Kurkistus Japaniin

Olin taitava matkimaan meille takahuoneessa näytettyä videota ja kouluttajan antamaa mallia. Kukaan ei ollut aiemmin opettanut minulle, millaisia normaali ilme ja ääni olivat.

Lähikaupan nainen (Gummerus, 2020; Konbini ningen, = コンビニ人間, 2016; suomentanut Raisa Porrasmaa; 126 sivua) on Sayaka Muratan pieni romaani 36-vuotiaasta Keikosta, joka on ollut töissä samassa lähikaupassa eli konbinissa 18 vuotta. Sellainen ei ole urakeskeisessä japanilaisessa kulttuurissa kenenkään mielestä sopivaa eikä oikein.

En itsekään tiennyt, miksi mikään muu työpaikka ei tullut kyseeseen. Konbinissa oli täydelliset toimintaohjeet kaikkiin tilanteisiin. Vaikka pystyin muuttumaan myyjäksi, en edelleenkään tiennyt, miten olla tavallinen ihminen ohjeiden ulkopuolisessa maailmassa.

Keiko viihtyy mainiosti omassa elämässään, mutta ystävien ja perheen paine hankkia kunnon työ ja/tai mennä naimisiin ja saada lapsia käyvät lopulta liian suuriksi. Elämänsä tarkoituksen rutiineista ja pienestä työyhteisöstä vakituisine asiakkaineen löytänyt nainen päätyy äärimmäisiin keinoihin voidakseen jatkaa lähikaupan myyjäjänä.

Jos jotakuta pidetään outona, hänelle ei sallita salaisuuksia. Ihmiset uskovat, että heillä on oikeus selvittää hänen käytöksensä syyt, tunkeutua yksityisalueelle.

Surullisen hupaisa pienoisromaani on tarkka ja yllätyksellinen kuvaus japanilaisen suoritusyhteiskunnan työkulttuurista ja niin naisiin kuin miehiin kohdistuvista paineista. Viihdyttävä ja näennäisen kevyt, mutta myös traaginen ja kriittinen.

 

Italialaisuuden puolustus (primo piatto)

Alkuruuaksi eli primo piattoksi italialaisella ateriallani luin Beppe Severgninin teoksen La bella figura : opastettu kiertokäynti italialaisuuteen (WSOY, 2007; La testa degli italiani – una visita guidata; suomentanut Hannimari Heino).

Corriere della sera -lehden kolumnisti johdattaa kymmenpäiväiselle tutustumismatkalle Italiaan ja italialaisuuteen, jossa la bella figura eli se, miltä näyttää, on tärkeämpää kuin se, miten asiat todella ovat. Matkasta italialaiseen ajattelutapaan ja mieleen muodostuu itseironinen italialaisuuden puolustuspuhe.

Severgninin mukaan italialaiset arvioivat kirjoja kannen perusteella, poliitikkoja hymyn, työntekijöitä työpaikan, sihteereitä ryhdin, valaisimia muotoilun, autoja virtaviivaisuuden ja ihmisiä tittelin perusteella. Hänen mukaansa italialaiset tuntevat itsensä neuvottomiksi, koska se, minkä maailma laskee heidän hyveekseen, on heistä heikkous, ja päinvastoin.

Kuvaannollisesti lukija kaapataan matkaan Malpensan (Milano) lentokentältä ja johdatetaan liikennevalojen psykopatian kautta hotellien ainutlaatuisuuteen ja ostosten teon taistelutantereiden kautta illanvieton ihmeellisyyksiin. Yllättäen italialainen taloyhtiö muistuttaa kovasti suomalaista; samoin italialaisten matkapuhelinkäyttäytyminen julkisissa liikennevälineissä. Esittelyssä ovat myös muiden muassa maaseutu, piazza ja ikkuna sekä pankki, työpaikka ja kauppakeskus. Kohteesta toiseen riennetään vauhdilla, pintaa pyyhkäisten: jalkakäytävä, auto, matkatoimisto, satama, uimaranta, puutarha ja koulu vilistävät silmissä kunnes päädytään kirkkoon, jalkapallostadionille ja taivaanrantaan.

Mielenkiintoisia pikkufaktoja mahtuu mukaan: kahdeksan kymmenestä italialaisesta asuu omistusasunnossa; vain joka viides italialainen on muuttanut viimeisten kymmenen vuoden aikana; naisten keskipalkka on 35 % pienempi kuin miesten; italialaiset eivät hanakasti vaihda työpaikkaa, koska sitä pidetään epäonnistumisen merkkinä; koulutukseen käytetään minimaalisesti julkisia varoja, joten opettajat ovat uusköyhiä, joihin suhtaudutaan kuin kotiapulaisiin; 90 % italialaisista ilmoittaa olevansa uskovaisia, mutta ”vain” 25 % osallistuu viikoittain jumalanpalveluksiin.

Ken on joskus käynyt Italiassa, on törmännyt kirjoittajankin huomioimaan italialaisvanhempien ”pöyristyttävään kohtalon huomaan jättäytymiseen”:

”Vastasyntyneitä vauvoja näkee äitien sylissä auton etuistuimella, kolmevuotiaita turvavyö kaulan ympärillä, turvaistuimen hankkii yksi perhe kahdesta, autoonsa sen asentaa yksi kolmesta ja sitä käyttää yksi viidestä. Entä takapenkin turvavyöt? Muissa länsimaissa lasten on käytettävä niitä. Meistä italialaisista ne ovat yhtä kuin pakkopaita ja annamme lasten heilua irrallaan.”

Yksi asia jäi vaivaamaan. Severgnini kirjoittaa televisiota käsittelevässä osuudessa, ettei Italiassa ole alaluokkaa, joka olisi vain tv:stä tulevan roskan armoilla ja syrjäytynyt yhteiskunnasta, ja joka ei äänestäisi, mutta kertoo satama-luvussa, että maassa asuu 2,5 miljoonaa (siis vuonna 2007) oleskeluluvan saanutta maahanmuuttajaa ja tuntematon määrä laittomia maahanmuuttajia. Eivätkö he ole yhteiskunnan äänestämätön alaluokka?

Loppujen lopuksi matka italialaisuuteen osoittautuu aika pintapuoliseksi. Kirjoittaja yrittää lyhyellä kiertomatkalla tutustuttaa lukumatkailijan lähes kaikkeen Italiassa sen sijaan, että paneutuisi johonkin aiheeseen syvällisemmin. Teos on siis vain johdatus aiheeseensa, ei perehdytys. Ehkä se on tarkoituskin.

”Ellette lähde Italiasta pää pyörällä, se tarkoittaa, että teitä on huijattu.”

Alkuteoksen nimen sananmukainen käännös on Italialaisten pää – opaskierros. Muuten moitteettomassa suomennoksessa pistävät silmään muutamat epäjohdonmukaisuudet kuten Hogwartsin kääntämättä jättäminen, mutta Big Brotherin suomentaminen Isoveljeksi.

Painajaisyhteiskunta

Johanna Sinisalo on spekulatiivisen fiktion taitaja. Auringon ydin (Teos, 2013) kertoo painajaismaisesta vaihtoehto-Suomesta, jonka valtiomuoto on eusistokratia. Eletään vuotta 2016, mutta historia on kirjoitettu uusiksi jo 1800-luvulta alkaen.

Valtaa pitää mahtava Terveysvirasto. Demokratia on ajatuksenakin kauhistus. Televisiosta näkyy kaksi kansallista kanavaa, matkapuhelimia ei ole, maassa on yksi tietokone – Lotto-arvontaa varten! Pohjois-Korea tulee etsimättä mieleen, vaikkei nälkää nähdä eikä vankileirejä ole.

Kaikki nautintoaineet – alkoholi, tupakka, kahvi, tee – on kielletty. Niitä kukaan ei edes yritä salakuljettaa suljettuun Suomeen sitä ympäröivistä hedonistivaltioista, mutta uudeksi huumeeksi on muodostunut kapsaisiini, joten salaa maahantuotu tai itse kasvatettu chili tekee kauppansa.

Vertaaminen Margaret Atwoodin loistavaan dystopiaan Orjattaresi (1986) ei ole lainkaan kaukaa haettua. Molemmissa naisilta on viety ihmisoikeudet; Atwoodin teoksessa uskontoon ja Sinisalon romaanissa kansakunnan hyvinvointiin vedoten. Hyvinvointivaltiosta on tullut naisten pahoinvointivaltio, muttei – ainakaan fiksuilla – miehilläkään hurraamista ole. Vaimoksi on otettava totaalinen bimbo eli elois – vitsiblondin, pissiksen ja mallinuken yhdistelmä, jonka tehtävänä ovat kotityöt ja seksi. Eloiset koulutetaan koirakoulutuksen opeilla tottelevaisiksi ja palvelualtteiksi. Eloisen voi helposti vaihtaa toiseen eikä tappamisestakaan saa kuin parin vuoden vankilatuomion. Naiset on tyhmennetty sukupolvien ajan jatkuneella jalostuksella eloisiksi eli feminaisiksi, mutta yhä osa syntyy morlokkeina eli neutreina, joita käytetään työläisinä. Suurin osa miehistä on maskoja, mutta osa syntyy epäonnekseen miinusmiehinä, joilla ei ole oikein mitään virkaa.

Kirjan päähenkilö on eloista taitavasti esittävä morlokki Vanna eli Vera. Hänen sisarensa Manna/Mira on aito elois, joka ”pääsee” teini-ikäisenä naimisiin, mutta katoaa – ehkä siksi, ettei saa lapsia, tai siksi, että puoliso saa itselleen talon. Vanna yrittää selvittää sisarensa kohtaloa samalla, kun löytää masennukseen – taitavasti kuvattuun Kellariin – lääkkeen chilistä. Sen kautta hän sekaantuu aineen välittämiseen ja löytää joukon, jossa voi hetkeksi hellittää elois-roolistaan.

Auringon ydin on kielellisesti taidokas, rakenteeltaan moitteeton, juoneltaan fiksu ja tyyliltään samanaikaisesti sekä pureva että runollinen.

Suomikummassa ei Sinisalolle ole vertaista. Hän sen aloittikin vuonna 2000 Finlandia-palkitulla romaanillaan Ennen päivänlaskua ei voi. Sinisalo on kova nimi myös kansainvälisillä fantasiamarkkinoilla.