Nobelistin läpimurtoteos

Olen pitänyt suuresti nobelisti Alice Munron novellistiikasta ja lukenut kaiken häneltä suomennetun, mutta uusin suomennos Jupiterin kuut (Tammi, 2017; The Moons of Jupiter, 1982; suomentanut Kristiina Rikman, 317 sivua) oli minulle osittain lievä pettymys. Munron kohdalla rimani taitaa olla todella korkealla, kun kummastelen sitä, että juuri tämä kokoelma oli Munron läpiumurtoteos.

Kokoelman yhdestätoista novellista muutama — erityisesti kaksiosainen ensimmäinen
Chaddeleyt ja Flemingit, joka kertoo kahdesta suvusta, Kalkkunasesonki, sekä Rouva Cross ja rouva Kidd ja viimeinen, kokoelman niminovelli — ovat hienoja, mutta mukaan on päässyt myös paro melko yhdentekeviä, oitis unohtuvaa. Novellin Onnettomuus lukeminen oli ristiriitaista. Tarina on munromaisella tavalla mainio, mutta mistä ihmeestä hän on saanut päähänsä, että Makkavala olisi suomalainen sukunimi? Muunkielisille se tietysti menee läpi, mutta on se mahtanut hieman harmittaa loistavaa suomentajaa.

Pinnalta katsoen Munro kirjoittaa hyvin arkisista asioista — ihmissuhteista, avioliitoista, perheistä ja suvuista, ystävyyksistä, vierailuista, kohtaamisista… siitä mistä ihmisten elämä koostuu. Novellit käsittelevät muun muassa niitä ihmisten valintoja, joiden tekeminen on johtanut yhden sijasta toiseen suuntaan. Valinta ei ehkä sitä tehdessä ole tuntunut isolta, mutta jälkeenpäin henkilöt näkevät, mihin kaikkeen yksi pieni valinta onkaan johtanut.

Päähenkilöt ovat naisia. Tapahtumat sijoittuvat kanadalaisiin pikkukaupunkeihin 1940-80-luvuille. Ulkoisia tapahtumia ei ole paljon eivätkä ne ole suuria, vaan kuvataan sitä, miten ihmiset ja heidän välisensä suhteet elävät ja muuttuvat; kaikkea sitä näennäisen pientä, josta ihmiselo koostuu. Munro tyyli on vähäeleleistä, jopa niukkaa. Tekstiä on sinänsä helppo lukea, mutta novellien herättämät ajatukset eivät aina ole helppoja. Parhaimmillaan Munro saa pohtimaan elämän tarkoitusta ja muita syntyjä syviä.

 

Mainokset

101 kirjaa & kirjabloggaajat

Ylen itsenäisyyden juhlavuoden suuri kirjallisuushanke Kirjojen Suomi tarjoaa tv- ja radio-ohjelmia, podcasteja ja yle.fi/kirjojensuomi-sivuston. Yleiset kirjastot järjestävät näihin kirjoihin liittyen tapahtumia eri puolilla Suomea. Ajatuksena on saada suomalaiset lukemaan lisää kotimaista kaunokirjallisuutta.

Kirjabloggaajat ovat hankkeessa mukana erityisesti ohjelmasarjaan 101 kirjaa liittyen. Yli kahdeksankymmentä kirjablogia ja -bloggaajaa on mukana tässä koko vuoden kestävässä sarjassa, sillä esiteltävät kirjat arvottiin bloggaajien luettaviksi. Kukin meistä julkaisee oman/omat juttunsa listan kirjasta omassa blogissaan samana päivänä kuin kirjaohjelma lähetetään.

Nadja Nowakin ja Seppo Puttosen valitsemalla listalla on kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Sarjassa kysytään, millaisen kuvan ne antavat Suomesta ja suomalaisista. Minulle arpa antoi vuoden 1975 ja Jussi Kylätaskun romaanin Revari (WSOY, 1975). Osuipahan ainakin ennenlukematon teos.

Muut listan teokset ovat:

  • 2016: Ilkka Remes, Kiirastuli
  • 2015: Elina Hirvonen, Kun aika loppuu
  • 2014: Pajtim Statovic, Kissani Jugoslavia
  • 2013: Pauliina Rauhala, Taivaslaulu
  • 2012: Juha Seppälä, Mr. Smith
  • 2011: Rosa Liksom, Hytti nro 6
  • 2010: Markus Nummi, Karkkipäivä
  • 2009: Maarit Verronen, Normaalia elämää
  • 2008: Sofi Oksanen, Puhdistus
  • 2007: Risto Isomäki, Litium 6
  • 2006: Leena Krohn, Mehiläispaviljonki
  • 2005: Arto Salminen, Kalavale
  • 2004: Reko Lundán, Rinnakkain
  • 2003: Lars Sund, Erikin kirja
  • 2002: Kari Hotakainen, Juoksuhaudantie
  • 2001: Jari Tervo, Suomemme heimo
  • 2000: Jusa Peltoniemi, Jäähyväiset sukuromaanille
  • 1999: Veronica Pimenoff, Maa ilman vettä
  • 1998: Hannu Raittila, Ei minulta mitään puutu
  • 1997: Mauri Kunnas, Koiramäen joulukirkko
  • 1996: Kreetta Onkeli, Ilonen talo
  • 1995: Kalle Päätalo, Hyvästi, Iijoki
  • 1994: Matti Paloheimo, Valkoinen Mandela
  • 1993: Matti Yrjänä Joensuu, Harjunpää ja rakkauden nälkä
  • 1992: Daniel Katz, Saksalainen sikakoira
  • 1991: Erno Paasilinna, Kauppamiehet isänmaan asialla
  • 1990: Olli Jalonen, Isäksi ja tyttäreksi
  • 1989: Annika Idström, Kirjeitä Trinidadiin
  • 1988: Kari Kontio & Tuomas Nevanlinna, Kirjava lehmä
  • 1987: Eeva Kilpi, Animalia
  • 1986: Antti Tuuri, Ameriikan raitti
  • 1985: Matti Pulkkinen, Romaanihenkilön kuolema
  • 1984: Pirkko Saisio, Kainin tytär
  • 1983: Joni Skiftesvik, Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja
  • 1982: Kaari Utrio, Ruusulaakso
  • 1981: Anja Kauranen, Sonja O. kävi täällä
  • 1980: Kauko Röyhkä, Tien laidalla Waterloo
  • 1979: Jukka Asikainen, Arto Melleri & Heikki Vuento, Pete Q
  • 1978: Juhani Peltonen, Elmo
  • 1977: Paavo Haavikko, Kansakunnan linja
  • 1976: Risto Rasa, Kaksi seppää
  • 1974: Veijo Meri, Kuviteltu kuolema
  • 1973: Heikki Turunen, Simpauttaja
  • 1972: Arto Paasilinna, Operaatio Finlandia
  • 1971: Eeva Joenpelto, Vesissä toinen silmä
  • 1970: Lassi Sinkkonen, Solveigin laulu
  • 1969: Jarkko Laine, Niin kulki Kolumbus
  • 1968: Tytti Parras, Jojo
  • 1967: Hannu Salama, Minä, Olli ja Orvokki
  • 1966: Arvo Salo, Lapualaisooppera
  • 1965: Timo K. Mukka, Tabu
  • 1964: Marja-Leena Mikkola, Tyttö kuin kitara
  • 1963: Paavo Rintala, Sissiluutnantti
  • 1962: Pentti Saarikoski, Mitä tapahtuu todella?
  • 1961: Anni Polva, Tiinalla on hyvä sydän
  • 1960: Marja-Liisa Vartio, Kaikki naiset näkevät unia
  • 1959: Anders Cleve, Katukiviä
  • 1958: Aapeli, Pikku Pietarin piha
  • 1957: Kirsi Kunnas, Tiitiäisen tarinoita
  • 1956: Irja Virtanen, Kenttäharmaita naisia
  • 1955: Rauha S. Virtanen, Seljan tytöt
  • 1954: Väinö Linna, Tuntematon sotilas
  • 1953: Aino Räsänen, Näkemiin, Helena!
  • 1952: Veikko Huovinen, Havukka-ahon ajattelija
  • 1951: Yrjö Kokko, Sudenhampainen kaulanauha
  • 1950: Tove Jansson, Muumipapan urotyöt
  • 1949: Valentin, Ruma Elsa
  • 1948: Elvi Sinervo, Vuorelle nousu
  • 1947: Outsider, Kilroy oli täällä
  • 1946: Jussi Talvi, Tällaista oli palata
  • 1945: Mika Waltari, Sinuhe egyptiläinen
  • 1944: Armas J. Pulla, ”Jees, leskiyli-insinöörskä!” sanoi vääpeli Ryhmy
  • 1943: Matti Hälli, Suopursu kukkii
  • 1942: Eila Pennanen. Ennen sotaa oli nuoruus
  • 1941: Helvi Hämäläinen, Säädyllinen murhenäytelmä
  • 1940: Erkki Palolampi, Kollaa kestää
  • 1939: Hella Wuolijoki, Niskavuoren leipä
  • 1938: Olavi Paavolainen, Risti ja hakaristi
  • 1937: Martti Laine, Kuilu
  • 1936: Sally Salminen, Katriina
  • 1935: Saima Harmaja, Sateen jälkeen
  • 1934: Katri Vala, Paluu
  • 1933: Joel Lehtonen, Henkien taistelu
  • 1932: Toivo Pekkanen, Tehtaan varjossa
  • 1931: Pentti Haanpää, Noitaympyrä
  • 1930: Iris Uurto, Ruumiin ikävä
  • 1929: Aarno Karimo, Kumpujen yöstä
  • 1928: Aino Kallas, Sudenmorsian
  • 1927: Unto Seppänen, Taakankantajat
  • 1926: Hilja Valtonen, Nuoren opettajattaren varaventtiili
  • 1925:Edith Södergran, Maa jota ei ole
  • 1924: Maria Jotuni, Tohvelisankarin rouva
  • 1923: Kaarlo Hänninen, Kiveliön karkurit
  • 1922: Anni Swan, Pikkupappilassa
  • 1921: Olli, Mustapartainen mies herättää pahennusta
  • 1920: Juhani Aho, Muistatko?
  • 1919: Frans Emil Sillanpää, Hurskas kurjuus
  • 1918: Eino Leino, Vapauden kirja
  • 1917: Konrad Lehtimäki, Ylös helvetistä

Vuoden 2017 kirja, se 101., on tietysti vielä valitsematta.

Merkitsin lihavoimalla ne 40 listan kirjaa, jotka tiedän varmasti lukeneeni — kahdesta olen blogannutkin — ja kursiivilla ne 17, jotka olen ehkä/luultavasti lukenut tai joista tiedän lukeneeni ainakin osan. Katsotaan, muuttuuko listani tämän vuoden aikana. Yli puolet on sentään varmasti lukemattomia. Ja ainakin yksi tulee ennen kesää luettua.

Entäs jos…

Kate Atkinson on omaperäinen kirjailija, jonka uusin suomennettu romaani Elämä elämältä (Schildts & Söderströms, 2014; Life After Life, 2013, suomentanut Kaisa Kattelus; 595 sivua) on mielestäni mestariteos.

Teoksen päähenkilö on Ursula, joka syntyy (elävänä tai kuolleena) vuonna 1910 Beaconsfieldissä, Englannissa, kolmantena lapsena Toddin perheeseen, joka on tarinan/tarinoiden keskiössä läpi vuosikymmenten.

Atkinson kertoo Ursulan elämästä monta versiota: ”tappaa” tytön jo lapsena; antaa tämän elää pitkän elämän. Riippuen siitä, miten selviytyy lapsuuden ja nuoruuden erilaisista tapahtumista Ursula päätyy väkivaltaiseen avioliittoon; valitsee uran ja naimattomuuden; avioituu Saksaan juuri sodan alla; kuolee Lontoon pommituksissa; elää vanhaksi; muuttaa Euroopan historiaa; ei koskaan elää päivääkään; hukkuu jo viisivuotiaana.

Atkinson valaisee näillä vaihtoehdoilla ja rinnakkaistodellisuuksilla elämämme sattumanvaraisuutta ja pientenkin valintojen — sekä omiemme että muiden, niin perheemme kuin satunnaistenkin ohikulkijoiden — valtavaa merkitystä elämässämme. Hän kysyy ”entäs jos?”.

Jos ei ole koskaan miettinyt, olisiko tässä ja tällainen ja näiden ihmisten kanssa, jos olisi silloin kerran valinnut toisin, miettii varmasti luettuaan tämän kirjan. Jos taas on miettinyt — niin kuin useimmat meistä uskoakseni ovat — alkaa jossitella omalla elämällään: missä asuisin, jos…; olisinko tavannut puolisoni, jos…; mitä tekisin työkseni, jos… Elämä elämältä herättää paljon ajatuksia ja vaikuttaa voimakkaasti tunteisiin.

Atkinsonilla on taito kirjoittaa lumoavasti tavalla, joka kaappaa sisälle tarinaan. Se onnistuu häneltä tässä romaanissa yhä uudelleen, kun Ursulan tarina alkaa ja loppuu kerta toisensa jälkeen. Upea kirja!