Avainsana-arkisto: veljet

Kuilun partaalla

Kun ihminen saa lupauksen, sen muistaa.

Emma Puikkosen Lupaus (WSOY, 2019; 299 sivua) sijoittuu lähitulevaisuuden Suomeen. Se on kauniisti kirjoitettu romaani äidinrakkaudesta ja ilmastoahdistuksesta.

Kättelyitä, vakavia katseita: me tiedetään tämä ongelma. Ja silti: kaikki mikä oli rakennettu oli jo rakennettu, tehtaat louskuttivat akkuja ja matkapuhelimia ja tietokoneita ja ahmivat energiaa, kaikki tiesivät, että öljyä oli vielä, kyse oli vain siitä, kuka sen kehtasi käyttää, kaikki maat halusivat työtä omille ihmisilleen, työtä ja helppoa ruokaa, kaikkeen siihen oli oikeus. Keneltäkään ei voinut ottaa pois.

Pääministerin nimi on Rahim ja sadetta on jatkunut neljättä kuukautta.

Meidät on säädetty niin, että keskitymme siihen, mikä on lähellä ja meille tärkeää. Emme pysty katsomaan kuiluun, jota kohti kuljemme, emme pysty liikkumaan sen reunalla.

Rinnan kuilun partaalla eläminen saa tilaamaan bunkkerin ja mylläämään sen alta perintötalonsa puutarhan. Hän haluaisi luvata tyttärelleen Seelalle saman, minkä isä lupasi hänelle aikoinaan: pelastaa hänet aina. Rinnan tilannetta ei helpota Robert-veljen katoaminen Grönlannissa.

Rinnakkaistarinallinen, fantansiankin puolella piipahtava, omaääninen romaani kuvaa limittäin mielenjärkyntää ja yhteiskunnallista muutosta vääjäämättömän edessä.

…minut pelastetaan aina, ajattelin, minä pelastan lapseni ihan aina, tätä ei tapahdu, ei minulle eikä kenellekään muulle, me teemme jotain, emme vain matkaa hymyillen mainoslaulujen soidessa kohti valtavaa kuoppaa.
Minä lupaan, niin me emme tee.

Mutta niin me kuitenkin teemme.

Puikkonen kirjoittaa vakavasti, mutta tunteiden ja tunnelmien kautta, ei luennoiden. Merkittävän roolin runsaassa romaanissa saavat Seelan ja Rinnan yhdessä sepittämät sadut.

Kun ihminen poistuu maisemasta, alkaa pieni siemen asfaltin raossa itää.

Se on lohdullista.

Mainokset

Häpeäväkivallan varjossa

Marja-Leena Tiaisen nuortenromaanin Kahden maailman tyttö (Tammi, 2011; 261 sivua) nimi- ja päähenkilö on 17-vuotias Tara. Hän on paennut kurdiperheensä miesten väkivaltaa turvakotiin. Taran nuoruutta valotetaan hänen muistojensa ja turvakodissa töissä olevalle Lindalle kertomansa perusteella.

Perhe on asunut Suomessa Taran lapsuudesta saakka, mutta erityisesti isä vaatii perhettä noudattamaan perinteisiä arvoja ja tapoja. Hän ei halua tytärtensä käyvän kodin ulkopuolella juuri muualla kuin koulussa ja vahtii vanhimman poikansa avulla Taran jokaista liikettä sen jälkeen, kun tämä alkaa hyvin maltillisesti kapinoida tiukkoja sääntöjä vastaan haluten vain elää samaan tapaan kuin ikätoverit Suomessa elävät. Isot siskot on jo naitettu etukäteen sovituille miehille. Pikkuveli pitää Taran puolia ja äitikin haluaisi, muttei uskalla.

Kun kuvioihin ilmaantuu poikaystävän tapainen, alkaa vakava väkivalta. Koulussa ystävä saa lopulta Taran uskoutumaan terveydenhoitajalle, joka ei voi olla tekemättä lastensuojeluilmoitusta. Silti tyttö on vähällä menettää henkensä ennen kuin pääsee pakoon pakkoavioliiton uhkaa ja isää, joka palvoo perheen kunniaa yli kaiken.

Turvakodissa Taraa vaivaavat painajaiset ja ristiriidat. Hän pelkää suvun miesten verkoston lopulta löytävän hänet, mutta ikävöi pikkuveljeään, äitiään, sisariaan ja ystäviään. Hinta vapaudesta on kova.

Nuorille suunnattu romaani on kirjoitettu selkeällä ja helposti luettavalla kielellä. Asioista kerrotaan toteavaan sävyyn eikä Taran kohtaloa surkutella. Valitsemalla toisenlaisen tyylin voisi näillä aiheilla nostattaa suuria tunteita, itkettääkin, mutta nyt kertomus etenee tasaisen vauhdin menetelmällä hyvin realistisesti. Kahden aikatason tekniikka toimii selkeästi.

 

Pii Marin -sarjan pauloissa

Eppu Nuotion kuusiosainen Pii Marin -sarja on jostain syystä jäänyt minulta lukematta tuoreeltaan, mikä on tavallaan harmi, mutta toisaalta mainiota, koska nyt koko sarjan voi lukea niin sanotusti putkeen. Olen tosin väleissä lukenut muutakin, muttei seuraavaa osaa tarvinnut kuitenkaan aina vuotta odottaa. Kiinnostuin Nuotiosta dekkaristina vasta luettuani Naisen parvekkeella. Pii Marin -sarja osoittautui lukemisen arvoiseksi.

(Huom! Jatko sisältää juonipaljastuksia.)

Sarja aloittavassa romaanissa Musta (Otava, 2006; 268 sivua) Suomen ensimmäinen mustaihoinen Ylen tv-uutisankkuri Pii Marin on juuri siirretty negatiivisen katsojapalautteen vuoksi Lounais-Suomen aluetoimitukseen, eikä hän ole samanaikaisen avoeronsa vuoksi jaksanut taistella oikeuksistaan. Rikosjuonen käynnistää raskaana olevan naispapin murha ja pian Pii huomaa päätyneensä sarjamurhaajan jäljille. Nuotio käsittelee työelämän rasismia ja seksismiä paasaamatta mutta painokkaasti. Myös tv- ja radiotoimituksen työn kuvaus on luontevaa. Rikosjuoni sen sijaan jää hieman ohueksi ja päähenkilön railakkaan persoonan ja elämäntapahtumien varjoon.

Toinen osa Kosto (Otava, 2007; 285 sivua) tuo Ylen Lounais-Suomen aluetoimituksen tiloihin tosi-tv-sarjan kuvaukset ja niissä tapahtuvan murhan. Juttu vuotaa pian median reposteltavaksi eikä juuri pitkältä sairauslomalta töihin palanneen Piin aiemmin saama julkisuus paranna tilannetta. Tällä kertaa rikoksen alkujuuret löytyvät kaukaa menneisyydestä koston elettyä pitkään. Piin ja ylikomisario Heinon välille alkaa kehittyä jotakin suhteen tapaista. Piin persoonassa toivoin jo tapahtuvan jotakin kehitystä.

Maksu (Otava, 2008; 250 sivua) kuljettaa rinnakkain kahta tapatumasarjaa. Poliisi tutkii Juha Heinon johdolla päiväuniltaan siepatun vauvan tapausta. Piin pikkuveli Joel ilmaantuu yllättäen hetikohta armeijasta päästyään asustelemaan Piin kämpille eikä se siskoa juuri haittaa, koska hän viettää suurimman osan ajastaan Heinon talossa, mutta sitten Joel pidätetään raakaan pahoinpitelyyn liittyen. Tapauksia kuvataan limittäin ja kyllähän niiden välille yhteys löytyy. Melkoinen kuvio siitä muodostuukin. Pii jaksaa olla oma itsekeskeinen itsensä.

Varjo (2009,; 240 sivua) tuo monikulttuurisuuden sarjan keskiöön. Rannalta löytyy morsiuspukuinen ruumis, jolta on katkaistu vasemman käden nimetön sormi ja jonka huulet on ommeltu yhteen. Käy ilmi, että uhri oli juuri kristityn miehen kanssa avioitunut muslimiperheen tytär — vieläpä niin Pii Marinin kuin poliisilaitoksen väenkin ahkerasti käyttämän ja tunteman Fethin pizzerian omistajan tytär Shabina. Kunniamurha vai rasistinen murha? Ja missä on tuore aviomies? Piin ja Heinon suhde on ollut katkolla jo seitsemän kuukautta eli siitä saakka, kun pari varomatonta lausetta sai Juha Heinon jättämään alkumetreillä kesken pariskunnan yhdessä aloittaman Tansanian matkan. Melko raivostuttava pariskunta.

Paine (Otava, 2010; 268 sivua) on sarjan teoksista ahdistavin, jopa piinava. Piin veli on muuttanut sisarensa entiseen asuntoon ja tutustunut saman tien naapurin Irikseen ja Pasiin, joiden avoliitto on purkautunut, mutta mies jäänyt kiusallaan naisen omistamaan asuntoon kuin omaansa. Samalla kun Pii ja Juha Heino selvittelevät Piin biologisen isän kohtaloa, pariskunnan tilannetta kuvataan painetta ja piinaa lisäten koko teoksen ajan ja sen loppuratkaisua odotellessa sivuja on käännettävä tiuhaan tahtiin. Pii Marin ja Juha Heino jaksavat edelleen olla aika rasittavia ihmisiä, mutten jaksanut pillastua siitä. Muutenhan sarja on mitä mukaansatempaavin.

Loppu (Otava, 2011; 223 sivua) alkaa tilanteesta, jossa kaksi ihmistä, Raimo Piirto ja Eija Sahaniemi, katoaa samoihin aikoihin. Heidän kohtalonsa selvittäminen on yksi kolmesta juonikuviosta. Toinen on Piin ja Juhan naapuriin muuttaneen nuoren perheen omakotiunelman muuttuminen hometalopainajaiseksi. Kolmantena juonteena romaani kertoo, miten Pii vihdoin kohtaa biologisen isänsä eikä tilanne vastaakaan odotuksia. Lapsena ja nuorena Pii ei ollut kiinnostunut eikä vielä Mustankaan päähenkilönä halunnut tietää. Taisi olla oikeassa. Sarja päättyy sopivasti.

Koko sarja on sujuvasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Ihmiset vanhenevat ja ihmissuhteet kehittyvät. Jokaisessa osassa on erilainen aihepiiri ja oma teemansa. Mitään mullistavaa Nuotio ei dekkaristina luo, mutta vallan hyvin viihdyin näiden teosten parissa.

Dekkariviikko 2016 — lähiötapaus

Ruotsalaisen Joakim Zanderin toinen rikosromaani Lähiö (Tammi, 2016; Orten, 2015; suomentanut Maija Kauhanen; 397 sivua) seuraa lyhyen kesäisen ajanjakson tapahtumia kolmesta eri näkökulmasta.

Yksi on Klara Valldénin, Uimari-esikoisesta tutun tutkijan, ja sijoittuu pääosin Lontooseen. Toinen kuuluu Jasminelle, neljä vuotta aiemmin monessa merkityksessä kylmästä maahanmuuttajakodista New Yorkiin karanneelle nuorelle naiselle. Kolmannen äänenä on Jasminen pikkuveli Zadi, tuuliajolla oleva lähiönuori, joka yrittää radikaalista uskonnollisuudesta löytää suunnan ja tarkoituksen elämälleen.

Klara, joka rauhoittaa hermojaan ja mieltään liiallisella viininjuonnilla, valmistelee pienessä yliopistoyksikössä EU-päättäjille Tukholmassa pidettävään kokoukseen selvitystä poliisitoiminnan yksityistämismahdollisuuksista. Sekä hänen pomonsa että työkaverinsa käyttäytyvät epäilyttävästi. Lisäksi Klaran tietokone ensin varastetaan puistossa ja sitten palautetaan kantapubiin.

Kirjan päähenkilöitä ovat kuitenkin nuoret sisarukset, joiden välistä yhteyttä ja rakkautta kuvataan hienosti. Jasminella on suuret tunnontuskat veljen hylkäämisestä eikä uusi elämä suju lainkaan hyvin. Kun käy ilmi, että Zadi on kaikin tavoin täysin hukassa — joko kuollut Syyriassa tai palannut lietsomaan lähiön yltyvää kapinaa — hän keksii keinon palata Ruotsiin etsimään veljeään. Heidän tarinansa on riipaiseva, koska sellaisen aavistaa olevan tuttu aivan liian monelle.
Zanderin romaanin teemat ovat ajankohtaisia, kiinnostavia ja suuria. Maahanmuuttajalähiöihin kasautunut turhautunut ja patoutunut katkeruus ja viha, radikaali ääri-islamilaisuus ja kansainvälinen terrorismi, Syyrian sodat ja Daesh/ISIS, korruptio ja oligarkkien omistamat turvallisuusyritykset ja EU-lobbarien salainen valta, tiedon turvallisen säilyttämisen ja jakamisen ongelmat…

Suuret päivänpolttavat aiheet eivät kuitenkaan riitä tekemään Lähiöstä keskinkertaista rikosromaania onnistuneempaa. Juoni etenee, mutta sen jännittyneisyys katkeilee jatkuvasti, kun lyhyiden lukujen näkökulma alati vaihtuu – etenkin kun eri tarinat kulkevat hieman eri tahtiin. En pitänyt siitä, että joudun koko ajan tarkistamaan, kuinka paljon edellä tai jäljessä alkavan luvun Jasmine oli juuri lukemani luvun Zadia, vaikka ymmärsinkin ratkaisun vähitellen johtavan siihen, että sisarukset ja Klara päätyvät lopuksi samaan paikkaan samaan aikaan. Kun tuo kulminaatiopiste sitten jotenkin lässähti tai katosi, olin lähes 400 sivun jälkeen juonen kuljetukseen vähän pettynyt. Onneksi henkilökuvaus toimi.

Elämä elämältä -romaanin hieno rinnakkaisteos

Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli upea lukukokemus ja melkein pelotti tarttua sen sisar- tai rinnakkaisteokseksi mainittuun Hävityksen jumalaan (Schildts & Söderströms, 2016; A God in Ruins, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 494 sivua) — jospa se ei imaisisikaan.

Aluksi tuo varovaisuus oli kostautua ja tuntui, ettei tarina oikein ala elää. Henkilöt olivat tuttuja Ursula Toddin elämäntarinaa lähes loputtomasti varioivasta edeltäjästä ja nyt pääosaan nousee Ursulan pikkuveli Teddy, keskeiseksi tapahtuma-ajaksi toinen maailmansota, jolloin Teddy on lentäjä, ja toistuvaksi tapahtumapaikaksi pommikoneen ohjaamo.

Pian olin kuitenkin kirjailijan luoman maailman ja Toddin suvun ihmisten lumoissa. Vaikka tapahtumat kiertyvät päähenkilön lentäjävuosien ympärille, on romaani valtavan paljon muutakin kuin kertomus siitä, miten Britannian ilmavoimat toisen maailmansodan aikana pommittivat Saksaa. Silti juuri nuo tapahtumat ovat sen ydin samaan tapaan kuin Lontoon pommitukset ovat Ursulan tarinan keskiössä.

Teddy on sankarilentäjä, joka ei usko sodanjälkeiseen elämään. Kun se kuitenkin koittaa, hän päättää olla aina ystävällinen. Äitinsä lempilapsesta ja siskojensa suosikkiveljestä tulee luotettava aviomies, omistautuva isä ja rakastava isoisä. Teddystä toinen mahdollisuus on käytettävä niin hyvin osaa, mutta ei se pelasta hänen läheisiään onnettomuudelta tai sairaudelta eikä häntä itseään surulta ja murheelta.

Hävityksen jumalassa ei jossitella eli tarjota lukuisia vaihtoehtoja elämän käänteille samaan tapaan kuin Elämä elämältä -teoksessa, mutta kyllä Atkinson silti osaa kieputtaa tarinaa ja henkilöitään ajassa ja paikassa sekä järjestää tällä kertaa loppuyllätyksen, joka lähes pakottaa aloittamaan kaiken alusta. Hieno romaani.