Farssikirjailijan tilitys

Kun mies elättää itseään kirjailijana, ei välty kiusaukselta yrittää sanoa jotakin rehellistä. Krapulapäivinä miettii itseään, vetää esiin kysymyksiä joihin ei ole muuta vastausta kuin se mikä sinussa itsessäsi, ja sitten panee paperille tilanteen, kohtauksen, ja ennen kuin huomaakaan on kirjoittamassa näytelmää jota työväenluokka ei ole tilannut.

Jussi Kylätaskun Revari (WSOY, 1975; 135 sivua) kertoo kirjailijan alter egosta Jalmari eli Jallu Pussitalosta, joka tuomitaan toveripiirissä revariksi. Revari tarkoittaa revisionistia, ja revisionismi on sosialistinen ideologia, joka pyrkii välttämään luokkataistelua, eli marxilaisuutta loivempi yhteiskuntafilosofinen aate, jota voidaan sanoa myös taipumukseksi kompromisseihin. Revari on siis sopuratkaisuihin taipuvainen luokkataistelun välttelijä. Teoksen maailmassa vuonna 1975 se tarkoittaa, että Jallu on luopunut taistolaisuudesta.

Minulle osoitettiin oikeaa tietä. Minä panin visusti merkille missä se kulkee ja mihin johtaa, välttääkseni sen ainaisesti. Minä halusin turtua, jäykistyä, kääriä poroporvarillisuuteni punalippuun. Mutta en onnistunut. … Mutta ei minusta revari tullut sinun ansiostasi.

Päähenkilö ja minäkertoja Pussitalo on farssikirjailija, joka varsin sekavasti selvittää viinanhuuruista ja kriisintäyteistä kirjallista, poliittista ja seksuaalista elämäänsä. Hän myös kirjoittaa kirjaa, tätä kirjaa. Mukana on on myös unijaksoja, muun muassa armeijapainajainen, ja lapsuusmuistoja, lukukokemukseni kannalta teoksen miellyttävimpiä osuuksia; luokkataistelun näkökulmasta epäilemättä porvallisen joutavanpäiväistä nostalgiaa.

Siinä ne nyt ovat jälleen, nurin jyrätyt Jalmarin kulmat, joihin uneksin poikain seikkailukirjat. Puolimatkankadulta Osmonmäelle, ratapihalta torille. Työläisten mentyä katu lekotteli vielä hetken tyhjänä. Lidmanin leipomn pulla-auto haki ensimmäisen lastin. Avattiin Jokisen maitokauppa, parturi, urheiluliike, Ruskon kenkäkauppa, ja tori heräsi eloon. Patarummun kokoinen kello lyhtypylväässä teki tunnin täyteen, haukotteli ja jatkoi sekuntien seulomista, ikävää kuin marjojen perkaaminen myytäväksi. Sarkatakkiset pulut katsastivat mitä maalaisilla oli kaupan.

Teos on satiirinen itsetilitys siitä, miten käy, kun taide yritetään alistaa aatteelle ja kulttuuri ylipolitisoituu. Avainromaanikin se on (ollut), mutta nyt 42 vuotta myöhemmin sillä, keitä todellisia henkilöitä — muita kuin itseään — Kylätasku aikoinaan reposteli ja irvi, ei taida enää merkitystä olla.

Minun farsseissani on aina ketsuppia. Minä olen pieni pyylevä kaveri, mutta minussa asuu demoni, tiedän ettei elämä lopu tähän päiväjärjestykseen, kello kahtakymmentäneljää seuraa kaksikymmentäviisi, eikä meitä jaeta silloin susiin ja lampaisiin, susista on tehty selvä. Jos minä olisin pessimisti, minä olisin kristitty tai mielisairas. Minä olen elukka, tahdon elää kuin elukka, ja kuolla.

Kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan, joka on myös luettavissa verkossa. Suomalaiset kirjabloggaajat osallistuvat Kirjojen Suomi -haasteeseen ja lukevat kaikki 101 kirjaa. Minulle osui arvonnassa tämä teos vuodelta, jonka tammikuussa vietin yhdettätoista syntymäpäivääni.

Joululahjakirjan ( ja -suklaan) lumoissa 70-luvun puolivälin tienoilla. Kuva: Riitta Ovaska

Luin silloin(kin) paljon ja koko ajan. Sisareni väittää, että kyvyttömyyni muistaa tarkasti tapahtumia tai tilanteita lapsuudestani tai nuoruudestani johtuu siitä, että elin suurimman osan tuosta ajasta kirjojen maailmoissa. Se voi hyvinkin olla totta. Joka tapauksessa henkilökohtaiset muistikuvani 70-luvusta ovat hajanaisia ja huteria.

Revari ei ollut erityisen miellyttävää luettavaa, vaikka se alun tahmomisen jälkeen etenikin kohtalaisen kiinnostavasti. En pysty arviomaan, miten hyvin teos kuvaa vuoden 1975 Suomea ja suomalaisia, mutta koen, että melko pienen piirin sekoiluista on kyse.

Kyllä minä todellisuuden hyväksyn. Mutta pitkäveteistä tämä on. En minä ymmärrä aikani sairautta, kuolevien osaston varmin tapaus, jonka terapiakseen on kannettava koko kerroksen ulostukset pihalle. Minä vain istun ja kirjoitan itsestäni kaiken mikä ei ole kirjoittamisen arvoista. Kun tämä saisi olla viimeinen kirja jonka kukaan tekee!

Onneksi ei saanut.

 

Jussi (oik. Juhani) Kylätasku (Tampere 1943 – Porvoo 2005) oli runoilija — esikoisteos Kosketuskohdat (1966) — ja käsikirjoittaja — tunnetuin ehkäpä Risto Jarvan ja Kullervo Kukkasjärven kanssa käsikirjoitettu menestyselokuva Mies joka ei osannut sanoa ei (1975) — sekä näytelmä-, kuunnelma- ja proosakirjailija. Revari on toinen hänen harvakseltaan ilmestyneistä kahdeksasta romaanistaan. Näytelmistä tunnetuimpia lienevät Kyllikki ja Runar (1974) sekä Lea-palkitut Haapoja (1988), Keisari ja poika (1992) ja Hetki lähtöni lyö (1992).

Voit lukea Revarin verkossa maksutta, samoin muut 101 kirjaa -listan teokset. Voit myös katsoa Yle Areenasta kirjailija Keijo Siekkisen ja toimittaja Seppo Puttosen keskustelun Revarista.

Valheita ja salaisuuksia, osa 1

Virpi Hämeen-Anttilan esikoisromaani Suden vuosi teki minuun aikoinaan suuren vaikutuksen. Sen jälkeen olen lukenut hänen muutkin romaaninsa ja pettynyt ainakin jossain määrin joka kerran, vaikka kirjoissa paljon hyvääkin on.

Tämänvuotinen tiiliskivi Muistan sinut Amanda (Otava) on siinä mielessä jälleen tyypillistä Hämeen-Anttilaa, että hän kirjoittaa yhtäältä ihmeen tyylikkäästi ja taustatyöhön pohjautuen ja toisaalta, paikoin, kummallisen naiivisti ja pinnallisesti. Samoin hänellä on taipumusta liikaan laveuteen ja sivujuonten paisutteluun; tiivistäminen ei olisi ollut tälle romaanille pahasta.

Romaanin päähenkilön, tylsän ja kuivakiskoisen oloisen opettaja Markuksen Julius-isä on ollut taistolaisliikkeen vetovoimainen keulahahmo, jonka Markus on uskonut 1970-luvulla kuolleen Afrikassa. Toisenlainen totuus alkaa paljastua, kun Markuksen auto-onnettomuuden uhriksi joutunut Tuire-äiti paljastaa juuri ennen kuolemaansa Juliuksen olevankin hengissä jossain päin Eurooppaa. Lähes viimeisiksi sanoikseen Tuire pyytää Markusta etsimään Juliuksen ja kertomaan, että hän on antanut anteeksi.

Ihannoitua kuvaa sankari-isästä elätellyt Markus joutuu uudenlaisen isäsuhteen eteen. Markus alkaa etsiä tietoja Juliuksesta ja matkustelee ensin Suomessa ja sitten ulkomaillakin tavatakseen vanhempiensa taistolaisaikaisia ystäviä ja muodostaakseen kuvan todellisesta Juliuksesta sekä jäljittääkseen tämän.

Tarinan kakkospäähenkilö on Noora, keskiaikaisista trubaduureista väitöskirjaa valmisteleva nuori nainen, jolla on suhde naimisissa olevaan mieheen. Kuten arvata saattaa, jossain kohdassa Markuksen ja Nooran tiet kohtaavat, mutta sitä ennen on kuljettu monenmonta turhaakin juonenkäännettä ja eletty jokunen ihmeellinen sattumus liikaa.

Tarinan aikana Markus kasvaa, kehittyy ja muuttuu. Hänen osaltaan kertomus on jäntevä ja pysyy kasassa. Nooran kohdalla tilanne on toinen, vaikka hänenkin tarinalleen annetaan runsaasti tilaa ja sanoja; henkilö jää ohueksi, kiiltokuvamaiseksi, vaille moniulotteisuutta.

Romaani kertoo 1970-luvun taistolaisnuorten aikuisiksi kasvaneista lapsista, jotka, eväinään toisaalta vanhemmiltaan saamansa ihanteet ja toisaalta nykypäivän tyystin toisenlaiset arvot, tässä 2000-alun maailmassa etsivät itseään, vanhempiaan ja ”sitä oikeaa”.

Muistan sinut Amanda on kronologinen, romanttinen, helppolukuinen ja viihdyttävä romaani. Eikä siinä ole mitään pahaa. Hämeen-Anttila haluaa olla tarinankertoja. Ja sitä hän on. Välillä vain turhan melodramaattisesti minun makuuni.