Julma maailma, kaikille

Anne-Maija Aalto sai lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon nuorten aikuisten dystopiastaan Mistä valo pääsee sisään (Otava, 2021; 320 sivua). Se on jatkoa Topelius-ehdokkaana olleelle romaanille Korento (Otava, 2020; 387 sivua), mutta kirjat voi lukea myös erikseen tai eri järjestyksessä. Kirjojen lähitulevaisuuden maailma on sama, mutta kumpikin teos on ehyt kokonaisuus.

On hetkiä, jolloin maailma on niin kaunis, että melkein saatan unohtaa kaiken sen, mikä siinä on vialla.

Korennon keskiössä on kaksi nuorta naista. Satomi ja Mai ovat syntyneet ulkokansalaisen internointikylään saarella, jota ennen sanottiin Japaniksi. Suurta osaa maailmasta – tyttöjen koko elämää – hallitsee Itäisten Kauppaliittojen Unioni.

Ulkokansalaisten elämä on täynnä työtä kokokansalaisten eteen. Välillä he keräävät rannalta muoviroskaa, jotta kokokansalaiset pääsevät viettämään sinne vapaa-aikaa. Toisinaan he tekevät pitkää päivää kemiantehtaissa, joiden tuotteista he eivät tiedä muuta kuin sen, ettei niiden valmistaminen ole terveellistä. Välillä heidät määrätään vaatetehtaaseen. Sotilaat vartioivat kylää, teitä, kuljetuksia, kiintiöannoksia jakelevaa toria, kaivoa josta saa tunkkaista vettä.

Heidän vanhempansa ovat olleet leireillä tai työkomennuksilla eikä pienessä kylässä ole kuin yksi nuori mies, Main jalkavammainen veli. Satomin isä on sokeutettu, äiti tapettu. Mailla on äiti ja nuorempi hänen pikkusiskoistaan on kylän nuorin lapsi. Enempää ei synny, sillä kaikki ulkokansalaisnaiset steriloidaan.

Tunnen pelon kaiken aikaa kurkussani terävänä ja muodottomana. Se kuristaa. Kun me kuljemme vieretysten rantaa pitkin, kuulen kuinka ukkonen jyrähtelee kaukana merellä. Myrsky on nousemassa: näen kuinka pilvet jo riippuvat taivaanrannassa kuin raskas esirippu. Jokin on alkamassa, tunnen sen.

Elämä on köyhää eikä tulevaisuudessa näy toivoa, mutta onhan heillä sentään toisensa. Sitten Mai joutuu komentaja Ratikofin Nymfiksi ja Satomi jää yksin. Kaikki näyttää muuttuvan muutenkin vain entistä pahemmaksi.

On enää jäljellä vain yksi puoli: omamme. Sääli, että ymmärrämme sen vasta nyt.

Mistä valo pääsee sisään esittelee aluksi kokokansalainen Aleksein, joka on juuri palannut veden saartamaan Tokioon opiskelemasta Moskovasta. Hänen etäinen isänsä johtaa ihmistutkimuslaitosta ja vielä etäisempi äitinsä katoaa yhä syvemmälle virtuaalitodellisuuteen.

Aleksein on määrä seurata isäänsä lääkärin ja tutkijan ammatissa eikä häneltä kysytä, mitä hän siitä ajattelee. Ennen opintoja Pekingissä hän harjoittelee ihmistutkimuslaitoksessa, jossa hänelle osoitetaan oma koeyksilö, jonka muisti on tarkoitus tyhjentää. Koeyksilö on tuttu Korennosta.

Ne eivät saa asua meidän kaupungeissamme. Ne eivät saa omistaa maata. Ne eivät saa käyttää rahaa. Ne eivät saa matkustaa. Ne eivät saa käydä kouluja. Ne eivät saa lukea tai kirjoittaa. Ne eivät saa mennä naimisiin. Ne eivät saa hankkia lapsia. Ne eivät saa matkustaa yleisissä kulkuneuvoissa.

Ei Itäisten Kauppaliittojen Unioni useimmille sen kokokansalaisillekaan mikään onnela ole.

Järjestelmä perustuu siihen, että kaikki vahtivat kaiken aikaa toisiaan. Yksityisyyttä ei ole.

Sitten Aleksei tutustuu Marijaan ja kaikki muuttuu.

Ja ensimmäistä kertaa koskaan näen tulevaisuudessani muutakin kuin pelkkää pimeää. Näen siellä mahdollisuuden, ja se pelottaa minua enemmän kuin mikään muu.

Pidin Korennosta – joka on ulkoasultaankin todella kaunis – enemmän kuin sen Finlandia-palkitusta jatkosta, mutta molemmat ovat valtavan hienoja romaaneja, jotka sopivat erittäin hyvin myös vanhemmille aikuisille.

Aallon luoma tulevaisuuden maailma on kaikessa julmuudessaan ehyt, jopa kaunis. Hän kirjoittaa hienoa suomen kieltä, luo kiinnostavia henkilöhahmoja ja punoo huikeita juonia.

Muistin ja muistamisen, ihmisyyden ja inhimillisyyden, toivon ja tulevaisuuden teemat ovat suuria. Aiheisiin kuuluvat myös sekä rasismi ja epätasa-arvo, alistuminen ja totteleminen, petturuus ja viha, välinpitämättömyys ja julmuus että kapina ja vastarinta, ystävyys ja rakkaus, toivo ja luottamus. Aalto kirjoittaa kaikesta taiten, varmalla otteella, luomaansa maailman uskoen, lukijaan luottaen.

Miten innostavaa, että Suomessa kirjoitetaan näin upeaa nuorten (aikuisten) kirjallisuutta!

Vuonna 2058

Valon poliisit pyrkivät suojaamaan helsinkiläisiä ja hirttämään väärintekijät. Kaikki ovat saaneet mahdollisuuden: jos ei pysty tekemään työtä, voi kerjätä. Niin hoituvat vanhukset, vammaiset ja vähämieliset, lapsia ei hoidettavana enää olekaan. Valon Helsinki on selkeä kaupunki. Se ylläpitää Valon Taivaan käyttäjiä, jotka ylläpitävät sitä.
Me olemme Valoa varten, Akseli tajuaa kunnolla ensimmäisen kerran. Meidän yhteiskuntamme ei ole rikollisille, se ei ole lainkuuliaisille, se on Valolle, yhteiskuntarauha on hyväksi bisnekselle.
Me elämme valokratiassa,…

Piia Leinon Taivas (S&S, 2017; 349 sivua) on vakuuttava dystopia lähitulevaisuuden Suomesta, tarkemmin sanottuna Helsingistä, joka on oma valtionsa. Se on nahkapäiden hallitsema diktatuuri, jonka asukkaat elävät välinpitämättömyyden sumussa vailla toiveita, intohimoja tai suunnitelmia. Ainoa pakopaikka on koukuttava virtuaalitodellisuus nimeltä Taivas.

Valtion omistama Valo alkoi luoda Taivasta 2020-luvulla, parikymmentä vuotta ennen lamaannusta ja kymmenisen vuotta ennen Akselin syntymää. Taivas oli alusta lähtien suomalaisten suosikki, vuodesta 2047 ainoa sallittu virtuaalimaailma. Käyttöoikeus, lasit ja puku veivät ison osan useimpien palkasta, eikä neljäsosalla väestöstä ollut niihin ollenkaan varaa.

Akseli on tutkija. Hän tekee yliopistolle jonkinlaista kulttuurihistoriallista tutkimusta ansaitakseen vuorokautiset tuntinsa Taivaassa. Sitten hän saa esimieheltään kokeiltavaksi lääkkeitä, joista ei saa kertoa kenellekään. Pian hän tuntee outoa tarvetta liikkua ja sitten tutustua reaalimaailmassa Iinaan, naiseen, jonka on kohdannut Taivaassa. Iinan tehtävä yhteiskunnassa on pitää huolta Jalosta, joka työskentelee Valolle. He muistavat, millaista oli elää ennen sisällissotaa ja etnistä puhdistusta, mutta nyt he eivät elä, vaan ovat vain olemassa – niin kuin kaikki muutkin.

Teoksen surumielinen tunnelma saa voimansa kauniista kielestä. Pelottavien asioiden kertominen harkitun toteavasti on tehokasta ja uskottavaa. Romaanin maailman ahdistavat reunaehdot – fundamentalistinen nationalismi, globaali ilmastonmuutos, äärimmäinen yksilökeskeisyys ja teknologian tarjoama todellisuuspako – orastavat tässä ajassa.

– Kaikki ajatukset ovat kesken. Mikään ei ole valmista, ei edes Taivas.
Akseli alkaa aavistaa, miksi koneet eivät ratkaisseet ihmiskunnan kasautuvia ongelmia. Ne saatiin jäljittelemään ihmisaivojen rakennetta, mutta jotain jäi puuttumaan.
– Ne eivät tunne halua ajatella. Ne luulevat olevansa valmiita. Me väsyimme koneiksi, mutta koneista ei tullut ihmisiä.

Mitä on olla ihminen? kysyy Piia Leinon hieno, tärkeä romaani.