Ebba Stenbockin elämä

Millaista oli suomalaisen aateliston elämä 1500-luvulla? Oliko naisilla vaihtoehtoja tai valtaa?

Anu Lahtisen asiantunteva elämäkertateos Ebba, kuningattaren sisar (Atena, 2021; 196 sivua) valottaa asiaa Ebba Stenbockin (k. 1614) – leskikuningatar Katarinan sisaren, Kustaa Vaasan kälyn ja Klaus Flemingin vaimon sekä kuuden lapsen äidin – kautta.

Anu Lahtinen kertoo niukkaan kirje- ja asiakirjalähteistöön nojautuen kiinnostavalla tyylillä 1500-luvun maailmasta ja elämästä. Hän kuvaa lämpimiä ja läheisiä perhesuhteita lasten ja vanhempien sekä sisarusten välillä, mutta myös sukulaisten armottomia kuolemantuomioita. Stenbockin ja Flemingin suvut kuuluivat valtakunnan mahtavimpiin. Aikakausi kuohui poliittisia juonitteluja, omaisuusriitoja ja maanpetturuustuomioita, joissa päitä putoili tiuhaan tahtiin.

Kaikkea muuta kuin kansan rakastama Klaus Fleming kukisti nuijasodan, mutta sen jälkeen Ebba jäi leskeksi. Ruotsin puolella valta oli jo Kaarle-herttualla (myöhemmin Kaarle IX), mutta Ebba ei voinut miehensä jäljiltä muuta kuin olla laillisen, joskin Puola-Liettuassa lymyävän, kuningas Sigismundin puolella. Niin hän joutui johtamaan Turun linnan puolustusta. Leski oli vielä tuolloin, ennen vahvaa keskusvaltaa, suvun arvovaltaisin edustaja miehensä jälkeen, kunnes uusi päällikkö valittiin.

Kuten niin usein on käynyt aikojen saatossa, Ebban pyrkimykset valuivat suurelta osin tyhjiin. Hänen ja hänen lastensa elämästä kului monta pitkää vuotta vankeudessa ja sen jälkeen oikeuksista kamppaillessa. 1590-luvun tapahtumat jättivät jälkensä vuosikymmeniksi eteenpäin, ja vielä 1620-luvulla kiisteltiin Anna Flemingin ja Klaus Flemingin perillisten oikeuksista suvun maaomaisuuteen.
Voi toki olla, että nämä kamppailut eivät sävyttäneet jokapäiväistä arkea, joka saattoi olla valoisampaa.

Lahtinen luo Ebbasta niin monipuolisen ja kokonaisen kuvan kuin 400 vuoden takaisesta henkilöstä lie mahdollista. Kirja saa toivomaan, että olisi mahdollista tietää enemmän tuon aikakauden ihmisten arkielämästä ja ajatuksista – muustakin kuin valtataisteluista ja sodista, joita historiankirjoitus on pullollaan.

Kirjan kannessa on Helene Schjerfbeckin maalaus ”Ebba Stenbock” (1879) ja hänet on maalattu myös Albert Edelfeltin teokseen ”Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista”. Oikeasti emme tiedä, miltä hän näytti, sillä elinaikana tehtyä muotokuvaa ei ole säilynyt.

Kirjan kuvituksena on muun muassa otteita kirjeistä, joita ei tosin pysty asiaa opiskelematta lukemaan. 1500-luvun ruotsinkielisten käsialojen tulkitseminen ei käy keneltä vain, mutta Anu Lahtinen lukee tekstejä sujuvasti. Tekoälykin voidaan siihen ehkä joskus opettaa.

Elämää Iranissa vuosina 1953-1981

Nazanine Hozar on Kanadassa asuva teheranilaissyntyinen kirjailija, jonka esikoisteos Aria (Otava, 2020; Aria, 2019; suomentanut Hilkka Pekkanen; 431 sivua) on huikea kertomus selviytymisestä.

”Annan sinulle nimeksi Aria, koska nimesi sisältää koko maailman tuskan ja rakkauden”, hän sanoi.

Aria on Iranissa pojan nimi ja tarkoittaa iranilaista eli arjalaista, mutta vastasyntynyt lapsi, jonka isä uhkaa tappaa ja äiti Mehri, väkivaltaiseen avioliittoon päätynyt kerjäläistyttö, hylkää, saa nimensä aarioiden mukaan.

Lopulta Mehri nousu ja kääntyi poispäin. Hän asteli matkoihinsa – niin kauas, ettei edes kuutamo voinut enää auttaa häntä näkemään tytärtään.

Hän syntyy vuonna 1953, jolloin pääministeri Mohammed Mossadeq syöstiin vallasta länsimaisten tiedustelupalveluiden avustuksella – öljyn vuoksi, minkä muunkaan. Itsevaltaisen shaahimonarkian vastustajia oli kansasta kohonnut poliittisesta äärilaidasta toiseen, mutta voittajaksi nousi vuonna 1979 islamismi ja sen myötä valtaan maanpaosta vallankumousta johtanut Khomeini, uskonnollinen johtaja eli ajatollah, vaikka uskonnon ja valtion aluksi uskoteltiinkin pysyvän erillään. Näinä vuosina Aria kasvaa aikuiseksi valtavien tulo- ja varallisuuserojen sekä moninaisten poliittisten ja uskonnollisten ristiriitojen repimässä maassa.

Arian lapsuudesta lukiessa ei voi olla miettimättä, olisiko ollut onnellisempaa, ettei nuori shaahin armeijan autokuski Behruz olisikaan löytänyt vauvaa, sillä tämän vaimo Zahra on julma äidin korvike. Sinisilmäinen, punatukkainen Aria on oppimattomien ja taikauskoisten köyhien mielestä kirottu, ja ilmeisesti häntä voi siksi kohdella kuinka huonosti vain. Ei muilla lapsilla silti välttämättä juuri väkivallattomampi kohtalo ole, ja onneksi lempeä Behruz kotilomillaan sentään tuo tytön elämään vähän iloa ja rakkautta, samoin naapurin huulihalkioinen poika Kamran salaa.

Kamran käveli kotiin hitaasti eikä pysähtynyt ennen kuin vastaan tuli banderolleja kantava väkijoukko. Kaikki huusivat: ”Kuolema šhaahille! Kauan eläköön Khomeini!” Toisen Kamran tunsi, toisesta hän ei ollut ikinä kuullutkaan. Hän jatkoi matkaa.

Aria on sokeutumassa likaisuudesta ja muusta hoidon puutteesta johtuvan silmätulehduksen vuoksi, kun hänen onnensa kääntyy. Uutena äidin vastineena varakas ja oppinut Ferešte Ferdows on suorastaan pahan Zahran – joka tosin ei muustakaan tiedä – täydellinen vastakohta. Uudesta kodistaan Aria pääsee kouluun ja saa siellä kaksi hyvää ystävää, Hamletin ja Mitran. Hän tutustuu myös köyhään Širazin perheeseen, jonka tyttärien lukemaan opettamisen uusi kasvatusäiti verhoaa yleisen lähimmäisenrakkauden osoitukseksi, vaikka taustalla on jotain paljon yksityisempää.

Arian vaihtelevan elämäntarinan kautta Hozar voi kuvata Teheranin eri yhteiskuntaluokkia ja moninaista uskontojen kirjoa. Ystävä Hamletin varakas perhe on kristitty, hyvin toimeentuleva Ferdowsin suku alkujaan zarathustralaisia, köyhät Širazit juutalaisia, ja joku kauppias kuiskaa olevansa bahai, mutta suurin osa ihmisistä on jonkin suuntauksen muslimi, ainakin nimellisesti – ja sitä enemmän, mitä pidemmälle yhteiskunnallinen muutos etenee.

Kaikki ihmissuhteet kietoutuvat toisiinsa hämmentävillä ja lumoavilla tavoilla. Hozarin kirjoitustyyli ei korosta väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, vaan toteaa sen, ja rauhallisesti, eleettömästi tämä tarina onkin kerrottava, jotta sen edes pystyy lukemaan. Tapahtumapaikkaa, Teheranin monimuotoisuutta, Hozar kuitenkin kuvaa elävästi. Se huutaa ja kuiskaa, tuoksuu ja haisee basaareineen, kapeine kujineen, avoviemäreineen, elokuvateattereineen, kulkueineen, huumekauppiaineen, puutarhoineen ja kaoottisine liikenteineen.

Kun sekavaa poliittista ilmapiiriä, pidätyksiä ja vankeutta kuvataan lasten ja nuorten näkökulmasta, näyttäytyy kaikki kenties vieläkin sekavampana kuin todellisuus, mutta toimii, ja voidaan tavallaan vain todeta sellaisia asioita kuin joutuminen shaahin salaisen poliisin kynsiin tai uskonnollisten puheiden kätkeminen c-kaseteille länsimaisen musiikin joukkoon. Näin kudotaan tiiviisti yhteen henkilökohtainen ja poliittinen, sillä kaiken keskellä nuori ihminen, myös Arian kaltainen sitkeä selviytyjä, on ihmeissään niin yksityisistä kuin yleisistäkin syistä.

Jälkisäädökset

 

…ensikäden kertomukset Gileadista ovat aina vain harvinaisempia — varsinkin tyttöjen ja naisten elämää käsittelevät. On vaikea jättää jälkipolville muistiinpanoja, jos kirjoitustaito on riistetty.

Voivatko odotukset jonkin kirjan kohdalla olla suuremmat kuin lempikirjailijan kirjoitettua jatkoa kenties tunnetuimmalle mestariteoksekselleen? Voiko olettaa pettyvänsä — etenkin, kun jatko-osa ilmestyy vuosikymmeniä aloitusosan jälkeen, ja sen tietää syntyneen osittain lukijoiden pyynnöistä, sekä varsinkin, kun jatko-osan lienee pakko kytkeytyä myös klassikon tv-sarjasovitukseen, jossa tarina on jo edennyt? Vastauksia näihinkin kysymyksiin olen pyöritellyt mielessäni jo monta kuukautta.

Tartuin Margaret Atwoodin Orjattaresi-klassikon (1986; The Handmaid’s Tale, 1985) jatko-osaan Testamentit (Otava, 2019; The Testaments, 2019; suomentanut Hilkka Pekkanen; 496 sivua) innolla mutta hieman kauhuissani heti sen ilmestyttyä syyskuussa.

Luin ensin suomennoksen todella nopeasti, mikä olikin helppoa romaanin trillerimäisen pinnan vuoksi. Tapahtumat etenivät vauhdilla ja tuntui tärkeältä tietää, miten tässä käy. Tosin vähän tietysti hirvitti, jos loppu jääkin taas yhtä avoimeksi kuin ”Orjattaren tarinassa”. Sen jälkeen luin alkuteoksen The Testaments (Chatto & Windus, 2019; 419 sivua) hitaasti ja rauhallisesti, pysähdellen ja pohdiskellen, välillä myös suomennokseen vertaillen.

Trilleripinnan takana on kokonainen maailma. Se sama Gilead, jonka Atwood loi ”Orjattaren tarinassa”. The Handmaid’s Tale on yhden ihmisen kertomus, jossa on yhden henkilön näkökulma, ja tuo henkilö on orjatar. Kaikki muut hahmot sekä heidän roolinsa ja paikkansa — tädit, vaimot, martat, komentajat, silmät, enkelit, säästövaimot, tytöt — nähdään orjattaren näkokulmasta Gileadin hierarkkisessa ja autoritaarisessa yhteiskunnassa. Tässä tv-sarja eroaa kirjasta eniten.

Testamenteissa kertojia ja näkökulmia on yhden sijaan kolme. Näitä ”jälkisäädöksiä” ovat ”Ardua Hallin käsikirjoitus” ja kaksi numeroitua ”todistajanlausuntoa”: 369A ja 369B. Ne vuorottelevat koko romaanin ajan ja niissä liikutaan ajallisesti eri tahtiin. Lukija saa siis olla tarkkana.

On hankalaa kirjoittaa käsikirjoituksen tekijästä ja todistajanlausuntojen antajista kovin tarkasti tekemättä juonipaljastuksia. Sellaisia vältän kaikin keinoin aina, mutta ihan vähän henkilöistä on pakko paljastaa. Jos kirja on vielä lukematta ja haluat itse valaistua sivu sivulta niin kuin minä, lienee parasta lopettaa tämän tekstin lukeminen tähän.

Pukeuduin kaapuun. Mitä muuta olisin voinut tehdä?

Yksi kertojista on täti. Jos olet ”Orjattaren tarinaa” lukiessasi tai The Handmaid’s Talea katsoessasi pohtinut, miten kukaan nainen on voinut ryhtyä, päätyä, suostua sellaiseksi, jota Gileadissa sanotaan tädiksi, saat tästä testamentista siihen vastauksia. Yhden tädiksi päätyneen kokemusten ja muistojen kautta valaistaan myös monilta muilta osin Gileadin syntyä, joka ”Orjattaren tarinassa” jää vähintääkin fragmentaariseksi.

Samalla saadaan hyvinkin kattava kuva tätien elämästä. He asuvat luostarin kaltaisessa Ardua Hallissa ja muutenkin heidän elämänsä muistuttaa kovasti nunnien elämää, ainakin näin maallikon silmin; en tiedä, tuleeko nunnille sama mielikuva. He elävät hyvin askeettisesti, rukoilevat paljon, hoitavat sairaita, opettavat, auttavat äitejä ja lapsia. Heillä on tarkka vuorokausirytmi ja voimakas hierarkia. Heidän joukostaan myös nousevat helmitytöt, nuoret tädit, jotka lähtevät Gileadin ulkopuolelle käännytystyöhön. Gileadin muihin naisiin verrattuna heillä on paljon etuoikeuksia: he saavat lukea ja kirjoittaa.

Kun sitten sain selville, mitä Gileadissa oli muutettu, lisätty ja jätetty pois, pelkäsin menettäväni uskoni.
Jos ei ole koskaan uskonut lujasti johonkin, ei voi ymmärtää, mitä sellainen merkitsee. Tuntuu siltä kuin paras ystävä kuolisi; kaikki tärkeä palaa pois ja ihminen jää ypöyksin, tuntee joutuneensa maanpakoon, eksyneensä synkkään metsään. …
Kerroin Beckalle, mitä sisimmässäni tapahtui.
… Hän sanoi, että ihminen voi uskoa Gileadiin tai sitten voi uskoa Jumalaan, mutta ei molempiin yhtä aikaa.
…Pelkäsin salaa, etten voisi uskoa kumpaakaan. Halusin silti uskoa, mieleni kaipasi uskoa. Kuinka suuri osa uskosta syntyy pohjimmiltaan kaipauksesta?

Tädit määräävät Ardua Hallissa — kaikki julkiset ohjeet ja kannanotot toki annetaan komentajien nimissä, vaikka niiden lähde olisikin Ardua Hallin johtaja — ja he voivat liikkua suhteellisen vapaasti. Ardua Hall on myös naisten turvapaikka.

”… Within it, women must command. Except in extrem need, men must not pass the threshold of our allotted premises, not shall our methods be questioned. We shall be judged solely by our results.”

Atwood siis taustoittaa, kuinka Gileadin kaltainen autoritaarinen ja teokraattinen yhteiskunta luodaan ja saadaan pysymään koossa — vaikka koko ajan käydään sotaa, mikä selittää nuorten miesten vähyyden, ja elintarvikkeiden niukkuuden — kuvaamalla yhtä sitä ylläpitävistä rakenteista, tätien organisaatiota.

Kenties tärkein tätien tehtävistä on ilmiselvä, kun siitä lukee:

Sitten avasin lukitun oven ja pujottelin ohi sukulinja-arkiston salaisten kansioiden. On ehdottoman tärkeää pitää sekä virallisesti että tosiasiallisesti lukua siitä, kuka on sukua kenellekin. Orjatarjärjestelmässä perheen lapsi ei ehkä ole lainkaan sukua eliittiäidilleen tai edes viralliselle isälleen, sillä epätoivoinen orjatar tavoittelee hedelmöittymistä millä keinolla hyvänsä. On meidän tehtävämme pysyä selvillä tilanteesta, sillä sukurutsaiset suhteet on estettävä. Epälapsia on muutenkin jo liikaa.

Todistajanlausunnoiksi nimettyjen lukujen kertojat ovat tyttöjä, sittemmin nuoria naisia. Heistä vanhempi on elänyt Gileadissa lähes koko elämänsä, mutta muistaa hämärästi jotakin varhaislapsuudestaan jotenkin toisenlaisesta maailmasta, ja myös toisesta äidistä. Hänet on aivopesty Gileadin ideologiaan pelottavan tehokkaasti, enkä voi mitään sille, että mieleeni tulevat lapset todellisen maailman uskonnollisissa valtioissa ja sellaisiksi haluavissa — etenkin, kun Atwood on moneen kertaan todennut, ettei hänen dystopioissaan ole mitään keksittyä, vaan kaikki on joko tapahtunut joskus tai tapahtuu parhaillaan oikeasti.

Tytöllä on rakastava adoptioäiti, mutta miten käykään, kun tämä kuolee, ja tyttö tulee teini-ikään, joka Gileadissa on naimaikä.

Kuulin marttojen puhuvan keskenään, että joidenkin häiden edellä oli morsiamelle annettu rauhoittavia ruiskeita. Annostuksen piti olla tarkka, sillä pieni horjahtelu ja puheen puuroutuminen saattoivat johtua tunnekuohusta, olihan vihkitoimitus valtavan tärkeä hetki tytön elämässä, mutta jos morsian oli tajuton, ei vihkitoimitusta pidetty pätevänä.

Näiden lukujen kautta Atwood valaisee, millaisin keinoin Gileadissa — tai ylipäänsä totalitarismissa, olipa se uskonollinen tai ei — hallitaan lapsia ja nuoria, kuinka tytöistä tehdään vaimoja. Kokonaiskuva ankarasta, julmasta, sairaasta yhteiskunnasta kasvaa ”Orjattaren tarinassa” kerrotun päälle, rikastaa ja laajentaa sitä, sekä antaa vastauksia joihinkin sen avoimiksi jättämiin kysymyksiin. Puhkiselittämistä sen sijaan on turha pelätä, sillä Atwood luottaa lukijaan.

Myös Testamentit on siis naisten tarina. Gileadin sotilasdiktatuurissa valtaa pitävien miesten, komentajien, päähän ei tälläkään kertaa mennä ja siitä olen iloinen. Mikä mustuus, julmuus ja hulluus siellä vallitseekaan, en halua tietää.

Testamenteissa on sentään tavallisiakin miehiä, sillä nuorempi todistajanlausuntojen antajista ei asu Gileadissa, vaan Kanadassa. Hän elää aluksi tavallista nuoren elämää modernissa länsimaassa. Toki tuon maan rajanaapurina on Gilead, josta tulvii kauheita uutisia, johon liittyviä mielenosoituksia järjestetään taajaan, ja jonka ”lähetyssaarnaajia”, harmaapukuisia aina kahdestaan liikkuvia naisia, voi nähdä kaduilla.

Kertojien elämät ja tarinat risteävät aikanaan. Ensimmäisiä sivuja lukiessa heränneet arvailut ja ounastelut siitä, kuka kenties on tai ei ole joku ”Orjattaren tarinasta” tuttu, saavat vahvistuksensa. Romaani on viihdyttävän juonivetoinen ja hyvinkin nopealukuinen, mutten suosittele sen lukemista liian vauhdilla kuten itse ensilukemalla tein. Tai sitten sille kannattaa suoda (ainakin) toinen lukukerta.

Suurin ero ”Orjattaren tarinan” ja Testamenttien välillä on tunnelma. En väitä, että Testamentit olisi hauska kirja, mutta sen sijaan sanon, että The Handmaid’s Tale on läpikotaisin synkkä ja vakava romaani, jossa ei ole huumorin häivähdystäkään, ja jossa on toivoa ehkä pölyhiukkasen verran aivan lopussa. Se on pelottava ja ahdistava; Testamentit on toiveikkaampi, valoisampi ja lempeämpi. Siinä on jopa huumoria; jos ei muussa, niin tätien nimissä. Täysin eri maailmoista tulevien naisten kohtaamisissa on paikoin lähinnä tragikomiikkaa. Lisäksi keveyttä luovat kirjailijan silmäniskuiksi nimittämäni pienet vinkit ja vihjeet, sekä tietysti vaikkapa tällaiset (huonosti kääntyvät) sanaleikit:

”Astonishing,” I exclaimed. ”Not for nothing do we at Ardua Hall say ’Pen Is Envy.'”

Atwood ei olisi Atwood, jollei hän päättäisi klassikkonsa jatko-osaa samaan tapaan kuin sen, eli Gilead-tutkijoiden symposiumin kuvaukseen, tällä kertaa kolmannentoista, edellisellä kerralla kahdennentoista.

Tiedän, että suomentaja on joutunut tekemään työnsä liian nopeasti, koska suomennos on haluttu markkinoille samaan aikaan alkuteoksen kanssa. Ei hänellä ole ollut aikaa jäädä pitkiksi ajoiksi pohdiskelemaan erilaisia käännösratkaisuja, vaikka muutamassa kohdassa ajatus näyttääkin jääneen kiireen alle. En nosta tähän kuin yhden:

”Kun aika koittaa, valitsemme teille jokaiselle aviomiehen viisaasti yhdessä vanhempienne kanssa”, Estée-täti sanoi. ”Ei sitä tarvitse pelätä. Lukekaa vain läksynne ja luottakaa siihen, että vanhemmat ihmiset tekevät niin kuin on parasta. Silloin kaikki käy niin kuin pitääkin. Rukoilen sen puolesta.”

”We and your fathers and mothers will choose your husbands wisely for you when the time comes,” Aunt Estée would say. ”So you don’t need to be afraid. Just learn your lessons and trust your elders to do what is best, and everything will unfold as it should. I will pray for it.”

Muistutan, etteivät Gileadin tytöt osaa eivätkä saa lukea. Koulussa he kuuntelevat sekä piirtävät ja ompelevat, ja niitä läksyjä heillä on tehtävänä, ei luettavana. Tähän kytkeytyy mielestäni hauskalla tavalla kirjan ulkoasu, jossa eri kertojanäänet erottuvat myös kuvasymboleilla: tädin kynänkärjellä, Gilead-tyttären päähinepäällä ja vapaan tytön poninhäntäpäällä. Alkukielisessä teoksessa kahdesta jälkimmäisestä muodostuva kaksoiskuva koristaa myös kirjan sisäkansia, mutta suomenkielisessä kirjassa ei tätä ulkoasuseikkaa harmikseni toisteta.

Testamentit tuskin saavuttaa edeltäjänsä lailla klassikkoaseman, mutta mielestäni se on silti oikein hieno romaani.

P. S. Ei minua haittaisi lukea Gileadista edelleen lisää: Millaista on marttojen elämä heidän omasta näkökulmastaan? Kuinka he onnistuvat kommunikoimaan ja auttamaan orjattaria pakoon? Entä onko ”säästöluokan” elämä yhtä säädeltyä kuin komentajien talouksissa elävien tai tätien? Kuinka heidät pidetään kurissa? Viedäänkö kaikki nuoret miehet sotaan ja niskoittelijoiden pojat kaikkein pahimpiin paikkoihin? Vai riittääkö tietämättömänä pitäminen — muut kuin eliitin lapset tuskin käyvät minkäänlaista koulua —  ja sen lisäksi ”pelastajaisten” ja muurilla roikuttamisen uhka? En silti usko, että jatkoa seuraa. Muuten kuin tv-sarjan muodossa.