoija, muttei osaa tulkita, arvioida tai pelätä näkemäänsä, koska uskoo aikuisten, etenkin äitinsä, puheisiin eikä tunne muuta todellisuutta kuin oman hyvin rajallisen maailmansa. Kirkko kerää aseita, mutta minne ja miksi? Kun tragedia muuttaa Pearlin koko maailman, hän on kuin Liisa Ihmemaassa.

Teoksia yhdistävät aseet, huumeet, väkivalta, köyhyys, naisten ja lasten turvattomuus mutta myös äiti-tytär-suhteet sekä merkillinen tunne toivosta epätoivon ja toivottomuuden keskellä.

Äiti ei ollut antanut minulle paljoa, ei ostanut minulle paljon mitään, mutta oli täyttänyt minut sanoillaan ja lauluillaan. Olin ensyklopedia täynnä hänen juttujaan ja nuoren äidin toiveitaan. Puhuin äitiä aakkosten alusta loppuun.

Kirjailija ja journalisti Jennifer Clement on kansainvälisen sananvapausjärjestö PENin puheenjohtaja.