Avainsana-arkisto: veljet

Kuilun partaalla

Kun ihminen saa lupauksen, sen muistaa.

Emma Puikkosen Lupaus (WSOY, 2019; 299 sivua) sijoittuu lähitulevaisuuden Suomeen. Se on kauniisti kirjoitettu romaani äidinrakkaudesta ja ilmastoahdistuksesta.

Kättelyitä, vakavia katseita: me tiedetään tämä ongelma. Ja silti: kaikki mikä oli rakennettu oli jo rakennettu, tehtaat louskuttivat akkuja ja matkapuhelimia ja tietokoneita ja ahmivat energiaa, kaikki tiesivät, että öljyä oli vielä, kyse oli vain siitä, kuka sen kehtasi käyttää, kaikki maat halusivat työtä omille ihmisilleen, työtä ja helppoa ruokaa, kaikkeen siihen oli oikeus. Keneltäkään ei voinut ottaa pois.

Pääministerin nimi on Rahim ja sadetta on jatkunut neljättä kuukautta.

Meidät on säädetty niin, että keskitymme siihen, mikä on lähellä ja meille tärkeää. Emme pysty katsomaan kuiluun, jota kohti kuljemme, emme pysty liikkumaan sen reunalla.

Rinnan kuilun partaalla eläminen saa tilaamaan bunkkerin ja mylläämään sen alta perintötalonsa puutarhan. Hän haluaisi luvata tyttärelleen Seelalle saman, minkä isä lupasi hänelle aikoinaan: pelastaa hänet aina. Rinnan tilannetta ei helpota Robert-veljen katoaminen Grönlannissa.

Rinnakkaistarinallinen, fantansiankin puolella piipahtava, omaääninen romaani kuvaa limittäin mielenjärkyntää ja yhteiskunnallista muutosta vääjäämättömän edessä.

…minut pelastetaan aina, ajattelin, minä pelastan lapseni ihan aina, tätä ei tapahdu, ei minulle eikä kenellekään muulle, me teemme jotain, emme vain matkaa hymyillen mainoslaulujen soidessa kohti valtavaa kuoppaa.
Minä lupaan, niin me emme tee.

Mutta niin me kuitenkin teemme.

Puikkonen kirjoittaa vakavasti, mutta tunteiden ja tunnelmien kautta, ei luennoiden. Merkittävän roolin runsaassa romaanissa saavat Seelan ja Rinnan yhdessä sepittämät sadut.

Kun ihminen poistuu maisemasta, alkaa pieni siemen asfaltin raossa itää.

Se on lohdullista.

Häpeäväkivallan varjossa

Marja-Leena Tiaisen nuortenromaanin Kahden maailman tyttö (Tammi, 2011; 261 sivua) nimi- ja päähenkilö on 17-vuotias Tara. Hän on paennut kurdiperheensä miesten väkivaltaa turvakotiin. Taran nuoruutta valotetaan hänen muistojensa ja turvakodissa töissä olevalle Lindalle kertomansa perusteella.

Perhe on asunut Suomessa Taran lapsuudesta saakka, mutta erityisesti isä vaatii perhettä noudattamaan perinteisiä arvoja ja tapoja. Hän ei halua tytärtensä käyvän kodin ulkopuolella juuri muualla kuin koulussa ja vahtii vanhimman poikansa avulla Taran jokaista liikettä sen jälkeen, kun tämä alkaa hyvin maltillisesti kapinoida tiukkoja sääntöjä vastaan haluten vain elää samaan tapaan kuin ikätoverit Suomessa elävät. Isot siskot on jo naitettu etukäteen sovituille miehille. Pikkuveli pitää Taran puolia ja äitikin haluaisi, muttei uskalla.

Kun kuvioihin ilmaantuu poikaystävän tapainen, alkaa vakava väkivalta. Koulussa ystävä saa lopulta Taran uskoutumaan terveydenhoitajalle, joka ei voi olla tekemättä lastensuojeluilmoitusta. Silti tyttö on vähällä menettää henkensä ennen kuin pääsee pakoon pakkoavioliiton uhkaa ja isää, joka palvoo perheen kunniaa yli kaiken.

Turvakodissa Taraa vaivaavat painajaiset ja ristiriidat. Hän pelkää suvun miesten verkoston lopulta löytävän hänet, mutta ikävöi pikkuveljeään, äitiään, sisariaan ja ystäviään. Hinta vapaudesta on kova.

Nuorille suunnattu romaani on kirjoitettu selkeällä ja helposti luettavalla kielellä. Asioista kerrotaan toteavaan sävyyn eikä Taran kohtaloa surkutella. Valitsemalla toisenlaisen tyylin voisi näillä aiheilla nostattaa suuria tunteita, itkettääkin, mutta nyt kertomus etenee tasaisen vauhdin menetelmällä hyvin realistisesti. Kahden aikatason tekniikka toimii selkeästi.

 

Pii Marin -sarjan pauloissa

Eppu Nuotion kuusiosainen Pii Marin -sarja on jostain syystä jäänyt minulta lukematta tuoreeltaan, mikä on tavallaan harmi, mutta toisaalta mainiota, koska nyt koko sarjan voi lukea niin sanotusti putkeen. Olen tosin väleissä lukenut muutakin, muttei seuraavaa osaa tarvinnut kuitenkaan aina vuotta odottaa. Kiinnostuin Nuotiosta dekkaristina vasta luettuani Naisen parvekkeella. Pii Marin -sarja osoittautui lukemisen arvoiseksi.

(Huom! Jatko sisältää juonipaljastuksia.)

Sarja aloittavassa romaanissa Musta (Otava, 2006; 268 sivua) Suomen ensimmäinen mustaihoinen Ylen tv-uutisankkuri Pii Marin on juuri siirretty negatiivisen katsojapalautteen vuoksi Lounais-Suomen aluetoimitukseen, eikä hän ole samanaikaisen avoeronsa vuoksi jaksanut taistella oikeuksistaan. Rikosjuonen käynnistää raskaana olevan naispapin murha ja pian Pii huomaa päätyneensä sarjamurhaajan jäljille. Nuotio käsittelee työelämän rasismia ja seksismiä paasaamatta mutta painokkaasti. Myös tv- ja radiotoimituksen työn kuvaus on luontevaa. Rikosjuoni sen sijaan jää hieman ohueksi ja päähenkilön railakkaan persoonan ja elämäntapahtumien varjoon.

Toinen osa Kosto (Otava, 2007; 285 sivua) tuo Ylen Lounais-Suomen aluetoimituksen tiloihin tosi-tv-sarjan kuvaukset ja niissä tapahtuvan murhan. Juttu vuotaa pian median reposteltavaksi eikä juuri pitkältä sairauslomalta töihin palanneen Piin aiemmin saama julkisuus paranna tilannetta. Tällä kertaa rikoksen alkujuuret löytyvät kaukaa menneisyydestä koston elettyä pitkään. Piin ja ylikomisario Heinon välille alkaa kehittyä jotakin suhteen tapaista. Piin persoonassa toivoin jo tapahtuvan jotakin kehitystä.

Maksu (Otava, 2008; 250 sivua) kuljettaa rinnakkain kahta tapatumasarjaa. Poliisi tutkii Juha Heinon johdolla päiväuniltaan siepatun vauvan tapausta. Piin pikkuveli Joel ilmaantuu yllättäen hetikohta armeijasta päästyään asustelemaan Piin kämpille eikä se siskoa juuri haittaa, koska hän viettää suurimman osan ajastaan Heinon talossa, mutta sitten Joel pidätetään raakaan pahoinpitelyyn liittyen. Tapauksia kuvataan limittäin ja kyllähän niiden välille yhteys löytyy. Melkoinen kuvio siitä muodostuukin. Pii jaksaa olla oma itsekeskeinen itsensä.

Varjo (2009,; 240 sivua) tuo monikulttuurisuuden sarjan keskiöön. Rannalta löytyy morsiuspukuinen ruumis, jolta on katkaistu vasemman käden nimetön sormi ja jonka huulet on ommeltu yhteen. Käy ilmi, että uhri oli juuri kristityn miehen kanssa avioitunut muslimiperheen tytär — vieläpä niin Pii Marinin kuin poliisilaitoksen väenkin ahkerasti käyttämän ja tunteman Fethin pizzerian omistajan tytär Shabina. Kunniamurha vai rasistinen murha? Ja missä on tuore aviomies? Piin ja Heinon suhde on ollut katkolla jo seitsemän kuukautta eli siitä saakka, kun pari varomatonta lausetta sai Juha Heinon jättämään alkumetreillä kesken pariskunnan yhdessä aloittaman Tansanian matkan. Melko raivostuttava pariskunta.

Paine (Otava, 2010; 268 sivua) on sarjan teoksista ahdistavin, jopa piinava. Piin veli on muuttanut sisarensa entiseen asuntoon ja tutustunut saman tien naapurin Irikseen ja Pasiin, joiden avoliitto on purkautunut, mutta mies jäänyt kiusallaan naisen omistamaan asuntoon kuin omaansa. Samalla kun Pii ja Juha Heino selvittelevät Piin biologisen isän kohtaloa, pariskunnan tilannetta kuvataan painetta ja piinaa lisäten koko teoksen ajan ja sen loppuratkaisua odotellessa sivuja on käännettävä tiuhaan tahtiin. Pii Marin ja Juha Heino jaksavat edelleen olla aika rasittavia ihmisiä, mutten jaksanut pillastua siitä. Muutenhan sarja on mitä mukaansatempaavin.

Loppu (Otava, 2011; 223 sivua) alkaa tilanteesta, jossa kaksi ihmistä, Raimo Piirto ja Eija Sahaniemi, katoaa samoihin aikoihin. Heidän kohtalonsa selvittäminen on yksi kolmesta juonikuviosta. Toinen on Piin ja Juhan naapuriin muuttaneen nuoren perheen omakotiunelman muuttuminen hometalopainajaiseksi. Kolmantena juonteena romaani kertoo, miten Pii vihdoin kohtaa biologisen isänsä eikä tilanne vastaakaan odotuksia. Lapsena ja nuorena Pii ei ollut kiinnostunut eikä vielä Mustankaan päähenkilönä halunnut tietää. Taisi olla oikeassa. Sarja päättyy sopivasti.

Koko sarja on sujuvasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Ihmiset vanhenevat ja ihmissuhteet kehittyvät. Jokaisessa osassa on erilainen aihepiiri ja oma teemansa. Mitään mullistavaa Nuotio ei dekkaristina luo, mutta vallan hyvin viihdyin näiden teosten parissa.