Koulunpihan Othello

Tracy Chevalier on mielestäni tehnyt mainion ratkaisun sijoittaessaan Shakespearen petos- ja mustasukkaisuustragedia Othellon koulumaailmaan. Yksitoistavuotiaiden toimintana teoksen henkilöiden suoraviivaiset oletukset ja heidän ”suhteidensa” äkkikäänteet vaikuttavat uskottavammilta kuin, jos henkilöt olisivat aikuisia.

Ajallinen sijoittaminen 1970-luvulle selittää tietenkin sen, ettei nykyteknologiaa käytetä, vaan ”nenäliinajuonen” korvaa ”penaalijuoni” ja myös sen, että ghanalaisen diplomaatin poika Osei Kokote on washingtonilaisen esikaupunkikoulun ensimmäinen musta oppilas. Hän tietää tarvitsevansa välittömästi liittolaisen, sillä koulua on vaihdettu usein ja monessa maassa.

Onneksi ja epäonneksi suosittu Dee ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Valitettavasti koulun kiusaaja ja kiristäjä Ian ei kestä orastavaa ystävyyttä, vaan päättää tuhota sen. Hyvätapainen Osei pitäisi mielellään matalaa profiilia, mutta se on vaikeaa, kun Ian lietsoo juonillaan paitsi nuorten tunteita myös opettajien ei-niin-piilevää rasismia.

Uusi poika (Johnny Kniga, 2021; New Boy, 2017; suomentanut Natasha Vilokkinen; 214 sivua) on uusin suomennos Johnny Kniga Shakespeare -sarjassa (Hogarth Shakespeare). Jago muuntuu ilkeäksi Ianiksi, Desdemona on kiltti Dee, palvelusneito Emilia kääntyy ystävä Mimiksi ja kurtisaani Bianca levottomaksi Blancaksi. Eivät shakespeareläisiin rooleihin istutetut lapset kenties täysin vakuuttavia ole, mutta mielestäni tarina toimii. Tämän voi antaa nuorenkin luettavaksi. Uponnee paremmin kuin alkuperäinen Othello, Venetsian mauri, jonka voi lukea Cajandernin suomennoksena vaikka tästä ja jonka ovat suomentaneet myös Yrjö Jylhä ja Matti Rossi.

Kaikki viisi näytöstä tapahtuvat Osein ensimmäisenä koulupäivänä: ennen koulun alkua, aamupäivän välitunnilla, lounastunnilla ja iltapäivän välitunnilla sekä koulun jälkeen. Juoni etenee pelottavan tehokkaasti koulunpihan naruhyppelyn ja pallopelien keskellä. Näytelmän lopun tuntien mietin silti koko ajan, onko kirjailija mahdollisesti päättänyt jättää lopun avoimeksi.

Shakespearea sanotaan ajattomaksi, mutta tarkoittaako se, että hänen näytelmiään (ja niihin perustuvia oopperoita) voi esittää vuosisadasta toiseen, vai että hänen tuotantonsa voi sijoittaa mihin aikaan tahansa? Ehkä molempia.

Chevalierin Uusi poika on lukemistani sarjan romaaneista suorin toisinto. Lue myös mitä kirjoitin Margaret Atwoodin Myrsky-tulkinnasta, Howard Jacobsonin Venetsian kauppias -versiosta, Anne Tylerin Äkäpussi-mukaelmasta ja Jeanette Wintersonin Talvinen tarina -sovituksesta. Edward St. Aubynin Mediamoguli (Kuningas Lear) ja Jo Nesbøn Macbeth odottavat lukupinossa. (Gillian Flynnin Hamlet ei ilmeisesti ilmesty ollenkaan ja sarjan nettiosoitekin on kaapattu animekäyttöön!)

Nimeni on Shylock

Venetsian kauppias (The Merchant of Venice) on William Shakespearen näytelmä, joka tunnetaan paremmin Shylock-nimisestä juutalaisesta kuin nimihenkilöstään Antoniosta. Shylock, ikuinen (Johnny Kniga, 2020; Shylock is my name, 2016: suomentanut Kaijamari Sivill; 314 sivua) on Howard Jacobsonin romaaniversiointi Venetsian kauppiaasta.

Shakespearen ristiriitaisimmaksi teokseksi sanotussa näytelmässä nuori Bassanio lainaa kosiomatkarahaa kauppias Antoniolta, joka puolestaan lainaa juutalainen Shylockilta. Tämä inhoaa Antoniota, joka on sylkenyt hänen päälleen, joten lainan ehtona on lihapala Antonion kehosta, jollei lainaa makseta takaisin. Shylock on raivoissaan, koska tytär on karannut kristityn miehen kanssa. Bassanion kosiomatka Portian luo onnistuu, mutta Antonion lainanmaksu ei. Palattuaan Bassanio haluaa maksaa velan, mutta Shylock vaatii paunan Antonion lihaa. Valeoikeudenkäynnissä se myönnetään hänelle, mutta ilman verenvuodatusta, koska verta ei sopimuksessa mainita. Shylock joutuu syytteeseen tappoyrityksestä, menettää omaisuutensa ja pakotetaan kääntymään kristinuskoon. Tarinaan liittyy sormuksia, käsineitä, valepukuja jne. Lopussa kaikki paitsi Shylock ovat onnellisia.

Minä en ole sinä, Strulovitch ajatteli. En herätä samanlaista inhoa. Olen eri ihminen ja elän eri ajassa.
Silti melkein harmitti, että niin oli.

Näistä aineksista Jacobson muotoilee modernin romaanin, jonka alussa varakas taidekauppias Simon Strulovitch kohtaa luoteisenglantilaisella hautausmaalla miehen, joka lukee vaimonsa haudalla tälle kirjaa. Hän kutsuu Shylockiksi osoittautuneen vieraan kotiinsa.

Hän mietti, olisiko Shylock yhtä olohuoneessa. Tai oliko koskaan siellä ollutkaan.

Strulovitchin teini-ikäinen tytär Beatrice tuottaa isälleen huolta ja murhetta, eikä vähiten heilastelemalla ei-juutalaisten jalkapalloilijan Gratanin kanssa. Gratan liikkuu samoissa piireissä kuin taidevälittäjä D’Anton ja tv-tähti Plurabelle. Henkilöt ovat oikeastaan kaikki aivan kamalia, mutta varsin kiehtovia. Mukana juonen moninaisissa käänteissä ovat niin sormukset, käsineet kuin valepuvutkin.

”Olen herra Strulovichin tuttava”; Shylock sanoi. ”En edusta häntä enkä ole hänellä töissä.”
”Voisinko siinä tapauksessa keskustella hänen itsensä kanssa?”
”Hän ei ole paikalla. Voitte puhua minulle. Hän pitää minua omanatuntonaan.”

Strulovitch ja Shylock pohtivat koko kirjan ajan kuolemaa, elämää, perhettä, rakkautta, varallisuutta ja juutalaisuutta. Romaani on hirtehisen hauska, juonellisesti oivaltava ja viiltävän kriittinen versiointi, tulkinta ja väännelmä klassikkonäytelmän teemoista ja sen ristiriitaisista hahmoista.

Romaanin voi mielestäni lukea itsenäisenä teoksenakin, mutta enemmän saa irti, jos lukee tai kertaa alkuteoksen pääpiirteet – jollei koko näytelmää. Se on suomennettu kolmesti: Paavo Cajanderin suomennos Venetian kauppias on vuodelta 1882 ja luettavissa Project Gutenbergissä, Yrjö Jylhän suomennos vuodelta 1956 ja Tiina Ohinmaan vuodelta 2013.

Booker-palkittua brittikirjailijaa Howard Jacobsonia (s. 1942) ei jostain syystä ole aiemmin suomennettu, joten Shakespeare-versioiden romaanisarja tuo hänet ensi kertaa saataville suomeksi. Olen aiemmin kirjoittanut sarjan teoksista Noidan sikiö (Margaret Atwood), Äkäpussi (Anne Tyler) ja Aikakuilu (Jeanette Winterson).

Miksi The Handmaid’s Tale ansaitsisi uuden suomennoksen — 2. Väärin korjattu

Aloitin viikko sitten pienen sarjan aiheesta Miksi The Handmaid’s Tale ansaitsisi uuden suomennoksen. Käsittelen näissä postauksissa suomalaisten versioiden outouksia. Johdannossa kerron syitä tähän kirjotussarjaan.

En tiedä, kuka on korjannut suomennoksen, enkä huomannut korjattuja kohtia. Sen sijaan huomasin kohdan, jossa suomennosta oli muutettu, vaikka alkuperäinen oli  oikein.

Alkuteos:

You’ll have to forgive me. I’m a refugee from the past, and like refugees I go over the customs and habits of being I’ve left or been forced to leave behind me, and it all seems just as quaint, from here, and I am just as obsessive about it. Like a White Russian drinking tea in Paris, marooned in the twentieth century, I wander back, try to regain those distant pathways; I become too maudlin, lose myself. Weep. Weeping is what it is, not crying,. I sit in this chair and ooze like a sponge.

Vuoden 1986 suomennos:

Sinun on annettava minulle anteeksi. Olen menneisyyden pakolainen, ja muiden pakolaisten tavoin minäkin käyn alinomaa läpi niitä tottumuksia ja elämäntapoja, jotka olen jättänyt tai tai pakosta joutunut jättämään taakseni, ja se kaikki näyttää täältä aivan yhtä omituiselta ja on minulle aivan samanlainen pakkomielle kuin muillekin pakolaisille. Kuin kaksikymmenluvun Pariisiin pelastautunut teetä särpivä valkoinen venäläinen minäkin vaellan takaisin menneisyyteen ja yritän päästä uudelleen niille etäisille poluille; mutta sitten tulen liian hentomieliseksi enkä enää hallitse itseäni. Alan vetistellä. Juuri sitä se on, vetistelyä, ei itkua. Istun tällä tuolilla ja tirisen kuin sieni.

Vuoden 2017 korjattu suomennos:

Sinun on annettava minulle anteeksi. Olen menneisyyden pakolainen, ja muiden pakolaisten tavoin minäkin käyn alinomaa läpi niitä tottumuksia ja elämäntapoja jotka olen jättänyt tai tai pakosta joutunut jättämään taakseni, ja se kaikki näyttää täältä aivan yhtä omituiselta ja on minulle aivan samanlainen pakkomielle kuin muillekin pakolaisille. Kuin kaksikymmenluvun Pariisiin pelastautunut teetä särpivä valkovenäläinen minäkin vaellan takaisin menneisyyteen ja yritän päästä uudelleen niille etäisille poluille; mutta sitten tulen liian hentomieliseksi enkä enää hallitse itseäni. Alan vetistellä. Juuri sitä se on, vetistelyä, ei itkua. Istun tällä tuolilla ja tirisen kuin sieni.

Kyse ei ole valkovenäläisestä (englanniksi Belorussian tai Byelorussian), vaan valkoisesta venäläisestä, eli ei-vallankumouksellisesta, ei-bolševikista, joka on paennut Venäjän vallankumousta ja elää pakolaisena 1920-luvun Pariisissa.

Ainoa toinen kohta, jonka huomasin olevan eri tavalla kuin alkuteoksessa on viimeisen osan nimi. Alkuteoksessa se on

Historical Notes on The Handmaid’s Tale

Alkuperäisessä suomennoksessa se on

Historiallisia selityksiä Orjattaren tarinaan*

Korjatussa suomennoksessa se on

Historioitsijoiden huomioita Orjattaren tarinasta*

Ero ei ole suuri enkä osaa arvioida, miksi sanamuotoa on muutettu. Sanakirjan mukaan

• historical = historiallinen, historianmukainen, historian[-]
• note = viesti, kirjelappu, tiedotus, nootti, todistus, muistiinpano, merkintä, huomautus, kommentti

Sanakirjan perusteella kallistuisin kuitenkin mieluummin aikaisemman suomennoksen historiallisen kuin korjatun suomennokset historioitsijoiden puolelle. Selitys vai huomio? Ehkä muistiinpano, huomautus tai kommentti? ”Historiallisia kommentteja Orjattaren tarinaan”? Tai ”historiallisia todistuksia” tai ”historiallisia muistiinpanoja”? Osahan sisältää ”osittaisen jäljennoksen Gilead-tutkijoiden 12. symposiumin pöytäkirjoista” eli kuvauksen ”Orjattaren tarinaan” liittyvän tutkimuksen esittelystä jonkinlaisessa konferenssissa vuosisatoja sen tapahtuma-ajan jälkeen.

En väitä, ettei muita korjattuja (eli uuteen painokseen muutettuja) kohtia olisi, koska en verrannut suomennoksia keskenään**, vaan vain niitä kohtia, joissa huomasin jotakin outoa alkuteoksen ja suomennoksen välillä. Niistäkään en merkinnyt muistiin kaikkia, vaan vain eniten häiritsevät.

*On huomion arvoista, että tässä kohtaa molemmat suomennokset viittaavat The Handmaid’s Taleen ”Orjattaren tarinana”, vaikka se on suomeksi julkaistu nimellä Orjattaresi. Sarjan seuraavassa osassa pureudun suomennosnimen ongelmallisuuteen.

**Tekisin niin, jos tämä olisi tieteellinen tutkimus.