Minäkertojana sikiö

Ian McEwanin Pähkinänkuori (Otava, 2017; Nutshell, 2016; suomentanut Juhani Lindholm; 206 sivua) saattaa olla maailman ainoa romaani, jonka minäkertoja on syntymätön lapsi. Hän kertoo Shakespearen Hamletin tarinan uudesta näkökulmasta, kun syntymäänsä odottava poika seuraa juonittelua äitinsä kohdusta.

Kertojan kaunis mutta piittaamaton äiti Trudy on heittänyt runoilijamiehensä Johnin ulos tämän omistamasta arvokkaasta ja rapistuvasta lontoolaistalosta, ja ottanut sänkyynsä sivistymättömän lankonsa Clauden. Syntymätön lapsi kuulee äitinsä ja setänsä suunnittelevan Johnin murhaamista, mutta myös lapsen ”heivaamista”.

Koko asetelma on hullu, mutta tämähän onkin fiktiota. Voiko syntymätön lapsi jopa jotenkin vaikuttaa tapahtumiin? Vaikka tarina on hulvaton, on se myös vakava.

Pähkinänkuori on psykologinen jännäri, jossa on tiivis tunnelma ja runsaasti mustaa huumoria. Se on tuttua McEwanin aiemmista pahuutta käsittelevistä romaaneista, joissa tavalliset ihmiset tekevät rikoksia. Näennäisessä älyttömyydessään romaani on selkeä välityö, jopa hulluttelu, mutta samalla taitavan kirjailijan laatutyötä.

Mainokset

Elämä elämältä -romaanin hieno rinnakkaisteos

Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli upea lukukokemus ja melkein pelotti tarttua sen sisar- tai rinnakkaisteokseksi mainittuun Hävityksen jumalaan (Schildts & Söderströms, 2016; A God in Ruins, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 494 sivua) — jospa se ei imaisisikaan.

Aluksi tuo varovaisuus oli kostautua ja tuntui, ettei tarina oikein ala elää. Henkilöt olivat tuttuja Ursula Toddin elämäntarinaa lähes loputtomasti varioivasta edeltäjästä ja nyt pääosaan nousee Ursulan pikkuveli Teddy, keskeiseksi tapahtuma-ajaksi toinen maailmansota, jolloin Teddy on lentäjä, ja toistuvaksi tapahtumapaikaksi pommikoneen ohjaamo.

Pian olin kuitenkin kirjailijan luoman maailman ja Toddin suvun ihmisten lumoissa. Vaikka tapahtumat kiertyvät päähenkilön lentäjävuosien ympärille, on romaani valtavan paljon muutakin kuin kertomus siitä, miten Britannian ilmavoimat toisen maailmansodan aikana pommittivat Saksaa. Silti juuri nuo tapahtumat ovat sen ydin samaan tapaan kuin Lontoon pommitukset ovat Ursulan tarinan keskiössä.

Teddy on sankarilentäjä, joka ei usko sodanjälkeiseen elämään. Kun se kuitenkin koittaa, hän päättää olla aina ystävällinen. Äitinsä lempilapsesta ja siskojensa suosikkiveljestä tulee luotettava aviomies, omistautuva isä ja rakastava isoisä. Teddystä toinen mahdollisuus on käytettävä niin hyvin osaa, mutta ei se pelasta hänen läheisiään onnettomuudelta tai sairaudelta eikä häntä itseään surulta ja murheelta.

Hävityksen jumalassa ei jossitella eli tarjota lukuisia vaihtoehtoja elämän käänteille samaan tapaan kuin Elämä elämältä -teoksessa, mutta kyllä Atkinson silti osaa kieputtaa tarinaa ja henkilöitään ajassa ja paikassa sekä järjestää tällä kertaa loppuyllätyksen, joka lähes pakottaa aloittamaan kaiken alusta. Hieno romaani.

 

Posliinikupin tarina

Helen Mosterin esikoisromaani Hylky (Avain, 2011) oli positiivisesti yllättävä lukukokemus. Kirjailija liikuttelee eritaustaisia ja -ikäisiä henkilöitä taitavasti kahdella eri aikakaudella ja erilaisissa piireissä & sfääreissä.

Yksi päähenkilöistä on vanheneva keisarinna Katariina Suuri, joka tilaa astiaston Meissenista ja maalauksia Wittenbergistä. Toinen on juuri äitinsä menettänt 15-vuotias Arne Arnesen, joka joutuu isänsä mukana merille, vaikka haluaisi vain maalata ja piirtää kotona Rotterdamissa. Onneksi hän pääsee sentään posliinimaalaamoon ja taitelijan ateljeehen. He elävät samassa ajassa, 1700-luvun lopussa. Arnen isä on kapteenina laivalla, joka kuljettaa aarteita Katariinalle.

Kolmas päähenkilö on nykysuomalainen historiantutkija Anton Saksa, joka alkaa harrastaa sukellusta. Tarinat kohtaavat – se on selvää alusta asti.

Ne kohtaavat monella tavalla ja monella tasolla. Konkreettisesti ja symbolisesti ruusukuvioidun posliinikupin muodossa, temaattisesti lasten ja vanhempien välisten suhteiden ja vanhempien lapsiinsa asettamien toiveiden kautta.

Valitettavaa kirjassa on vain paikoitellen hieman kömpelö, joskus virheellinenkin kieli; suomentajalta ja toimittajalta on lupa odottaa parempaa. Aiankin kongruenssivirheet luulisi koneenkin osaavan korjata, vaikka tyyliseikkoihin tarvitaankin ihminen.

Lyhyessä romaanissa Moster onnistuu luomaan monta kiinnostavaa kohtaloa ihmisille, joista haluaisi tietää enemmänkin. Aineksia olisi varmasti ollut laajempaankin historialliseen lukupakettiin, mutta Hylky toimii hienosti juuri näin.