Avainsana-arkisto: Wales

”Näin alkaa uusi aika.”

Lukeminen on näkemistä mutta kuulemista myös. Kirjoittaminen on lyhyttä piirtämistä. Kirjaimia on erilaisia vaikka ovat samoja, suuria ja pieniä ja kirjassa erilaisia kuin kirjeessä, eri ihmisillä vähän erilaisia sen mukaan kuinka käsi osaa tai ikää on karttunut. Kirjeen kirjoittaminen on piirtämistä mutta puhumista myös. Kun oppii lukemaan, oppii kuulemaan äänetöntä puhumista. Kun osaa kirjoittaa, pystyy puhumaan niin että ei sano mitään ääneen.

Olli Jalosen upeasti kirjoitettu Taivaanpallo (Otava, 2018; 461 sivua) on kasvutarina ja seikkailukertomus, historiallinen romaani, joka herättää monia ajatuksia paitsi menneisyydestä myös nykyajasta. Tarina alkaa vuonna 1679. Kahdeksanvuotias Angus pääsee avustamaan Lontoosta tullutta tiedemiestä Edmond Halleyta tähtitaivaan havainnoimisessa ja oppii samalla laskemaan.

Hänen kaltaisekseen älyssä mutta herra pastorin kaltaiseksi hyvyydessä haluan tulla. He ovat minun isiäni ja onneksi ovat keskenään ystävät jotka arvostavat toisiansa.

Tiedonjanoinen ja fiksu mutta isätön ja köyhä poika haluaa oppia myös lukemaan ja kirjoittamaan, joten äiti päästää hänet papin oppiin. Se muuttaa paitsi Anguksen myös hänen perheensä — johon kuuluvat ahkera leskiäiti, hitaanpuoleinen sisar, pikkuveli ja sisaren lapsi — elämän.

”En voi enkä tahdo kääntyä pois koska tämä on minulle annettu tehtävä.”

Angus uskoo muiden lailla kristinuskon jumalaan mutta tiede kiehtoo häntä.  On valistusajan alku, vaikka ihmisten eriarvoisuus, orjuus ja kammottava väkivalta ovatkin arkipäivää ja otetaan itsestäänselvyyksinä.

Samaan aikaan kun elämä saarella muuttuu levottomaksi, Anguksen perhe joutuu muiden saarelaisten silmätikuksi ja epäsuosioon. Pian vallitsee kuvernöörin hirmuvalta eikä kirjeyhteys Lontooseen enää toimi. Anguksesta tulee elävä kirje. Kaikki muuttuu.

Kun on paljon yksin, ehtii ajatella yhtä ajatusta kauan ja sillä lailla oppii uutta vaikka kukaan ei opettaisi. Silti yksin ajatellessa tuntuu että on tuulen ajokas.

Taivaanpallo korostaa ja ylistää oppimista ja tiedonjanoa. Se on totuudenjälkeisen ajan ja valeuutisten väkevä vastavoima. Jos luet paljon, lue tämäkin. Jos luet vähän, lue ainakin tämä.

Olli Jalonen sain ensimmäisen Finlandia-palkintonsa vuonna 1990 romaanista Isäksi ja tyttäreksi ja toisen Taivaanpallosta.

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Ovelat koukut

Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä (Gummerus, 2017; I Let You Go, 2014, suomentanut Päivi Pouttu-Delière; 418 sivua) huijaa lukijaa tehokkaasti ja viihdyttää kelpo tavalla.

Tarina alkaa Bristolissa, kun äiti päästää hetkeksi irti pienen poikansa Jacobin kädestä ja auto ilmaantuu kuin tyhjästä — kadotakseen paikalta yliajon jälkeen. Miksi ja millainen kuljettaja pakenee onnettomuuspaikalta törmättyään lapseen? Miksei autoa ja sen kuljettajaa pystytä millään jäljittämään?

Tapaus kalvaa rikoskomisario Ray Stevensiä ja hänen pariaan Katea eivätkä he suostu lopettamaan jutun tutkintaa, vaikka aika kuluu ja uusia tapauksia tulee. Tapaus sujautetaan poliisitutkintaan asiantuntevasti eikä poliisien yksityiselämääkään jätetä pelkkien mainintojen varaan.

Samaan aikaan Walesissa keraamikko Jenna Gray pakenee (kuin) henkensä edestä syrjäiseen, vaatimattomaan rannikkomökkiin pienen kylän leirintäalueen lähellä. Hän ei halua olla missään yhteydessä ulkomaailmaan, mutta tutustuu väistämättä pariin ihmiseen. Jenna ei pysty enää tekemään aiempaa työtään, mutta alkaa sen sijaan valokuvata. Kerronta uppoaa Jennan itsesyytöksiin ja järkkyneeseen mielenmaisemaan taidokkain keinoin.

Juonesta en uskalla kirjoittaa juuri mitään, etten pilaisi koukuttavaa tunnelmaa tai paljastaisi ensimmäistäkään koukkua. Tämä on niitä jännäreitä, jotka alkavat hieman verkkaisesti, mutta kiihdyttävät sitten vauhtia niin, että sivuja on käännettävä lähes hypnotisoituna. Vahva suositus.

Olavi Maununpoika seikkailee – osa 2

Kalmantanssi (Gummerus, 2014; 399 sivua) jatkaa Olavi Maununpojan tarinaa siitä, mihin Milja Kaunisto sen Synnintekijässä jätti.

Sotkettuaan asiansa Suomessa, jossa on toiminut ensimmäisessä kirkkoherran pestissään Kirkkonummella (joksi Kyrkioslaethin – Kyrkslätt – tulkitsen) Olavi lähtee jatkamaan opiskelu-uraansa Pariisissa, joka ei kuitenkaan ole entisellään. Englannin vallan alla ja paiseruton pelossa Ranskan pääkaupunki ei ole enää vilkas eikä eloisa. Sorbonnen käytävät ja luentosalit kaikuvat puolityhjinä, mutta ennen kaikkea Olavi kaipaa ystäväänsä Miracle de Servièresiä.

Ennen Olavin seikkailuijen jatkumista romaani kertoo kuitenkin lisää Beatrix de la Tour d’Auvergnesta. Pidän hänen tarinastaan, vaikka Beatrix onkin varsinaista päähenkilöä kliseisempi historiallisen romaanin hahmo; naisten mahdollisuudet ovat tuohon aikaan niin rajalliset, että Beatrixin teot ja valinnat venyttävät tällaisenaankin uskottavuuden rajoja.

Piispa Cauchon antaa Olaville tehtäväksi kuulustella juuri vangittua Orleansin neitsyttä – Jeanne d’Arcia, Jehanne Darcia – jotta tämä saataisiin roviolle noituudesta. Näin hänen ainakin annetaan ymmärtää. Vastineeksi Miracle voisi säästyä oikeudenkäynniltä, josta on juonipaljastusten pelossa parempi olla kertomatta enempää.

Tyrmässä Olavi kohtaa kuitenkin jotain aivan muuta kuin oppimattoman, seonneen maalaistytön – vanki on keskustelutaitoinen ja älykäs. Olavin on vaikea ymmärtää saamaansa tehtävää tai omaa asemaansa, mutta vähitellen hän pääsee perille valtataisteiluiden todellisesta luonteesta.

Kalmantanssi ei ole niin hurmaavan vauhdikas kuin edeltäjänsä, vaan viipyilee enemmän keskusteluissa ja poliittisissa juonitteluissa kuin juonenkäänteissä tai ihmisten ja tapahtumapaikkojen herkullisissa yksityiskohdissa. Sujuva jatko Olavin tarinalle se kuitekin on, joten lisää jään odottamaan. Synnintekijää vähemmälle tässä teoksessa jää myös niin irstailun kuin väkivallankin kuvaaminen, joten, jos ne häiritsivät sarjan ensimmäisessä osassa, ei kannata sen vuoksi tätä toista jättää lukematta.

Hienosti Kaunisto jälleen käsittelee historian kautta sukupuolen käsitettä ja ilmentymiä. Keskiajalla yksi ankarimmin rangaistuista teoista oli naisen pukeutuminen miehen vaatteisiin. Nyky-Suomessa on ihmisiä, jotka haluaisivat – ainakin kuvaannolliseti – lähettää roviolle kaksi naista tai kaksi miestä, jotka haluavat muodostaa perheen. Molemmat vetoavat samoihin kirjoituksiin.

Oi lapsuus, voi nuoruus

Susan Fletcherin esikoisromaani Irlantilainen tyttö (Like, 2010; Eve Green, 2004; suom. Jonna Joskitt) on tunnelmallinen ja intensiivinen lapsuus- ja nuoruuskuvaus, jonka minäkertoja Evangeline jää seitsemvuotiaana orvoksi yksinhuoltajaäidistään ja muuttaa Brightonista walesilaiseen pikkukylään asumaan isovanhempiensa luo.

Lapsen elämässä muuttuu lähes kaikki. Vaikka maatila kotina ja uusi koulu olisivat jo tarpeeksi, tapahtuu kylässä tragedia, joka muuttaa kaikkien elämän, eikä vähiten nuoren Even, joka toimii tunteidensa viemänä, lapsen logiikalla ja seurauksia ajattelematta.

Kertoessaan tarinaansa ja samalla vanhempiensa tarinaa Eve on jo kolmekymppinen ja odottaa esikoistaan isovanhemmiltaan perimässään talossa aviopuolisonaan Daniel, joka oli talossa renkinä Even lapsuudessa. Even kertomus polveilee aikatasolta toiselle ja liikkuu nopein kääntein eri tilanteiden ja tapahtumien välillä.

Tarinassa on salaisuuksia ja valheita, kiusaamista ja petturuutta, mutta silti positiivinen tunnelma. Eve on selviytyjä; hän pärjää, oppii olemaan välittämättä juoruista, pahoista puheista, menneisyyden haamuista. Vaikeaa hänen on oppia antamaan itselleen anteeksi lapsuuden tekoja, joilla oli kohtalokkaat seuraukset.

Suomennoksen nimivalinta ei mielestäni ole onnistunut.