Tragedia

Leïla Slimanin Kehtolaulu (Chanson douce, 2016; suomentanut Lotta Toivanen; 237 sivua) ei ole minusta ”psykologinen trilleri ranskalaisella twistillä”, niin kuin takakansiteksti väittää, vaan järkyttävä tragedia. Jännitysmomenttia ei ole, sillä romaani alkaa lastenhuoneesta, jossa Adam-vauva on kuollut, taapero Mila hädin tuskin hengittää, lastenhoitaja Louisen itsemurha on epäonnistunut ja Myriam-äiti huutaa kauhuaan julki.

Miten tähän tultiin? Siitä on kyse. Pariisilaisperheestä, jonka molemmat vanhemmat haluavat käydä töissä ja tehdä pitkää päivää, jotka hädin tuskin näkevät toisiaan, saati lapsiaan hereillä — sen jälkeen kun ovat palkanneet täydellisen lastenhoitajan, joka pyytämättä hoitaa myös tiskit, pyykit, ruoanlaiton.

Mitä pidemmälle viikot kuluvat, sitä etevämmin Louise tekee itsensä sekä näkymättömäksi että välttämättömäksi. Myriam ei enää soita hänelle ilmoittaakseen myöhästymisistään, eikä Mila enää kysele, milloin äiti tulee.”

Louise hoitaa kotona aivan kaiken. Hänestä tulee korvaamaton, hänet otetaan mukaan lomille.

Ajattele! Meillä olisi kerrankin kunnon loma. Ja Louise ilahtuisi ikihyviksi: mitäpä parempaakaan tekemistä hänellä voisi olla?”

Lapset rakastavat (mutta myös pelkäävät) hoitajaansa. Tässä on menossa lasten ja hoitajan piiloleikki:

Tyttö hermostuu, polkee jalkaa. Louise odottaa. Hän katselee heitä niin kuin tarkastellaan vedestä ongitun kalan kuolinkamppailua, kun kidukset vuotavat verta ja ruumis kouristelee, veneen pohjalla sätkivää kalaa, joka haukkoo henkeä uupuneella suulla, kalaa, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä hengissä.”

Louise on melkein kuin perheenjäsen — eikä kuitenkaan ole, yhtään. Myriam ja Paul Massé eivät tiedä Louisesta mitään muuta kuin sen, mitä hän tekee heidän kotonaan. Heitä ei kiinnosta, missä hän asuu, miten hän tulee toimeen surkealla palkallaan, miksi hän on veloissa, miksi hänellä on aina samat vaatteet, miksi hän ei suostu heittämään pois pienintäkään ruoanmurua ja miksi hän suuttuu siitä, että kadonneiden tavaroiden tilalle vain ostetaan uusia vaivautumatta etsimään niitä. He eivät tiedä, että Louise on ollut alistavassa parisuhteessa, jossa mies on hassannut kaikki rahat, eivätkä sitä, ettei hän ole tekemisissä tyttärensä kanssa, tai sitä, että hän on ollut psykiatrisessa hoidossa.

Louise elää täysin eri maailmassa kuin työnantajansa, vaikka viettää suurimman osan ajastaan heidän kodissaan, jossa he eivät vietä suurinta osaa aikaansa. Tuossa toisessa maailmassa hänellä ei ole mitään muuta kuin tukku perintäkirjeitä ja homeinen asuinloukko, jonka suihku on romahtanut. Ei siis ole mikään ihme, että hän haluaa elää Masséin maailmassa, heidän kodissaan, heidän lastensa kanssa, ja tekee siksi kaikkensa, ettei pesti koskaan päättyisi.

Paitsi vanhemmuudesta ja yksittäisten ihmisten välisistä valtasuhteista romaani kertoo myös köyhyydestä ja rasisimista eli yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Osoittelematta ja selittelemättä, lakonisesti ja todeten. Se kertoo myös yksilökeskeisestä kulttuurista, jossa ei aina oikein ymmärretä, että elämä muuttuu, ja että sen kuuluu muuttua, jos saa lapsia.

Kun Myriam tuli raskaaksi, Paul oli riemuissaan, mutta totesi ystävilleen, ettei halunnut elämänsä muuttuvan. Myriam ajatteli, että Paul oli oikeassa, ja katsoi entistä ihailevammin miestään, joka oli niin urheilullinen, komea ja itsenäinen.”

Eivät Massét ole pahoja, vaan lähinnä ajattelemattomia, itsekkäitä ja tietämättömiä.

Paul on aina työskennellyt rennossa ilmapiirissä työtovereinaan vertaisiksi kokemiaan ihmisiä. Hän on aina sinutellut pomoaan. Eikä ole koskaan käskenyt ketään. Mutta Louise on tehnyt hänestä isännän. Hän huomaa antavansa vaimolleen halveksuttavia neuvoja.”

Mutta Louise, mikä hän oikein on?

Kehtolaulu palkittiin Goncourtilla, Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla.

 

Minäkertojana sikiö

Ian McEwanin Pähkinänkuori (Otava, 2017; Nutshell, 2016; suomentanut Juhani Lindholm; 206 sivua) saattaa olla maailman ainoa romaani, jonka minäkertoja on syntymätön lapsi. Hän kertoo Shakespearen Hamletin tarinan uudesta näkökulmasta, kun syntymäänsä odottava poika seuraa juonittelua äitinsä kohdusta.

Kertojan kaunis mutta piittaamaton äiti Trudy on heittänyt runoilijamiehensä Johnin ulos tämän omistamasta arvokkaasta ja rapistuvasta lontoolaistalosta, ja ottanut sänkyynsä sivistymättömän lankonsa Clauden. Syntymätön lapsi kuulee äitinsä ja setänsä suunnittelevan Johnin murhaamista, mutta myös lapsen ”heivaamista”.

Koko asetelma on hullu, mutta tämähän onkin fiktiota. Voiko syntymätön lapsi jopa jotenkin vaikuttaa tapahtumiin? Vaikka tarina on hulvaton, on se myös vakava.

Pähkinänkuori on psykologinen jännäri, jossa on tiivis tunnelma ja runsaasti mustaa huumoria. Se on tuttua McEwanin aiemmista pahuutta käsittelevistä romaaneista, joissa tavalliset ihmiset tekevät rikoksia. Näennäisessä älyttömyydessään romaani on selkeä välityö, jopa hulluttelu, mutta samalla taitavan kirjailijan laatutyötä.

Elämä elämältä -romaanin hieno rinnakkaisteos

Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli upea lukukokemus ja melkein pelotti tarttua sen sisar- tai rinnakkaisteokseksi mainittuun Hävityksen jumalaan (Schildts & Söderströms, 2016; A God in Ruins, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 494 sivua) — jospa se ei imaisisikaan.

Aluksi tuo varovaisuus oli kostautua ja tuntui, ettei tarina oikein ala elää. Henkilöt olivat tuttuja Ursula Toddin elämäntarinaa lähes loputtomasti varioivasta edeltäjästä ja nyt pääosaan nousee Ursulan pikkuveli Teddy, keskeiseksi tapahtuma-ajaksi toinen maailmansota, jolloin Teddy on lentäjä, ja toistuvaksi tapahtumapaikaksi pommikoneen ohjaamo.

Pian olin kuitenkin kirjailijan luoman maailman ja Toddin suvun ihmisten lumoissa. Vaikka tapahtumat kiertyvät päähenkilön lentäjävuosien ympärille, on romaani valtavan paljon muutakin kuin kertomus siitä, miten Britannian ilmavoimat toisen maailmansodan aikana pommittivat Saksaa. Silti juuri nuo tapahtumat ovat sen ydin samaan tapaan kuin Lontoon pommitukset ovat Ursulan tarinan keskiössä.

Teddy on sankarilentäjä, joka ei usko sodanjälkeiseen elämään. Kun se kuitenkin koittaa, hän päättää olla aina ystävällinen. Äitinsä lempilapsesta ja siskojensa suosikkiveljestä tulee luotettava aviomies, omistautuva isä ja rakastava isoisä. Teddystä toinen mahdollisuus on käytettävä niin hyvin osaa, mutta ei se pelasta hänen läheisiään onnettomuudelta tai sairaudelta eikä häntä itseään surulta ja murheelta.

Hävityksen jumalassa ei jossitella eli tarjota lukuisia vaihtoehtoja elämän käänteille samaan tapaan kuin Elämä elämältä -teoksessa, mutta kyllä Atkinson silti osaa kieputtaa tarinaa ja henkilöitään ajassa ja paikassa sekä järjestää tällä kertaa loppuyllätyksen, joka lähes pakottaa aloittamaan kaiken alusta. Hieno romaani.