Finlandia-voittaja ajatteluttaa

Jussi Valtonen voitti vuoden 2014 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon lavealla romaanillaan He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014; 559 sivua). Romaani on raskas monin tavoin: runsas, tärkeä, vakava ja yksityiskohtainen. Laaja teos on kuin monta romaania — teemoinaan ei sen enempää kuin fanatismi, medikalisaatio, oikeudenmukaisuus, tieteen vapaus, tutkimusetiikka, ydinperheen kriisi, yksilönvapaus ja yksityisyydensuoja — yhteenkiertyneinä.

Tarina alkaa Helsingissä 1990-luvulla ja loppuu Baltimoressa lähitulevaisuudessa. Keskushenkilöitä ovat neurotieteen professori Joe Chayefski ja hänen lyhytaikainen entinen vaimonsa Alina sekä heidän poikansa Samuel, jota Joe ei ole tavannut sitten varhaislapsuuden. Henkilökuvaus on kauttaaltaan taitavaa — perusteltua, taustoitettua ja päähenkilöiden osalta sisältäpäin nähtyä.

Vaikka romaani on älykäs ja kertoo tiedemaailmasta ja tutkijoista, se ei ole lainkaan vaikealukuinen, vaan mukaansatempaava sekoitus kehityskertomusta, ihmissuhderomaania ja jännitystarinaa mausteinaan kuvaukset kulttuurien tragikoomisisista yhteentörmäyksistä niin kotona kuin työpaikallakin, puolivahingossa alkaneen parisuhteen lohduttomasta puhumattomuuden kierteestä, kuilusta vanhempien ja heidän teini-ikäisten lastensa maailmojen välillä, tiedeyhteisön sisäisestä kilpailusta ja valtapelistä ja paljosta, paljosta muusta.

Elämmekö me jo tässä dystopiassa, jonka Valtonen vakuuttavasti vyöryttää esille: aivoja muokkaavat lääkeaineet, ajatuksemme ja mielitekomme tunnistavat älylaitteet, markkinoiden valta yli tieteen ja etenkin siitä julkaistavien tulosten, kyvyttömyys kuunnella ja keskustella oman totuuden toitottamisen sijaan? Alistuuko, taantuuko ihminen pörssiyhtiöiden tuotteiden — lääkkeiden, laitteiden, pelien ja mediasovellusten — halukkaaksi koekaniiniksi?

Tätä romaania voi takuuvarmasti sanoa ajatuksia herättäväksi.

Aika entinen ei koskaan enää palaa

Jos tarttuu kirjaan vaikka sillä perusteella, että sen kirjoittaja on muinaisen koulukaverin puoliso, voi hyvinkin yllättyä iloisesti.

Näin kävi minulle Mikko Reitalan romaanin Tähtihetki (Otava, 2009) kohdalla. Teos on mainion sujuva kertomus keski-ikäistyvän kopiokitarakauppiaan yrityksestä herättää henkiin nuoruuden unelmat ja nostaa 80-luvun tähdenlentobändi Babylonia uudelleen pinnalle.

Pahaksi onneksi bändin jäsenistä ainoastaan Pablo on enää edes suunnilleen sama ihminen kuin kaksikymmentä vuotta sitten – hupiveikko ja huumorimies, parhaiden källien keksijä ja uskottava vedättäjä. Kun bändin henkiinherättämiseen liittyvä kepponen sitten menee niin pieleen kuin vain mennä voi, alkavat Pablon sinisilmät hiljalleen avautua näkemään ruman todellisuuden.

Haaveilun aika olisi ohi, mutta Pablo luopuu unelmistaan perin hitaasti ja vaivalloisesti. Kun viimeinenkin salaisuus lopulta paljastuu niin Pablolle kuin lukijallekin, on se aikamoinen yllätys ja silti uskottava, jopa perusteltu. Matkalla kohti totuutta Pablo ennättää saattaa koko lähipiirinsä hengenvaaraan, koska ei aluksi ymmärrä yhtään, miten isojen asioiden ja vaarallisten ihmisten kanssa on tekemisissä.

Reitala kirjoittaa sujuvasti, suhteellisen lyhyin lausein, joilla onnistuu kuitenkin rakentamaan eläväksi tarinan henkilöt, paikat ja tunnelmat tarvitsematta laajoja kuvauksia tai luonnehdintoja. Juoni kulkee vaivatta ja kevyesti, mutta samalla tiukasti otteessaan pitäen, viihdyttäen, kiehtoen, salaisuuksiaan sopivati pantaten ja pikkuhiljaa paljastellen.

Henkilöhahmoja voi pitää melko stereotyyppisinä; joskin osittain se on monen kohdalla vain pintaa tai rooli, jonka alta paljastuu lopulta kokonaisempi, kompleksisempi ihminen. Pablon naiivius on paikoin epäuskottavaa, samoin hänen vaimonsaa kärsivällisyys. Silti Tähtihetki on vähintäänkin kelpo kesälukemiseksi sopiva yhdistelmä kehityskertomusta, rikosromaania ja veijaritarinaa.