Klassikkotuunaus ja Naistenviikko 2018 — Kate

William Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään (The Taming of the Shrew, noin 1594) on mestarin alkutuotaantoon kuuluva farssi, jonka suosiota näyttämöillä on vaikea ymmärtää. Muistan järkyttyneeni jo lapsena näytelmän kuuluisasta elokuvasovituksesta. Ajatus naisen alistamisesta miehensä alamaiseksi nälän ja väkivallan avulla on kaikkea muuta kuin hauskaa.

Anne Tyler vihaa Shakespearen teoksia, erityisesti näytelmää Kuinka äkäpussi kesytetään. Silti ja siksi hän on romaanillaan Äkäpussi (Johnny Kniga, 2018. Vinegar Girl, 2016; suomentanut Tarja Lipponen; 229 sivua) mukana Hogarth Pressin hankkeessä, jossa joukko nykykirjailijoita on päivittänyt Shakespearen tekstejä nykyaikaan eli kirjoittanut niihin perustuvia moderneja teoksia.

Tylerin Äkäpussi on sarjan ensimmäinen suomennos ja onnistuu minusta mainiosti. Väkivalta on karsittu pois, myötäjäiset vaihtuneet työviisumiin ja renessanssiajan Italia nykypäivän Baltimoreen. Fiksu ja suorapuheinen Kate on 29-vuotias nainen, joka lastentarhatyönsä ohella huolehtii omalaatuisen tutkijaisänsä taloudesta. Suloisesta pikkusisko Biancasta on tehty 15-vuotias Pupu-niminen pissis. Kosija on itäeurooppalainen tutkija Pjotr, jonka pestille isän tutkimusassistenttina olisi järjestettävä jatkoa.

Tämä äkäpussi on viihdyttävä lukukokemus, jonka kernaasti näkisin näyttämölläkin alkuperäiskamaluuden sijaan. Muiden sarjan teosten on määrä ilmestyä suomeksi vuosina 2018-2021. Toivottavasti niissäkin tuuletetaan ja tuunataan klassikoita yhtä reippaasti kuin tässä. Eniten odotan Margaret Atwoodin versiota Myrskystä.

Naistenviikon nimet:

  • 18.7. Riikka
  • 19.7. Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
  • 20.7. Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
  • 21.7. Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
  • 22.7. Leena, Matleena, Leeni, Lenita
  • 23.7. Olga, Oili
  • 24.7. Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Tuijatan Naistenviikkohaaste

naistenviikko-2018

Tuijatan klassikkotuunaushaaste

klassikkotuunaus_banneri

Mainokset

Äiti ja tytär

Nimeni on Lucy Barton (Tammi, 2018; My Name is Lucy Barton, 2016; suomentanut Kristiina Rikman; 164 sivua) on hieno pienoisromaani tai kertomuskokoelma. Omakohtaisuuden tuntu on Elizabeth Stroutin teoksessa voimakas; silti se, etten tiedä, onko kaikki fiktiota vai autobiografiaa, on yhdentekevää.

Kertomus osattomasta lapsuudesta on riipaiseva. Tarina siitä, miten sen voi voittaa on voimaannuttava. Suhde äitiin, jonka kanssa ei ole pitänyt yhteyttä, mutta joka silti ilmaantuu sairaalavuoteen ääreeen, on riipaiseva. Eletään 1980-luvun puoliväliä, jolloin Lucy Barton joutuu sairaalaan, mutta eletään myös Lucyn ankeaa lapsuutta ja parempaa tulevaisuutta.

Vähintään kolme aikatasoa on läsnä kohtaamisissa, joissa puhutaan asioiden vierestä ja kerrotaan tuttavista ja sukulaisista, vaikka pitäisi puhua omasta perheestä, menneisyydestä, menetyksistä.

Vertaaminen Alice Munroon ei ole väärin. Myös Strout kuvaa arkea, tavanomaisuutta, tavallisia ihmisiä. Tarina naisesta, joka palaa surkeaan lapsuuteensa, on sekä hyvin henkilökohtainen että erittäin yhteismaailmallinen ja yhteiskunnallinen. Toisaalta on kyse äidin ja tyttären suhteesta, toisaalta koko maailman epäoikeudenmukaisuudesta.

Kuulostaa ankemmalta kuin on. Hieno kirja. Lukekaa.

 

 

 

 

Kauniita novelleja arjesta

Yhdysvaltalainen Lucia Berlin (1936-2004) kirjoitti 1960-1990-luvuilla lyhytoproosaa, joka on saanut ansaitsemansa huomion vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & co, 2017; A Manual fo Cleaning Women: Selected Stories, 1977-1999; suomentanut Kristiina Drews; 293 sivua) sisältää 25 novellin lisäksi alkusanat (Lydia Davis) ja johdannon (Stephen Emerson) sekä loppuun sijoitetun lyhyen elämäkerran. Berlin julkaisi elinaikaan 76 novellia, mutta vasta tämä 2015 postuumisti julkaistu kokoelma, josta suomennoksessa on julkaistu vasta puolet, nosti hänet lukevan yleisön tietoisuuteen.

Kokoelman arkiset kertomukset ovat enimmäkseen karheita ja alakuloisia. Niiden huumori on mustaa, jos sitä on. Tarinoista useimmat ovat taustamateriaalin perusteella myös kipeän omakohtaisia perustuen lapsuuteen kaivoskaupungeissa USA:ssa, nuoruuteen Santiago de Chilessä, kolmeen eroon päättyneeseen avioliittoon, neljän pojan yksinhuoltajuuteen, lukuisiin sekalaisiin työpaikkoihin ja sukuperintönä kulkevaan alkoholismiin.

Berlinin tekstit ovat kaunista, jopa lumoavaa luettavaa, vaikka aiheet ovat jokapäiväisiä — kuten päivä itsepalvelupesulassa tai kotisiivoojana — taikka rankkoja — kuten kuvaukset katkaisuhoitopaikoista tai protestanttitytöstä katolisessa koulussa. Berlin on taitava luomaan tunnelmia, kuvaamaan tuoksuja ja näkymiä, luomaan muutamalla sanalla kuvan tilanteesta ja muutamalla virkkeellä kokonaisen henkilöhahmon. Hän osaa ja uskaltaa myös kirjoittaa viisaasti isoista asioista:

Yhden asian minä kuolemasta tiedän. Mitä ”parempi” ihminen, mitä hellempi, iloisempi ja huolehtivampi, sen pienemmän aukon hänen kuolemansa jättää.
Kun herra Gionotti kuoli — no, hän oli kuollut, ja rouva Gionotti itki, kaikki itkivät, mutta he lähtivät sairaalasta itkien yhdessä, ja oikeastaan myös yhdessä herra Gionottin kanssa.”

Toivottavasti kokoelman loputkin novellit saadaan pian suomeksi. Ei siksi, että ns. Suomi-yhteyskin löytyy — ”Minä olen kasvanut kaivoskaupungeissa. Niissä on likaa riittämiin.” Tosin niissäkin suomalaisten ja baskien mökit olivat sieviä, …” — vaan siksi, että novellit ovat niin loistavia.

 

P. S. Kirjastoihmisen mieltä oudosti samaan aikaa lämmittää ja kylmää, kun järkyttävässä krapulassa herännyt alkoholisti kerää voimia pystyäkseen raahautumaan viinakauppaan ja makaa lattialla hengittämässä syvään ja sydänkohtauksen tai aivohalvauksen välttääkseen keskittyy lukemaan nimiä kirjahyllynsä kirjojen selkämyksistä — jotka ovat tekijän mukaan aakkosjärjestyksessä.